Näkökulmat

Ympäristöajattelun kriisi ja niukkuuden ongelma

Ympäristöliikehdinnän alkuvuosina oli ymmärrettävää, että kaikki ympäristöpuhe vei periaatteessa samaan suuntaan. Nykyisin keskustelu on paljon monisyisempää, sanoo Ville Lähde.
(Kuva: JaneDoughnut / Flickr.com / cc 2.0)

Kun moderni ympäristöliikehdintä lähti kunnolla käyntiin 1960-luvulla, oli ymmärrettävää ajatella, että kaikki ympäristöpuhe vei periaatteessa samaan suuntaan, oli samalla hyvällä asialla. Oli olennaista kiinnittää huomiota ongelmiin, joita ei ollut huomioitu tarpeeksi edes yhteiskuntakriittisissä liikkeissä.

Nykyään ympäristö on yhä selvemmin osa yleistä poliittista määrittelykamppailua. Kaikki pyrkivät tekemään siitä oman asiansa ja erottautumaan muista puhumalla ympäristöstä realistisimmin, arkijärkisimmin, tieteellisimmin, milloin mitenkin. Kukaan ei enää voi erottautua vain puhumalla ympäristöongelmista, vaan itse asiassa ”ympäristörealismista” (tai jopa ongelmien väheksymisestä) lienee tullut vahvempi erottautumisen keino kuin ympäristötiedon korostamisesta. Ympäristöliikkeet, -järjestöt ja -puolueet eivät siten ole enää määrittelykamppailussa kotikentällään.

On myös selvää, että ympäristöpoliittiset ohjelmat voivat tukea ristiriitaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, koska ne joutuvat suhteutumaan muihin poliittisiin kysymyksiin yleensä alisteisesti. Tällöin on todennäköisintä, että vallitsevan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kanssa yhteensopivat näkemykset selviytyvät, ja niiden haastaminen on erittäin vaikeaa.

Koska ympäristökysymys joutuu käymään selviytymiskamppailua tässä arjen politiikan tuoksinassa, on tullut tavaksi ajatella, että vain pieniin voittoihin voidaan pyrkiä, ja vaikkapa vihreissä puolueissa laajempia päämääriä ei tunnuta tarvitsevan edes motivaation lähteinä. Ympäristökysymyksillä ei ole retorista voimaa kyseenalaistaa poliittisia ja taloudellisia mahdollisuuksia.

* * *

Radikaalissa ympäristöajattelussa tähän on usein pyritty vastaamaan esittämällä kokonaisarvioita, kuvaamalla ympäristökysymyksen kokonaisuutta poliittisen analyysin perustaksi. Reaalipoliittisessa ympäristössä tämä on ihan ymmärrettävä vastareaktio. Kaipuu selittyy myös sillä, että ”luontoon” ja ”ympäristöön” liittyy vahvoja kokonaisvaltaisuuden mielikuvia – tottahan jos ongelma koskee kokonaisuutta, tulisi ratkaisujenkin olla kokonaisvaltaisia ja perinpohjaisia.

"Kun kaikki munat ovat samassa korissa, ne voi rikkoa yhdellä iskulla. Nykyinen ympäristökriittinen populismi pelaa yllättävän taitavasti tällä likinäköisyydellä."

Kokonaisuuskeskeisessä ajattelutavassa on kuitenkin pahoja ongelmia. Ongelmat liittyvät sekä itse ympäristön ja ympäristöongelmien ymmärtämiseen että näkemyksiin politiikan mahdollisuuksista. Ympäristöherätyksen mobilisaatiovaiheessa oli välttämätöntä muodostaa yleiskuva ympäristökriisistä. Tarvittiin ympäristöongelman yleiskäsite, jotta lukuisat irralliset ilmiöt saatiin nostettua samaan keskusteluun, ja jotta poliittista voimaa ja tietoisuutta saatiin herätettyä. Kaikki poliittinen liikehdintä vaatii tietoisuutta, tietoa ja symboleita. Ympäristöliikkeen alkuvaiheessa pääosassa olivat mahdollisimman yleiset symbolit, ja niihin liitettiin koko planeetta, kaiken yhteys kaikkeen, paikallisen ja maailmanlaajuisen yhteys ja niin edelleen. ”Luonnosta” ja ”ympäristöstä” taottiin yleistä normatiivista periaatetta.

Vaikka esimerkiksi luonnollisuusretoriikkaa on sittemmin kritisoitu hyvin vahvasti, on tämä yleinen taipumus edelleen vahva. Edellä kuvatun liikehistorian lisäksi sitä selittää jo käytetyn sanaston historiallinen painolasti sekä se, että tietyt avainongelmat ovat aidosti globaaleja (mutta ne ovat globaaleja hyvin erilaisin tavoin). Ajattelutaipumus heijastuu ympäristökysymyksen poliittisissa ja moraalisissa tulkinnoissa. Intuitiivisesti oletetaan, että käsillä on yksi ja yhtenäinen ongelma. Reaalipolitiikan kritiikki lähtee usein tästä: suureen ongelmaan tartutaan vain palasina, kun siihen pitäisi tarttua kerralla tai sen syntyjä syviä tulisi kaivaa esiin.

Samaten jos lukuisten ongelmien sijaan käsillä on yksi ja yhtenäinen ongelma, on siihen löydettävä yksi syy tai syyllinen. Tämä käsitteellinen asetelma tuo ympäristökeskusteluun kirjaimellisesti yksinkertaistavia asenteita – kaikki muu on ”puuhastelua” sen rinnalla, että etsitään ongelman perustaa. Lisäksi varmuus siitä, mistä ongelmassa on kyse, yksinkertaistaa ajattelua: tilanneanalyysi on valmiina, joten tietoa tai (itse)ymmärrystä ei välttämättä edes tarvita lisää.

* * *

Kokonaisselityksiä ja niihin pohjaavia ohjelmia kritisoidaan yleensä vaikkapa siksi, että ne eivät saisi tarvittavaa poliittista voimaa taakseen. Paljon syvällisempi ongelma piilee kuitenkin niiden tilanneanalyyseissä. Vaikka nykytilanne on kammottava ja tuntuu toivottomalta, ja vaikka ongelmia on maailmanlaajuisesti – ja jotkut niistä ovat myös dynamiikaltaan maailmanlaajuisia – on niiden pukeminen yhden Ongelman ja Syyn asuun erittäin hankalaa. Otan esiin vain yhden esimerkin. On eittämättä paljon perää jäljittää moderneja ympäristöongelmia kapitalistiseen kehitykseen. Tällä näkemyksellä on tietysti pitkät juuret: monet kapitalismikriittiset klassikot ovat puuttuneet erilaisiin ympäristöongelmiin jo satoja vuosia. Mutta ennen kaikkea modernin ympäristötietoisuuden noustessa erilaiset vasemmistolaiset ja anarkistiset ryhmät pyrkivät heti alkuun liittämään ympäristökysymyksen omaan analyysiinsä. Taustalla oli näkemys, että kaikki johtuu pohjimmiltaan kapitalismista ja sen ajamasta kasvusta.

On kuitenkin selvää, että monet ympäristöongelmat eivät juonnu vain kapitalistiseen talouteen. Kaikille pitkään ympäristöliikehdinnässä mukana oleville lienee tuttu pitkällinen kiista simppelien väestönäkemysten ja hienostuneempien yhteiskunnallisten näkemysten välillä. Kiistaa käytiin etenkin 1980-luvun lopulla ja läpi 1990-luvun. Tuo keskustelu oli eittämättä olennaista, sillä se muistutti väestölaskelmien taa piiloutuvasta eriarvoisuudesta, tarpeentuotannon mekanismeista, kaupan vaikutuksista ja vaikkapa tuotannosta ja kulutuksesta, joka ei seuraa suoraan väestönkasvun kaavoja. Käytännössä keskustelussa muistutettiin siitä, miten kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä ongelmia voidaan ulkoistaa, ja miten kulutus jollain alueella voikin olla etäisemmän keskuksen kulutusta valepuvussa.

Samalla kuitenkin kävi niin, että väestön ja resurssien absoluuttinen tarkastelu jäi pitkäksi aikaa kokonaan paitsioon. On toki keskeistä muistaa, että resurssien niukkuus ja runsaus eivät ole koskaan annettuja määreitä, vaan ne muotoutuvat resurssien, niiden tuottamisen, epätasaisen jakautumisen ja kulutustapojen monimutkaisissa yhteyksissä.

"Ympäristökeskustelu on juuri siksi luisumassa yhä pahempaan kriisiin."

On kuitenkin tilanteita, joissa tiettyjen avainresurssien ja muiden tekijöiden absoluuttiset määrät ovat olennaisia. Väestön absoluuttinen kasvu voi olla jo itsessään uhka ei-inhimilliselle ympäristölle tilanteissa, joissa tuo ympäristö on erityislaatuisen herkkää tai alueen koko ja muoto aiheuttavat konfliktin helpommin, riippumatta väestön toimeentulotavoista. Samaten jos vesi tai viljelysmaa loppuu, on se akuutti paikallinen ongelma, jota ei voi palauttaa vain laajempiin eriarvoisuuskysymyksiin. Veden ehtymiseen voi olla monenlaisia taustoja – joskus se voi juontua alueen erityisluonteesta, joskus intensiivisestä kaupallisten lajikkeiden viljelystä, vääristä tekniikoista ja käytännöistä, vesiresurssien myynnistä, ilmasto-olojen muutoksesta – lähes aina monen tekijän yhdistelmästä.

Yleisellä tasolla tietysti väestömäärät myös kertovat siitä, millaisia vaikeuksia tuotannon vähentäminen kohtaa. Nykyiset väestömäärät ja nykyinen ravinnontuotanto ovat olleet historiallisesti mahdollisia vain fossiilisten polttoaineiden ja fosfaattien kaltaisten rajallisten resurssien ansiosta. Nuo resurssit eivät ole yksin laukaisseet kehitystä tai määrittäneet sen luonnetta (esimerkiksi globaalia varallisuuden jakautumista), mutta ilman niitä kehitys olisi ollut mahdoton. Jokainen suurempi muutospyrkimys kohtaa nämä kysymykset käänteisesti.

Kokonaisselitysten ongelmana on myös yksinkertainen näkemys luonnosta. Luonto ei ole yksi ja yhtenäinen, mikä on ilmiselvää jo siksi, että se on historiallisesti eriytyvien kehitysprosessien tuote. Analogisesti ympäristöongelmakaan ei ole yksi ja yhtenäinen. Toki monet ympäristöajattelijat tunnustavat sen, että kaikki ei palaudu nätisti heidän yleisselityksiinsä, mutta he haluavat kuitenkin pitää kiinni ”perustastaan” vaikkapa siksi, että se tuntuu oivalta kapitalismikritiikin aseelta. Näin kaikki perusselityksestä poikkeavat tekijät ovat sivuasioita, jotka eivät lopulta vaikuta pääväitteeseen. Tällöin esimerkiksi ympäristöhistoriaa luetaan hyvin tarkoitushakuisesti. Ongelman ”alku” on paikannettavissa symboliseen ajatteluun, keskusvaltaan, tiettyihin teknologisiin ajattelutapoihin, kapitalismiin, imperialismiin, moderniin… Luulisi olevan selvää, että tällaiset ”kulttuurimetafyysiset” väitteet eivät juuri auta selittämään sitä tilannetta, johon olemme päätyneet. Historian monimutkaisuuden palauttaminen yhteen juureen on aktiivista unohtamista ja ajattelun laiskuutta.

Kokonaisselitykset eivät toki ole vain ympäristöajattelijoiden arsenaalia. ”Kiinalaisten lisääntymistä” ja vastaavia heittoja käytetään usein ympäristöfatalismin perusteina, samoin muita yleisluontoisia viittauksia resurssien loppumiseen. (Fatalismihan itse asiassa perustuu samaan kokonaisuusajattelun logiikkaan kuin edellä kuvattiin: Luonto on yksi ja yhtenäinen. Siispä kriisi on yksi ja yhtenäinen. Jos tiettyä osa-aluetta ei voida ratkaista, koko ongelmaa ei voida ratkaista. Niinpä kaikki on turhaa. ) Suomessa etenkin Olli Tammilehto on kritisoinut tällaista väestöajattelua. Lapsen ei pitäisi kuitenkaan mennä pesuveden mukana. On yhtä lailla selvää, että nykyisessä perityssä historiallisessa tilanteessa väestön määrä eri alueilla kertoo myös paljon tulevista mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista.

Mikään katastrofaalinen romahdus ei selity yksin väestömäärillä tai niukoilla resursseilla, vaan konflikteja tuotetaan aina monin tavoin. Mutta mitä suurempia ovat väestömäärät ja mitä niukempia resurssit suhteessa niihin, sitä vaarallisempi yhtälö radikaali sosiaalisen koheesion romahdus on. Tämä kannattaisi muistaa, kun intoutuu unelmoimaan romahduksen jälkeisistä uusista maailmoista. Ympäristöhistoriassa on esimerkkejä romahduksista, joissa yhteisöt ovat yksinkertaisesti muuttaneet elämäntapaansa ja häipyneet ”näkymättömään historiaan”. Samaten on esimerkkejä verisistä ja ympäristönsä tuhoisasti köyhdyttäneistä romahduksista. Nykyisten yhteiskuntien mittaluokat ovat historiallisesti ainutlaatuisia, ja sitä pitää uskalla ajatella.

* * *

Toinen merkittävä ongelma on se, että yleistykset kääntyvät helposti itseään vastaan. Naiivin luonnontieteellisellä puhetavalla ja sen kannattamalla varman ja aukottoman selityksen oletuksella on kulttuurissamme melkoinen voima (ironista kyllä, tieteessä sen voima ei ole lainkaan niin suuri). Mikäli ympäristöpuheessa pidetään kiinni yhden ongelman logiikasta, ei ole sanottu, että keskustelun valtavirta kääntyy lainkaan mukavaan suuntaan. Aina löytyy yhä uusia vakuuttavan kuuloisia pääongelman paikannuksia ja tapoja nihiloida toisten selityksiä. Vaikkapa kapitalismikriittinen näkökulma on tässä retorisessa kamppailussa lopulta heikoilla. Valtajulkisuudessa ympäristöongelmia on helpompi käsitellä teknis-luonnontieteellisellä kielellä kuin kytkettynä yhteiskunnalliseen selitykseen, joten jälkimmäiset joutuvat aina lähtemään altavastaajan asemasta.

"Näyttää jo siltä, että yleispuolueeksi muuttuvissa vihreissä ympäristökysymyksen tuntijat ovat vähemmistössä."

Ympäristökeskustelu on juuri siksi luisumassa yhä pahempaan kriisiin. Koska on tukeuduttu ajatukseen yhdestä ja yhtenäisestä ympäristökriisistä, ympäristöskeptinen populismi saa ironisesti lisää voimaa. Kun yksi tutkimustulos on väärässä, koko poliittinen ohjelma on epäilyttävä. Kun ilmastotutkimusta on vaikea ymmärtää, asettuu koko vihreä häröily outoon valoon. Juuri koko kriisin ikoniksi otettuun ilmastopuheeseen liittyy suuria riskejä. Ilmastonmuutos on eittämättä vaarallinen, jopa hirmuinen, riski – ja kyvyttömyys kohdata sitä voi lopulta tehdä kaiken muun ympäristötyön turhaksi, moninaisista sosiaalisista kysymyksistä puhumattakaan. On ymmärrettävää, että monille ilmastokysymys tuntuu tarjoavan ihanteellisen retorisen fokuksen, tavan nostaa koko ympäristökysymys poliittiseen keskiöön (ja kytkeä siihen monia sosiaalisia ongelmia). Mutta kun ilmastokeskustelu kohtaa skeptisyyden nousun, voidaan hävitä paljon enemmän. Julkisessa mielikuvituksessa kaikki muutkin ympäristökysymykset ja samalla monet muut ”vihreään pakettiin” kytketyt teemat on helppo kyseenalaistaa. Kun kaikki munat ovat samassa korissa, ne voi rikkoa yhdellä iskulla. Nykyinen ympäristökriittinen populismi pelaa yllättävän taitavasti tällä likinäköisyydellä. (Tästä syystä pitäisi olla myös äärimmäisen varovainen esimerkiksi Japanin ydinvoimalakatastrofin kaltaisien ilmiöiden politisoinnissa.)

* * *

Kokonaisselityksistä kuultaa myös eräänlainen hallinnan illuusio ja poliittinen naiivius. Ajatellaan, että ongelmat ovat jo pääosin tiedossa, ja on vain mietittävä tie niiden ylitse. Mutta maailma, sekä inhimillinen että ei-inhimillinen, reagoi muuttumalla jokaiseen yritykseen vaikuttaa siihen (kuolemalla sukupuuttoon, sopeutumalla, muuntumalla). Siksi poliittisen tulevaisuuden suunnitteleminen on aina kyseenalaista. Siksi on myös mahdotonta valita, millainen maailma halutaan pelastaa. Vaikka kävisi kuinka hyvin, liikumme perittyjen ongelmien vuoksi joka tapauksessa tuntemattomaan maailmaan. Joitain asioita menetetään varmasti – ja mikäli tätä ei tunnusteta ja hyväksytä ympäristöliikkeissä, ollaan jo lähtökohtaisesti marginalisoitumassa.

Utopioilla on toki paikkansa ohjaavina ideaaleina, tavoiteltavina mahdollisina maailmoina, mutta maailman väistämätön tapa reagoida muutoksiin tarkoittaa, että ne eivät voi olla muutoksen reseptejä. Ne eivät myöskään ole siksi kovin hedelmällisiä julkisen ympäristöpuheen perustoina. Julkisessa keskustelussa ja kamppailussa, vakuuttamisen ja kritisoinnin ja tappelun tiheiköissä kaivataan sulkeumia, joiden avulla voidaan kiinnittää huomiota väliaikaisesti joukkoon olennaisia asioita. Tarjoan seuraavassa keskustelua luonnonresurssien niukkuudesta yhdeksi vaihtoehdoksi.

* * *

Degrowth-keskustelussa on kyseenalaistettu reaalisen taloudellisen kasvun mahdollisuus ja siunauksellisuus sekä pohdittu sen vaihtoehtoja. Energiavarojen ehtyminen on selkein ja polttavin esimerkki. Nykyisen valtaosin fossiilisten polttoaineiden varaan rakentuneen energiatalouden volyymi on valtava, eikä sitä voida korvata käytännössä millään keinoilla lähitulevaisuudessa. Tämä johtuu paitsi nykyisen kokonaisenergiatalouden suuruudesta myös siitä, että fossiiliset polttoaineet ovat valitettavasti erittäin käyttökelpoisia. Vaikka auringolla ja tuulella voidaan teoriassa tuottaa valtaisia määriä energiaa, ovat juuri käytettävyys ja siirrettävyys ongelmia. Kolmas ongelma on ajallinen: nykyisen energiatalouden infrastruktuurin muutos olisi valtaisa ja pitkäaikainen ponnistus, johon fossiilisten polttoaineiden niukkuus tuskin antaa aikaa. Tässä yhteydessä en yritä esittää mitään näkemystä siitä, millainen energiakehityksen suunta olisi mieluisa. Olennainen lähtökohta koko keskustelulle on se, että nykyistä energiabudjettia ei voida pitkään aikaan edes yrittää korvata.

Nykyiseen energiatalouteen kohdistuu painetta kahtaalta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämistä. Toisaalta etenkin öljyn tuotantomäärien hiipuminen ja tuotannon kallistuminen vaikuttaa syvällisesti koko energiatalouteen. Öljy muodostaa merkittävän osan kokonaistuotannosta, ja ennen kaikkea se on olennaista tietyillä aloilla (liikenne, maatalous, puolustusteollisuus). Avainasemassa olevan resurssin hupeneminen heijastuu koko energiatalouteen. Viime vuoden kesäkuussa vakuutusyhtiö Lloyds ja Lontoon strategisten tutkimusten laitos ISS varoittivat raportissaan energiakriisin laajoista vaikutuksista. Energian hintojen markkinaheilahtelut ovat välitön seuraus, mutta juuri öljyn (ja ydinpolttoaineiden) suhteellinen ja absoluuttinen niukkuus johtanee siihen, että valtiot alkavat suojata strategisia etujaan sulkemalla osan resursseista pois avoimilta markkinoilta, millä on melkoisia heijastusvaikutuksia. Tämä ja energiahintojen nousun aiheuttamat huimat varallisuuden siirrot luovat uusia konfliktin ituja.

Energiaresurssien hupeneminen on yhteiskunnallisesti vielä moniulotteisempi kysymys kuin ilmastonmuutos. Se on toisaalta helpompi ymmärtää ja ottaa todesta. Se kuitenkin läpäisee kaikki talouden ja politiikan alueet paljon perusteellisemmin, mikä tekee siitä monisyisen ongelman. Luonnonresurssien niukkuus kärjistää jo nyt yhteiskunnallisia konflikteja, ja on selvää, että energiatalouden volyymin vähentäminen joutuu törmäyskurssille monien saavutettujen etujen kanssa ja vaikeuttaa entisestään lukuisten sosiaalisten ongelmien ratkaisua. Yhteiskuntaluokkien konfliktit toisin sanoen kärjistyvät entisestään. Onkin helppo ymmärtää, että yleisessä keskustelussa kasvukriittiset näkemykset leimataan helposti mahdottomiksi.

Energiatuotannon vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdottomia vain, jos niitä ajatellaan nykyisen tuotannon mitassa. Tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on ainoa keino ostaa aikaa vaihtoehtojen rakentamiselle ja kehitykselle. Tämä koskee myös valtavirrasta radikaalisti poikkeavia näkemyksiä yhteiskuntakehityksestä – olettaen, että täysin katastrofaaliset romahdukset halutaan yrittää välttää. Niukkuus myös tuottaa kääntäen runsautta: fossiilisten polttoaineiden käytön radikaali vähentäminen tekee niistä jälleen suhteellisesti runsaita sekä laskee niiden ilmastopoliittista ongelmallisuutta, kun kokonaispäästöt vähenevät. Tämä luo tilaa niiden käytölle siellä, missä ne ovat teknisesti korvaamattomia tai yhteiskuntien infrastruktuurin muutos etenee hitaasti. Ne ovat siis tärkeimpiä köyhimmille. Tämän edun realisoiminen on tietysti äärettömän vaikeaa, koska paraskaan tuleva muutos tuskin etenee kovin rauhallisesti, eikä varallisuus jakaudu uudelleen notkeasti kuin elohopea. Runsauden ja elämänturvallisuuden tuottaminen on kuitenkin sellaista ”positiivisen kautta kulkemista”, jonka ei tarvitse luisua naiiviin optimismiin.

* * *

Nähdäkseni yksi nykyisten kasvukriittisten näkemysten ongelma on se, että ne kytketään tiukasti tiettyihin poliittisiin suuntauksiin. Kun niukkuuteen reagoinnista tulee eriarvoisuutta tai ympäristökysymystä koskevan politiikan jatke, se tahtoo julkisessa keskustelussa liittyä samaan pakettiin. Koko niukkuuden ongelma on helppo sivuuttaa, jos se on valmiiksi punainen tai vihreä. Tällöin olennainen asia jää piiloon: resurssien niukkuus on haaste mille tahansa taloudelliselle ja poliittiselle projektille. Ongelmana on, että radikaaleillakaan haasteilla ei ole tällöin puhetilaa. Ne eivät ole kannanottoja yleisesti tiedostettuun ongelmaan ja reaalipoliittisten ratkaisujen kritiikkiä, vaan ne ovat lähtökohtaisesti ”niiden juttuja”.

Resurssien niukkuus ei olekaan minkään tietyn poliittisen suuntauksen omaisuutta. Se on kaiken mielekkään politiikan ehto, ja siksi myös merkittävin tulevan poliittisen kamppailun asiakysymys. Vain pakottamalla kysymys julkiseksi poliittiseksi kiistaksi luodaan tilaa myös radikaalimpien vaihtoehtojen esittämiselle – muutoin ne ja koko niukkuuskysymys ovat lähtökohtaisesti marginaalisia. Liian optimistisia puhetapoja pitäisi kuitenkin välttää, ja tämä onkin ollut monien degrowth-kirjoittajien ongelma. Niukkuuteen sopeutuminen tuo väistämättä mukanaan vaikeuksia kasvavan väestön, perittyjen teknologisten infrastruktuurien ja kuormittuneen ympäristön maailmassa. Mitä sosiaalista ja taloudellista ohjelmaa seurataankin, lisääntyy tietynlainen köyhyys. Akuutin materiaalisen köyhyyden oloissa tämä on aina vaarallista. Koska maailman talouden ja politiikan rakenteet ovat tiukasti kietoutuneita, ei uudenlaisen globaalin taloudellisen järjestyksen luominen onnistu ilman konflikteja ja kärsimystä. Se vaikeuttaa varmasti myös yksittäisten ympäristökysymysten hoitamista. Tämä on kuitenkin äärettömästi paljon parempi vaihtoehto kuin valmistautumaton törmäys niukkuuden rajoihin.

Resurssien niukkuus kohdataan joka tapauksessa, ja kaikki poliittiset ja taloudelliset toimijat joutuvat tarttumaan siihen – joko lyhytnäköisesti tai kaukonäköisesti. Onkin olennaista ymmärtää, että niukkuus ei sanele tulevaa politiikkaa yksiselitteisesti. Poliittinen kamppailu, näkemyserot ja konfliktit eivät katoa mihinkään, vaan päinvastoin niukkuus tekee politiikasta polttavampaa.

Resurssien niukkuus kertoo tulevaisuuden mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Seuraavina vuosikymmeninä energiatalouden kasvuun perustuva yhteiskuntamalli on mahdoton. Sen jatkaminen on käytännössä systemaattista turvattomuuden ja haavoittuvuuden tuottamista, ja tämän korostaminen voikin olla yksi niukkuuden politisoimisen tapa. On kuitenkin monenlaisia tapoja sopeutua tuleviin muutoksiin, ja monet niistä eivät ole kovin kauniita inhimillisesti tai muun ympäristön kannalta. Resurssien niukkuudesta onkin tehtävä yleisen poliittisen kamppailun ja määrittelyn kohde juuri tämän vuoksi. Tarvitaan avointa poliittista kamppailua siitä, millaisia yhteiskuntia ja millainen maailma syntyy niukkuuteen sopeutuessa.

* * *

Puhuin edellä sulkeuman tarpeesta. Energiaresurssien näkökulma tarjoaa tällä hetkellä mahdollisuuden uudenlaisiin keskustelunavauksiin. Toistan kuitenkin, että mitään tällaista sulkeumaa ei kannata yrittääkään politisoida niin, että muut omat näkemykset kytkettäisiin siihen kohtalon sitein. Se on paras tapa marginalisoida paitsi itsensä myös koko keskustelunaihe alusta lähtien. Niukkuus ei ole mikään poliittinen taikapilleri, vaan se avaa tavan aktivoida politiikkaa ja tehdä merkityksellinen kamppailu jälleen mahdolliseksi.

Ironista kyllä, tämä on jossain mielessä ”vihreyden” vastainen ajatus. Jos ympäristöretoriikassa ja -ajattelussa pidetään kiinni siitä, että kaikki liittyy kaikkeen, se on kohtalokkaan herkkää vasta-argumenteille. Se on vaarana kuihtua rituaalikieleksi, joka ei enää viittaakaan mihinkään konkreettisiin päämääriin vaan yleiseen liikkeen identiteettiin. Vihreiden puolueiden unelmat yleispuolueluonteesta kuvaavat tätä problematiikkaa hyvin. Ajatellaan, että ensin on hoidettava mukaan ”tarpeeksi” väkeä, jotta joskus tulevaisuudessa voitaisiin toteuttaa ”oikeaa” vihreää agendaa. Sitä ennen on koitettava voittaa niitä pieniä taisteluita, joihin on varaa. Mutta tässä on kaksi merkittävää ongelmaa. Ensinnäkin kamppailu ”vihreyden” hallinnasta leviää muualle ja rapauttaa mahdollisuutta hallita sen määrittelyä. Toiseksi jää huomiotta yleispuoluestrategian vaikutus tapoihin ajatella politiikkaa ja taloutta yleisemmin – ja sen vaikutus myös tapaan ymmärtää ympäristökysymykset. Näyttää jo siltä, että yleispuolueeksi muuttuvissa vihreissä ympäristökysymyksen tuntijat ovat vähemmistössä.

En siis missään nimessä tarkoita, että niukkuuskysymys (ja esimerkiksi sen kytkeminen ilmastokysymykseen) olisi uusi koko ympäristökysymyksen kuva. Päinvastoin: todennäköisesti joudutaan hyväksymään joitain katkeria ympäristömuutoksia, jotta saadaan hankituksi tilaa ja aikaa sopeutumiselle tuleviin energiakriiseihin. Toisaalta ilman tuota siirtymää ei millään muulla ympäristötouhulla ole todennäköisesti paljoakaan väliä. Energiakysymyksen, kuten ilmastokysymyksenkin, jonkinlainen ratkaisu on siis ehto mille tahansa mielekkäälle tulevaisuudelle – katastrofaalinen romahduskaan ei nappaisi siististi ihmisiä pois muita otuksia häiritsemästä, vaan se tarjoaisi todennäköisesti elintilan ekologisesti yhä tuhoisammille totalitarismeille.

Tällaisten sulkeumien tarkastelu päinvastoin korostaa sitä, että toiminta ei voi enää lähteä ”kaikkien vihreiden asioiden” yhteenliittymistä. Ympäristöliikehdintään ja -politiikkaan pitää saada takaisin mahdollisuus tehdä valintoja ja luoda näkemyksiä siitä, millaisen tulevaisuuden puolesta kamppailu on mielekästä. Yleisluontoisen vihreyden aika on tässä mielessä ohi. On tietenkin äärimmäisen tuskallinen ja vaikea ajatus yrittää saada aikaan muutosta näin syvään juurtuneissa ajattelutavoissa. Nähdäkseni ainoa mahdollisuus on, kuten sanottua, yrittää tuoda energiaresurssien niukkuuden kaltaisia rajattuja kysymyksiä julkiseen poliittiseen tilaan, jotta kaikki toimijat joutuvat määrittelemään suhteensa niihin. Kapitalistisen kasvun puolustajien on huomattavasti vaikeampi toimia tällä kentällä kuin napata symbolisesti yleisvihreyttä omaan poliittiseen palettiinsa.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että pöytä olisi katettu valmiiksi esimerkiksi punavihreälle politiikalle. Oikeistolla on vahvat perinteet poliittisessa ”realismissa” ja huonoista ajoista saarnaamisessa. Retorisella tasolla oikeistolla onkin parhaat mahdollisuudet mobilisoida poliittista voimaa omille tavoilleen vastata niukkuuteen. Sisäisesti oikeistolla on tietysti suuria ongelmia asian kanssa: se on sitoutunut vahvaan yksityisomaisuuden suojaan, poliittisten interventioiden vastustukseen ja kasvun välttämättömyyteen. Niinpä lopulta sen strategian ytimessä on kasvavan eriarvoisuuden hallinnointi. Strategian sisäinen ongelmallisuus ei kuitenkaan estä sen retorista voimaa.

Vasemmiston ongelmana on taas vaikeus ottaa etäisyyttä moderniin hyvinvointilupaukseen. Mikäli vasemmistossa ei oteta tosissaan sitä, että parhaista aikeista huolimatta niukkuuteen vastaaminen lisää materiaalista köyhyyttä, ei ole mahdollisuuksia selvitä tulevista poliittisista kamppailuista. Vasemmistolaiset ryhmät kohtaavat aivan yhtä kipeän identiteettikriisin kuin vihreätkin.

Ville Lähde on niin&näin-lehden toinen päätoimittaja. Artikkelin ensimmäinen versio ilmestyi Väärinajattelija-lehden numerossa 5 keväällä 2011. Osa tekstistä on ilmestynyt myös Helsingin Sanomissa ja Voimassa.

NäkökulmaIlmastonmuutos politiikkatalousympäristö

Lue myös

Nuorten väkivaltainen radikalisoituminen Jordaniassa

Kun yhteiskunta ei tarjoa tukea ja vaihtoehtoehtoja, nuori saattaa kääntyä ääriliikkeiden puoleen.
Tietokoneen näppäimistö ja sormet

Näkökulma: Sananvapaus on tärkeimpiä ihmisoikeuksia – mutta sillä on rajansa

Sananvapaus on keskeinen ihmisoikeus, jota ei saa rajoittaa mielivaltaisesti, mutta se ei ole ainoa oikeus, muistuttaa Ihmisoikeusliiton asiantuntija Matti Jutila.

Näkökulma: Kiina nousemassa ilmastopolitiikan johtajaksi?

Yhdysvaltain ilmastopolitiikan täyskäännös tarjoaa Kiinalle mahdollisuuden nousta maailmanpolitiikan johtajaksi. Ilmastotavoitteiden toteuttamisessa on kuitenkin paljon haasteita, ja osa niistä johtuu länsimaisista kuluttajista, kirjoittaa Sanna Kopra.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.