Kun on omiakin köyhiä... | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Kun on omiakin köyhiä...

Kriisien keskellä voi tuntua turvalliselta sulkeutua ja käpertyä, mutta ainoa aito turvallisuus syntyy yhteistyöstä maapallon mitassa, korostaa Maija-Riitta Ollila.


Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Kepan verkkosivulla.

Tänä talvena kehitysyhteistyö on ollut pahassa vastatuulessa. Sitä on sanottu tehottomaksi, toivottomaksi ja turhaksi.

Keskityn näistä viimeiseen, turhuuden koriin. Sen keskeisenä sisältönä on yksi argumentti: meillä on tiukka taloustilanne ja omiakin köyhiä, joten satsaukset – ja varsinkin lisäsatsaukset kehitysyhteistyöhön – ovat turhia.

Maailman mitassa omia köyhiä koskeva keskustelu on monipuolista. Yksi maailman johtavista kehitystaloustieteen asiantuntijoista on Cornellin yliopiston professori Ravi Kanbur. Hän kysyy, voiko jokin maa olla sekä avun antaja että vastaanottaja.

Esimerkkimaaksi hän nostaa Intian. Meillä pohjoisessa saatetaan pohtia, että jos intialaiset ovat tarpeeksi rikkaita luodakseen avaruusohjelman, ostaakseen tehtaita ulkomailta ja antaakseen kehitysapua muille maille, miksi meidän pitäisi auttaa heidän köyhiään.

Suomessa lähestyvät vaalit, ja joudumme pohtimaan, olemmeko me riittävän rikkaita auttaaksemme ketään. Kansanedustajat valitaan edustamaan juuri tämän valtion kansalaisten etuja. Edustajien on otettava kantaa siihen, onko kansallisvaltioilla moraalinen velvollisuus auttaa köyhiä toisessa kansallisvaltiossa.

Yhteiskuntafilosofi John Rawlsin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta on sovellettu kahdelta eri kantilta: Kosmopoliittisen kannan mukaan meillä on globaalisti velvollisuus parantaa kaikkein köyhimpien asemaa, asuivatpa he missä tahansa. Eri mieltä ovat niin sanotun poliittisen kannan puolestapuhujat, joiden mielestä rawlsilaisen sopimusteorian soveltamiseksi tarvitaan kansallisvaltion instituutioita, eikä teoria siis toimi globaalissa kontekstissa.

Poliitikon on helppoa omaksua tällainen poliittinen kanta, koska oman valtion vähävaraiset kansalaiset usein kannattavat juuri sitä. Tällaiset lausumat eivät ole tavattomia: "Rahaa ei olisi pitänyt syytää Kreikkaan", "Kehitysapuun ei ole varaa, kun Suomella menee huonosti" ja "Omatkin kansalaiset ovat leipäjonossa."

"Itse olen kosmopoliitti, koska muu on mielestäni moraalitonta."

Eri kantojen edustajien ei ole helppo ymmärtää toisiaan. Itse olen kosmopoliitti, koska muu on mielestäni moraalitonta. En jaksa hyväksyä maailmaa, jossa lapsen tulevaisuus ratkeaa sen perusteella, missä hän sattuu avaamaan silmänsä.

On ollut sykähdyttävää nähdä into, jolla suomalaiset ovat lähteneet rakentamaan uutta lastensairaalaa. Maailman parasta lastensairaalaa. Se ei kuitenkaan ole maailman kaikille lapsille, vaan suomalaisille ja mahdollisten yhteistyövaltioiden lapsille. Eikö innon tulisi olla yhtä suurta, jos rakennettaisiin lastensairaala johonkin muuhun maailman kolkkaan?

Poliittisen kannan henkinen sukulainen on lähipiiriä suosiva moraalioppi: moraali edellyttää sitoutumista lähellä olevien elämän parantamiseen. Huolehtivathan vanhemmatkin ennen kaikkea omista lapsistaan. Autammehan ystäviämme ennemmin kuin muukalaisia. Kun kaikkia ei kuitenkaan voi auttaa, on parasta keskittyä tekemään asioita, joihin todella voi vaikuttaa.

Kummallakin kannalla on perustelunsa, joten lähestyn asiaa pragmaattisesti.

Kuinka tärkeä asia on kansallisvaltio? Onko mahdollista, että kansallisvaltio on nykymaailman kannalta enemmänkin ongelma kuin ratkaisu? Keinotekoisista rajoista on aina ollut haittaa: kun Afrikan rajat piirreltiin viivoittimella, saatiin aikaan mittaamattomasti vahinkoa. Nykyään mitkään maapallon suurista ongelmista eivät kunnioita ihmisten piirtämiä viivoja. Ympäristöongelmat, köyhyys, sodat ja terrorismi kaikkine seurauksineen ylittävät mitkä tahansa rajat.

Rajoja ei ole kansalaisyhteiskunnassakaan: internetperustaisessa kanssakäymisessä rajoja ovat vain englanninkielen taito ja nettiyhteys.

Kun ongelmat ovat yhteisiä, myös raja auttajien ja autettavien välillä liudentuu entisestään — jos sitä koskaan on ollutkaan. Myös muinainen idealistien ja realistien välinen raja on poissa. Idealismi ei ole enää haihattelua, koska oman tilanteen turvaamiseksi on parannettava muiden tilannetta.

Lähestyvien vaalien teemoissa tuntuu turvallisuuden haku. Kun suuret kriisit pinoutuvat, reaktiona on vetäytyminen ja sulkeutuminen, joilla haetaan turvallisuudentunnetta. Turvallisuudentunne on kuitenkin kohtalokkaalla tavalla eri asia kuin todellinen turvallisuus. Ainoa kestävän turvallisuuden tie on yhteistyö maapallon mitassa.

Kun rajoja ei enää ole, ovat kaikki köyhät omia köyhiä.

Kirjoittaja on filosofi ja valtiotieteen tohtori. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia