Avustusjärjestöjen työkulttuuri pohjautuu kolonialistisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin, sanoo Merit Hietanen – Ihannetyöntekijä on yhä valkoinen pelastaja, jolla ei ole yksityiselämää | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Avustusjärjestöjen työkulttuuri pohjautuu kolonialistisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin, sanoo Merit Hietanen – Ihannetyöntekijä on yhä valkoinen pelastaja, jolla ei ole yksityiselämää

Humanitaarisen avun asiantuntija Merit Hietanen haastatteli kirjaansa avustustyöntekijöitä, joista osa oli päätynyt jättämään työnsä, koska alalla vaaditaan liikaa uhrautumista perheen kustannuksella. Hänen mielestään humanitaarinen työ ja perhe-elämä on mahdollista yhdistää, ja se vaikuttaa myös työn laatuun.

Nainen ikkunan edessä puolilähikuvassa.

Merit Hietanen peräänkuuluttaa muutosta humanitaarisen alan työkulttuuriin.

Perinteinen kuva avustustyöntekijästä: valkoinen mies, joka seikkailee cowboyn tavoin kriisistä toiseen ja pelastaa ihmishenkiä ilman oman perheen tai muun yksityiselämän aiheuttamia sitoumuksia – tai ne unohtaen.

Kuva on nykyään vanhentunut, mutta se ei näy alan työkulttuurissa, sanoo humanitaarisen avun asiantuntija Merit Hietanen

”Humanitaarinen työ pohjautuu kolonialistisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Työkulttuuri on luotu valkoisten miesten ympärille, mutta ala ei ole enää valkoisten miesten. Valitettava tosiasia on, että työkulttuuri ei ole muuttunut, vaikka alalle on tullut monenlaisia ihmisiä mukaan”, hän sanoo.

Hietasen tuoreessa kirjassa The Humanitarian Parent – Balancing work and family in the aid sector 
puidaan tätä ristiriitaa. Hän kertoo omien kokemustensa ja 50:n humanitaarisen alan asiantuntijan haastatteluaineiston avulla, millaisia vaikeuksia avustustyöntekijöillä on tasapainoilla haastavan työn ja yksityiselämän vaatimusten välillä.

Osa haastatelluista on jättänyt alan, koska ei ole halunnut laiminlyödä perhettään, osa taas ei voi viettää perheensä kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisi.

Idea kirjasta syntyi Hietasen ollessa viitisen vuotta sitten äitiyslomalla toisen lapsensa kanssa. Hän oli pohtinut perheen ja työelämän yhdistämisen vaikeutta kuitenkin jo vuosia aiemmin työskennellessään Gazassa palestiinalaispakolaisia auttavassa YK-järjestössä UNRWA:ssa. Moni kollega kipuili perheen perustamisen kanssa.

”Oli paljon etenkin naiskollegoja, jotka olivat lähenemässä neljääkymppiä ja halusivat tehdä päätöksiä perheen perustamisesta mutta kokivat sen mahdottomaksi. Osa ei millään löytänyt kumppania, osa kävi hedelmöityshoidoissa ulkomailla. Moni oli päättänyt liian myöhään, että haluaa perheen, eikä se ollut enää mahdollista. Itselleni tuli sen takia kiire hankkia lapsia vähän liiankin aikaisin”, hän kertoo.

Joustavuus tärkein arvo

Hietanen on työskennellyt vuosia suurissa kansainvälisissä avustusjärjestöissä humanitaarisen avun asiantuntijatehtävissä: UNRWA:n lisäksi esimerkiksi YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenilla Myanmarissa, Ukrainassa ja Jordaniassa sekä International Rescue Committeella Syyriassa.

Kirjan haastateltavista suurin osa on hänen kaltaisiaan kansainvälisiä asiantuntijoita, jotka työskentelevät erilaisissa kriisitilanteisessa suunnittelemassa avustusoperaatioita ja varmistamassa, että apu menee perille mahdollisimman tehokkaasti.

Kun hän etsi kirjaansa varten haastateltavia, halukkaiden löytäminen ei ollut vaikeaa. Moni oli väsynyt humanitaarisen alan työkulttuuriin ja toivoi muutosta.

Sekä Hietasen että hänen haastattelemiensa kollegoiden kokemus on, että YK ja isot avustusjärjestöt työnantajina arvostavat äärimmilleen venymistä, jatkuvaa ylitöiden tekoa ja aina tavoitettavissa olemista. Perheitä ei usein saa ottaa mukaan avustuskohteeseen, eikä yksityiselämän tarpeita muutenkaan huomioida.

Eräs Hietasen haastateltavista kertoi, että työnantaja vaati häntä palaamaan töihin toiseen maahan, kun hänen lapsensa oli puolivuotias. Lasta ei saanut ottaa mukaan eikä vaihtoehtoista työtä tarjottu. Myöhemmin työntekijä onnistui saamaan korvaavan työn.

”Meillä oli puhelinkeskustelu, jossa paikalla oli kolme äitiä: maajohtaja, jolla oli aikuisia tyttäriä, HR-johtaja ja kolmas henkilö, joka oli raskaana. He kolme pyysivät minua jättämään vauvani. He sanoivat, että monet muutkin olivat jättäneet lapsensa”, työntekijä kertoo kirjassa.

Vaativa työkulttuuri ulottuu myös paikallisiin työntekijöihin, joita on yli 90 prosenttia maailman noin 632 000:sta humanitaarisesta työntekijästä. He elävät usein kotimaassaan mutta eivät välttämättä samassa paikassa perheensä kanssa. Eräs Hietasen haastattelema myanmarilaisisä joutui elämään vuosia erossa lapsistaan, koska hänen ei koronapandemian aikana annettu tehdä töitä kotipaikkakunnalla. 

Vaikka perheensä kanssa voisikin elää yhdessä, jatkuvat ylityöt ja aina tavoitettavissa oleminen ovat perusoletus riippumatta siitä, kuinka tehokasta työn jälki on.

”Usein ammattitaito nähdään vähemmän tärkeänä asiana kuin se, että on valmis antamaan kaiken aikansa ja elämänsä työlle”, Hietanen toteaa.

Hän ei kiistä sitä, että joissakin tapauksissa, kuten äärimmäisissä hätätilanteissa, työ meneekin muun edelle.

”Esimerkiksi Gazassa ei tällä hetkellä lasketa tunteja ja nukutaan sen verran kuin kyetään, mutta se on jossain määrin huono esimerkki”, hän sanoo.

Humanitaarisen sektorin avustustyö on usein myös tavallista toimistotyötä: suunnittelua, koordinointia ja kouluttamista. Siihen olisi hänen mielestään täysin mahdollista yhdistää myös perhe-elämä ja normaalit työtunnit.

Valkoiset pelastajat liikenteessä

Humanitaarinen ala ei ole poikkeus, vaan monella muullakin asiantuntija-alalla työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa. Hietasen mukaan humanitaariseen työhön liittyy kuitenkin omia erityispiirteitään.

Kun tehtävänä on pelastaa ihmishenkiä, paine joustaa äärimmäisyyksiin asti on kova – varsinkin, kun tekijöitä ja resursseja on aina vähemmän kuin tarvittaisiin.

”Itsekin olen kokenut jatkuvasti ristiriitaa siitä, että olen äärimmäisen etuoikeutettu verrattuna niihin ihmisiin, jotka ovat usein menettäneet elämässään kaiken. Miten siinä tilanteessa voi pyytää asioita itselleen?”

Uhrautuvassa työotteessa on hänen mielestään kaikuja ”valkoinen pelastaja” -syndroomasta. Avustustyöntekijän odotetaan elävän vain työlleen vanhan mallin mukaan. Kovin loogista se ei kuitenkaan ole.

