Maailmassa tarvittaisiin nyt ”rauhankonetta”, sanoo Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Pertti Koistinen.

Rauhankone oli nyt jo edesmenneen tekoälytutkijan, professori Timo Honkelan ajatus, josta uutisoitiin Suomessa paljon viitisen vuotta sitten. Kyseessä ei ollut fyysinen laite vaan paremminkin ajatus siitä, että tekoälyä, koneoppimista ja muuta korkeaa teknologiaa hyödyntämällä voitaisiin auttaa ihmisiä kommunikoimaan keskenään ja ratkomaan ongelmia paremmin. Lopulta se johtaisi maailmanrauhaan. 

Ukrainan sodan takia idea on Koistisen mielestä taas ajankohtainen.

”Sodan aiheuttamien haavojen umpeen kurominen tulee kestämään vuosia ja vuosikymmeniä. Tätä kriisiä on alettava purkaa kommunikaatiolla, vuorovaikutuksella ja toisten toiminnan lähtökohtien ymmärtämisellä”, hän sanoo.

Koistinen on toimittanut tiedetoimittaja Ilpo Salosen kanssa lokakuussa ilmestyneen teoksen Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen (Vastapaino). Siinä käsitellään kaikkea sitä, mikä tutkijoiden mielestä on jäänyt puuttumaan keskustelussa Ukrainan sodasta: inhimillisiä ja yhteiskunnallisia näkökulmia, syitä ja seurauksia.

Kirjoittajat ovat suomalaisia yhteiskuntatieteilijöitä, sosiaalipolitiikan asiantuntijoita, psykologeja, humanististen alojen asiantuntijoita ja rauhantutkijoita. Artikkelit käsittelevät esimerkiksi sotatraumoja, ympäristöturvallisuutta, sodan kulttuurisia kuvastoja ja pakolaisuutta.

Koistisen mukaan näitä näkökulmia tarvitaan, sillä sen jälkeen, kun sota alkoi, Suomessa ja Euroopassa on käyty keskustelua kapeasta näkökulmasta, lähes pelkästään asevaraisen turvallisuuden lähtökohdista käsin. Hän ja muut tutkijat ovat huolissaan siitä, mitä se tarkoittaa yhteiskunnan kannalta laajemmin.

Venäjä-asiantuntemusta ei näy

Koistisen sekä kirjaan artikkelin kirjoittaneen politiikan tutkijan, Lapin yliopiston emeritusprofessori Lassi Heinisen mukaan Suomen keskusteluilmapiiri on muuttunut hämmästyttävän nopeasti sodan alkamisen jälkeen. 

”Keskustelussa siirryttiin nopeasti asevaraiseen argumentaatioon, ja siihen vedettiin välttämättömyyksien nimissä koko julkinen keskustelu. Tuntuu, että Suomi, joka on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, on unohtanut keskusteluissa rauhan tien. Sotilasasiantuntijoista on tullut yhtäkkiä mielipidejohtajia, joilla on vastaukset myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, vaikka ei heillä todellisuudessa ole. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään itseään hyvinä Venäjä-asiantuntijoina, mutta nyt sitä asiantuntemusta ei ole juuri käytetty”, Koistinen sanoo.

Keskustelun muuttuminen on näkynyt myös politiikassa. 

”Aikaisemmin olisi myös ollut ennenkuulumatonta, että maanpuolustukselliset vapaaehtoisjärjestöt saisivat käyttää armeijan aseita. Se, että sitä on  edes harkittu, on vakava oire siitä, että tulossa on rakenteellisia militarisoitumisen piirteitä”, Heininen sanoo.

Hän pitää erikoisena myös Suomen Nato-keskustelua. Ennen Ukrainan sotaa muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti kansanäänestystä edellytyksenä Natoon liittymiselle.

”On hätkähdyttävää, että kansanäänestystä ei järjestetty. Päättäjät saivat legitimiteetin muutamalla gallupkyselyllä. Ei sen pitäisi demokratiassa niin mennä. Kansanäänestyksen lopputulos olisi toki voinut olla sama kuin nytkin, mutta sen avulla olisi toimittu omien demokraattisten periaatteiden mukaisesti ja saatu hieman lisää harkinta-aikaa”, Heininen sanoo.

Asevarainen turvallisuus ei riitä

Teoksen kantava ajatus on, että pelkästä asevarustelusta keskustelemisen sijasta sodan jälkeiseen aikaan ja rauhaan pitäisi varautua jo nyt – ja huomattavasti laajempien näkökulmien kautta kuin tähän asti on tehty. 

”Vaikka sotaa käydäänkin omien rajojemme ulkopuolella ja sodan tuhot näkyvät ensisijaisesti siellä, sota on tullut olohuoneisiimme ja muuttanut olennaisesti yhteiskuntaa ja ajatteluamme. Sodan seurauksena mikään ei ole entisensä, ja se tulee edellyttämään myös politiikan muutosta”, Koistinen sanoo.

Hänen mielestään tulevaisuudessa rauhantyö on nostettava kaiken politiikan ytimeen. Se tarkoittaisi, että turvallisuus nähtäisiin laajan turvallisuuden käsitteen kautta.

Laajan turvallisuuden käsite kattaa myös muut uhat kuin sotilaalliset uhkakuvat, kuten ilmastonmuutoksen ja köyhyyden. Siksi turvallisuuden ylläpitämiseen tarvitaan myös vaikkapa ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa. 

Lassi Heinisen mielestä nämä aiheet ovat nyt jääneet Ukrainan sodasta käytävän sotilaallisen keskustelun jalkoihin.

”Ukrainan sodasta on tehty liian paljon selittävä tekijä lähes kaikkiin ongelmiin. Riskinä on, että asevarainen turvallisuus nousee keskeisemmäksi samaan aikaan, kun esimerkiksi ilmastokriisi vain kärjistyy. Kun päättäjät eivät uskalla tehdä ratkaisevia päätöksiä ilmastonmuutoksesta, he yrittävät sen sijaan lisätä kansalaisten kovaa turvallisuutta. Asevarainen turvallisuus ei kuitenkaan ole vastaus tämän päivän haasteisiin”, hän sanoo.

Kanavat pidettävä auki

Toistaiseksi sodan jälkeinen aika ei vielä ole näköpiirissä. Euroopan maiden ponnistelut sodan lopettamiseksi ovat olleet vaatimattomia, ja kontaktit Venäjään vähissä. Aktiivisimmin yhteyksiä ovat ylläpitäneet Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Olaf Scholzi, joita on toisaalta syytetty liian lepsusta suhtautumisesta Venäjään.

Presidentti Sauli Niinistö puolestaan sanoi lokakuussa, ettei lännen tehtävänä ole tarjota Venäjälle ulospääsyä sodasta eikä ole ainakaan julkisten tietojen mukaan ollut yhteydessä presidentti Vladimir Putiniin enää toukokuun jälkeen.

Koistisen ja Heinisen mielestä nimenomaan yhteyksien pitäminen auki Venäjään olisi kuitenkin avainasia. Siinä tullaan myös ajatukseen ”rauhankoneesta”.

”Miten rauhanprosessi aloitetaan, jos kaikki kommunikaatioyhteydet katkaistaan? On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät toisiaan, että on olemassa vuorovaikutusta ja että ymmärretään yhteiskunnalliseen kehitykseen ja historialliseen kehitykseen liittyviä ulottuvuuksia. Nimenomaan vuorovaikutuksen kautta Suomi on voinut ylläpitää rauhansuhteita ja sen ansiosta myyttisistä viholliskuvista on päästy eroon”, Koistinen painottaa.

Hänen mielestään yhteyksiä Venäjälle voitaisiin pitää yllä esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kautta, sillä kansalaisyhteiskuntaa tukemalla olisi mahdollista edistää myös Venäjän yhteiskunnan muutosta laajemmin. 

Tärkeää olisi ylläpitää neuvotteluita myös virallisella tasolla.

”Siitä ei tarvitse huudella julkisuuteen, mutta kanavan pitäisi olla auki. Osapuolia pitäisi painostaa rauhanneuvotteluihin riippumatta siitä, kuka on niskan päällä, ja sitä täytyisi pitää koko ajan yllä. Meillä on siihen jo mallikin, Minskin protokolla”, Heininen muistuttaa ja viittaa epäonnistuneeseen rauhansopimukseen, jonka tarkoituksena oli lopettaa vuonna 2014 alkanut sota Itä-Ukrainassa.

Venäjällä edessä kipeä keskustelu

Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että sodan pitäisi päättyä Venäjän totaaliseen häviöön, sillä muuten se käyttäisi mahdollisen rauhanajan uuden hyökkäyksen valmisteluun. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lokakuussa haastatteleman yhdysvaltalais-puolalaisen historioitsijan Anna Applebaumin mukaan Venäjää pitää ”nöyryyttää”.

Koistisen ja Heinisen mukaan se on mahdoton ajatus eikä edes takaisi rauhaa.

”Voi olla, että Venäjä häviää, mutta viimeisen 200 vuoden ajan historiasta tiedämme, ettei se ole hyvää tiennyt, jos suurvalta kokee häpeärauhan, koska silloin kostonhalu jää elämään”, Heininen muistuttaa.

Ennemmin tai myöhemmin Venäjällä on joka tapauksessa edessään kipeä yhteiskunnallinen keskustelu niin toisen maailmansodan aikaisista rikoksista kuin Ukrainan sodankin tapahtumista, tutkijat uskovat.

”Tämän sodan jälkeen Venäjä ei tule olemaan enää entisensä. Sen on pakko löytää kokonaan uusi identiteetti ja politiikka. Emme voi kuitenkaan opettaa tai nöyryyttää Venäjää. Voimme vaikuttaa vain vuorovaikutuksen ja yhteistyön avulla”, Koistinen sanoo.