Olet tehnyt pitkä uran opettajana ja rauhankasvattajana. Nyt eletään kriisiaikaa, ja Suomessakin vedotaan paljon “kansalliseen yhtenäisyyteen“. Millaista rauhankasvatusta juuri nyt tarvitaan?

Rauhankasvatukseen kuuluu paljolti kaikkea muutakin kuin sotien ja kansainvälisten konfliktien pohtimista ja ratkaisuja. Teokseen Ihmisenä elämisen taito olen koonnut aika lailla sen, mitä rauhankasvatus mielestäni on, eli muun muassa vuorovaikutusta, dialogia ja sovittelua.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan opimme kuin taikaiskusta, miten turvanpaikanhakijoita otetaan vastaan. Haluaisin ajatella, että nyt olemme tästä oppineet ja seuraavaksi osaamme tämän homman. Mutta kyse on luultavasti siitä, että empatiapiirimme ulottuu lähelle ja meitä itseämme muistuttaviin ihmisiin. 

Rauhankasvatuksen näkökulmasta peiliin katsomisen ja oman empatiapiirin reflektoiminen olisi nyt oleellista. Että tunnistetaan, miten myötätuntomme suuntautuu ja ketkä suljetaan ulkopuolelle. Empatiaan liittyy sellaisiakin ikäviä sivupiirteitä, että helposti tunnetaan empatiaa kärsijöitä kohtaan mutta samalla vihataan niitä, joiden ajatellaan aiheuttaneen se kärsimys. Tämän vuoksi Suomen venäläiset saattavat kohdata kaikenlaista aggressiota.

Empatia ja myötätuntokasvatus hyvin kriittisellä kulmalla on se, mitä nyt juuri tarvitaan.

Miten itse kiinnostuit rauhankysymyksistä?

Olen lähtöisin niin kutsutusta “rauhaperheestä”. Isäni, joka on tällä hetkellä 76-vuotias, oli siviilipalveluksessa, mikä oli siihen aikaan hyvin epätavanomaista. En ole joutunut kapinoimaan vanhempiani vastaan vaan olen ollut rauhan asialla jo lapsesta lähtien. Nuorena olin mukana perustamassa Nuorallatanssiyhdistyksen Keravan ryhmää, joka toimi nuorisojärjestönä Rauhanpuolustajien alaisuudessa. Perustimme opiskelukaverien kanssa myös Kasvattajat rauhan puolesta ry:n vuosituhannen alussa. Annoimme sen alaisuudessa toimineen Maailmankoulu-hankkeen lopulta adoptioon Rauhankasvatusinstituutille.

Olet toiminut tuutorina Rauhanpuolustajien Tottelemattomuusakatemiassa. Mikä se on ja mihin sitä tarvitaan?

Tottelemattomuusakatemia on tavallaan aktivistikoulu. Sen tarkoituksena on tukea nuoria, jotka haluavat tehdä tästä maailmasta paremman. Järjestämme seminaareja kerran kuussa. Lisäksi on aloitus- ja lopetusleirit. Prosessi kestää lukuvuoden. Akatemia on myös paikka, jossa voi verkostoitua.

Akatemialle on varmaankin aina ollut tilausta, mutta käynnistimme sen kolme vuotta sitten samoihin aikoihin, kun Elokapina syntyi. Ajattelimme, että tarvitaan jotain, mikä yhdistää rauhantyön ja ympäristöaktivismin, sillä lopulta kyse on pitkälti samoista asioista. Uusi hallitus on leikkaamassa rauhantyöstä, joten sen toiminta luultavasti loppuu ensi vuonna.

Olet toiminut myös opettajana peruskoulussa. Miten näet opettajan roolin maailmankuvan rakentajana tai rauhankasvattajana?

Se voi olla valtavan iso, riippuu opettajasta. Meillä on hyvä opetussuunnitelma, joka tukee rauhankasvatusta, mutta on paljolti opettajasta kiinni, millaisia näkökulmia hän luokkahuoneeseen tuo. Itse näen, että olin opettajana kokopäiväinen rauhankasvattaja.

Mikä maailman tilassa huolettaa?

Mikä ei? Esimerkiksi täysin kritiikitön militarisoituminen, joka seurasi Ukrainan sodan ja Natoon liittymisen jälkeen. Eli ei yhtään kritisoida asevarustelua ja kaikesta puhutaan turvallisuus edellä. Itsellä on kuitenkin paljon turvattomampi olo nyt. Myös ekokriisi huolettaa. Vaikka nyt puhutaan päästövähennyksistä, vallalla on silti “rajat kiinni” -ajattelu, eikä yhtään mietitä sitä, että olemme tällä pallolla yhdessä.

Lisäksi olen huolissani ihmisten kuplautumisesta omiin porukoihin. Tavallaan se on ymmärrettävää, mutta rauhankasvattajana roolinani on tunnistaa se ja käydä dialogia. Rauhan näkökulmasta on tärkeää, että jokainen tulee kuulluksi.

Missä näet toivoa?

Nuorissa. Kun saan tehdä työtä nuorten kanssa, näen heissä myös toivoa. Nuorten kanssa työskenteleminen on innostavaa, ja suosittelen sitä kaikille.