”Monet avustustyöntekijät kokevat irvokkaana sen, että heidän työnsä perustuu naisten oikeuksien ja yhdenvertaisuuden ajamiseen, mutta omassa työyhteisössä niitä ei vaadita. Se on ristiriita, joka raastaa monia.”

Harva protestoi, sillä ala vetää edelleen puoleensa ”humanitaarisia cowboyta”, jotka haluavatkin rehkiä itsensä äärirajoille. Toisaalta nekin, jotka haluaisivat toimia toisin, tietävät, että tilalle saadaan helposti muita, joustavampia tekijöitä. Työtehtävät ovat tyypillisesti määräaikaisia, joten hankalista työntekijöistä on helppo päästä eroon.

”On paljon nuoria innokkaita ihmisiä, jotka suostuisivat tekemään tätä vaikka ilmaiseksi. Siksi työntekijä on helppo korvata nuoremmalla vastavalmistuneella, jolla ei ole yksityiselämässään vastuita”, Hietanen sanoo.

Perheellisten korvaaminen kokemattomimmalla ja joustavammilla ihmisillä on hänen mielestään kuitenkin ongelma myös työn laadun kannalta. Jos osa työntekijöistä päätyy jättämään alan juuri silloin, kun on onnistunut saamaan asiantuntemusta, myös osaamista menetetään.

Esimerkiksi YK:n tilastoista on havaittavissa, että hieman korkeammalla asiantuntijaviroissa olevat työntekijät ovat usein miehiä, kun taas nuoremmat asiantuntijat ovat naisia.

Humanitaarisessa työssä tarvittaisiin kuitenkin kaikenlaisia ihmisiä, jotta työtä voitaisiin tehdä mahdollisimman hyvin.

”Äidit synnyttävät nyt Gazassa kriisin keskellä, ja kun on itse kokenut synnytyksen ja vanhemmuuden, ymmärtää eri tavalla, mitä se tarkoittaa. En väitä, että vanhemmuus on ainoa vaadittava kriteeri, mutta on tärkeää, että eri taustoista olevat ihmiset kokevat alan omakseen.”

Raha ei ratkaise

Hietanen toivoo humanitaarisen alan työnantajilta ennen kaikkea joustavuutta. Moniin paikkoihin voisi todellisuudessa viedä perheen, etätöitä voitaisiin lisätä ja työtunnitkin olisi monesti mahdollista pitää normaaleina. Työnantajilta se vaatisi ihmisten näkemistä yksilöinä ja mahdottomista standardeista luopumista.

”Johtajilta itseltään on monesti vaadittu venymistä. He vaativat samaa muilta eivätkä ymmärrä, että ala voisi muuttua. Toivon, että työssä nähtäisiin ihmisten elämänkaari ja että ihmiset voisivat tehdä erilaisia töitä elämäntilanteensa mukaan.”

Pientä muutosta on jo näköpiirissä. Esimerkiksi YK on hiljattain pidentänyt vanhempainvapaata. Hietasen mukaan liian usein ratkaisuissa painotetaan kuitenkin erilaisia lastenhoitoavustuksia ja muita rahallisia tukia eikä työkulttuurin muuttamista.

Hän ei vielä itse tiedä, jatkaako hän humanitaarisella alalla eläkeikään asti. Toistaiseksi hän on onnistunut yhdistämään työn ja perheen ja tekee parhaillaan itsenäisen konsultin töitä UN Womenille. 

Alalla käydään nyt paljon kriittistä keskustelua, mutta Suomea se ei hänen mukaansa ole vielä saavuttanut. 

”Suomessa keskustelu on helposti joko tai -keskustelua. Joko ajat ja tuet humanitaarista apua ja kehitysyhteistyötä tai kritisoit sitä. Jos kritisoit, se nähdään yrityksenä viedä alalta rahoitus. Ei kuitenkaan aja muutosta parempaan, jos alan haasteista ei voi puhua.”

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia