Näkökulmat Siirtolaisuus ja pakolaisuus

Olisitko elossa Kongossa?

Miksi on niin vaikeaa auttaa muita, vaikka oma elämä on meilläkin kiinni sattumasta; siitä, että olemme syntyneet vaurauden keskelle, pohtii Tuuli Hongisto.
Goman kaupunki Kongon demokraattisessa tasavallassa. (Kuva: MONUSCO Photos / Abel Kavanagh / cc 2.0)

Artikkeli on julkaistu alun perin Kirkon Ulkomaanavun blogissa.

Kirkon Ulkomaanavun vapaaehtoisena ymmärsin, etten olisi enää elossa, jos olisin syntynyt kehitysmaahan. Miksi on niin vaikeaa auttaa muita, vaikka oma elämä on meilläkin kiinni sattumasta; siitä, että olemme syntyneet vaurauden keskelle?

Päätä särki ja kyyneleet valuivat silmistäni, kun pieni ambulanssilentokone nousi ilmaan Goman lentokentältä Kongon demokraattisen tasavallan itärajalla.

Aamupäivän aurinko paahtoi kuumana tulivuorten keskelle jäävän kaupungin yllä. Suuntasimme kohti Keniaa.

Vapaaehtoispestini Kongon demokraattisessa tasavallassa oli sovittu viiden kuukauden pituiseksi. Kahden kuukauden kuluttua saapumisestani olin lähdössä pitkänperjantain iltana ystävän luokse illalliselle, kun päänsärky alkoi yllättäen jyskyttää takaraivossa.

Mietin hetken, jäisinkö kotiin lepäämään, mutta otin kuitenkin särkylääkettä ja suuntasin ulos.

Oloni huononi nopeasti. Muutaman vuorokauden kuluttua olin jo niin kipeä, että jouduin paikallisen sairaalan vuodeosastolle. Epäilivät malariaa.

Sairaala, johon pääsin oli nimeltään Heal Africa. Se oli alueen paras sairaala, mutta lääkkeitä sai vain, jos niihin oli etukäteen varaa. Kun lääkäri määräsi lääkitystä, joku sai reseptin kanssa hakea apteekista lääkkeet, kanyylit, ruiskut ja muut tarvikkeet ensin, ja sen jälkeen hoitaja tuli annostelemaan ne.

Sairaalassa oli puutetta monesta asiasta ja pihalla olevan kävelysillan alla majoittui ihmisiä. Joku varasti huoneestani ruokaa nukkuessani.

Heal Africa oli kokemuksena silmiä avaava. Kun kerroin kotiväelle olosuhteista, he kauhistelivat, mutta tiesin olevani hyvin onnekas, kun pääsin sinne. Kongossa ihmiset kuolevat edelleen hoidettavissa oleviin sairauksiin, ja harvalla on mahdollisuutta saada minkäänlaista hoitoa.

Viikon lopulla olin edelleen hyvin sairas, eikä sairaalassa ollut enää välineitä tutkia asiaa pidemmälle. Olisi lähdettävä isompaan sairaalaan hoitoon, ja se tarkoitti evakuointia.

Sunnuntaiaamuna makasin ambulanssilentokoneen pienellä laverilla ja pohdin Goman jäädessä taakse sitä, miten paljon saan kiittää sattumaa siitä, että olen edelleen elossa.

Rakenteellinen vauraus on asia, johon tottuu ja jota ei koskaan ajattele. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen, mutta oikeastaan voitamme lotossa kerta toisensa jälkeen.

Jos olisin syntynyt köyhään perheeseen Kongossa, en minäkään olisi välttämättä ollut enää pitkään aikaan elossa. Olen syntynyt hätäsektiolla ja sairastanut lapsena aivokuumeen. Nämä tilanteet olisivat saattaneet käydä kehitysmaassa syntyvälle lapselle – ja synnyttävälle äidille – hengenvaaralliseksi. Olen kuitenkin saanut elää terveen elämän miettimättä koskaan sitä, että olisin erityisen onnekas. Ennen kevään tapahtumia en ole koskaan ajatellut sitä, miten monta kertaa olen saanut uuden mahdollisuuden, koska synnyin vaurauden keskelle.

Vapaaehtoispestin aikana globaali epätasa-arvo konkretisoitui omalla kohdallani; vaikka elin pienellä vapaaehtoiskorvauksella, olin paikallisessa mittakaavassa varakas.

Ansaitsin länsimaisena vapaaehtoisena enemmän kuin kongolainen sairaanhoitaja tai vartija ja asuin paikallisiin olosuhteisiin verrattuna mukavasti. Kun sairastuin, apu tuli heti.

Vietin keväällä yhteensä kuukauden sairaaloissa Gomassa, Nairobissa ja Helsingissä. Ilman hoitoon pääsyä tilanne olisi voinut olla vaarallinen. Erikoissairaanhoitoa, jota tarvitsin, ei olisi ollut mahdollista saada edes rahalla Itä-Kongossa, koska diagnoosiin tarvittavaa laitteistoa ei lähiseudulla ollut.

Kiitos hyvän hoidon tulen paranemaan täysin.

"Se, että parikymmentä pakolaista voi asettua pääministerin kotiin samaan aikaan, kun ruoka viedään tuhansien suusta, on häviävän pieni ele valtavan katastrofin edessä."

Kun Suomessa valitetaan siitä, että tänne saapuvat pakolaiset ovat elintasosurffareita ja haluavat hyötyä Suomen elintasosta, pohdin Gomaa ja Pohjois-Kivun osavaltiota, jossa kaupunki sijaitsee. Yhtä maailman köyhimmistä alueista ja siellä asuvia satoja tuhansia pakolaisia.

Afrikan suurten järvien pakolaiskriisi alkoi vuonna 1994 Ruandan kansanmurhan aikana. Tuolloin Ruandan ja Kongon rajalla sijaitsevaan Gomaan saapui lähes miljoona pakolaista. Syttyi Kongon ensimmäinen ja toinen sota, jotka vaativat yli viisi miljoonaa kuolonuhria. Alue on edelleen kriisissä.

Itä-Kongossa konflikti on jatkunut jossakin muodossa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja maan sisäisiä pakolaisia on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n viimeisimpien lukujen mukaan noin 2,7 miljoonaa.

Naapurimaa Burundissa keväällä alkaneiden levottomuuksien jälkeen Etelä-Kivuun on tullut rajan yli taas yli kymmenen tuhatta uutta pakolaista. Ihmiset majoittavat pakolaisia myös koteihinsa.

UNHCR:n mukaan kehitysmaat ottavat vastaan 86 prosenttia maailman pakolaisista. Euroopassa maailman vauraimmat valtiot taistelevat kuitenkin siitä, kuka voi kantaa globaalia vastuuta ja auttaa pakolaisia vähiten.

Se tuntuu uskomattomalta. Jos kongolainen voi avata kotinsa ovet pakolaiselle, ehkä meilläkin on varaa.

Sen lisäksi, että otamme vastaan häviävän pienen osuuden maailman apua tarvitsevista pakolaisista, olemme myös viemässä järjestöiltä mahdollisuuden auttaa pakolaisia kehitysmaissa.

Kirkon Ulkomaanapu on alkanut tänä vuonna tukea Kongossa burundilaisia pakolaisia majoittavia perheitä. Kun olin itse Gomassa, vierailin maan sisäisten pakolaisten leirillä, jossa sadat perheet olivat saaneet ruoka-apua Ulkomaanavun tuella. Leirin asukkaiden lisäksi ruoka-avustusta annettiin pakolaisille, jotka majoittuivat paikallisten perheiden luona.

Kuusi kymmenestä alueen asukkaasta kärsii ravinnon puutteesta, joten pakolaisten majoittaminen tekee tilanteen hankalammaksi jo valmiiksi köyhissä olosuhteissa eläville paikallisille.

Pääministeri Sipilän ele parinkymmenen pakolaisen majoittamiseksi tuntuu tästä perspektiivistä tekopyhältä. Se, että parikymmentä pakolaista voi asettua pääministerin kotiin samaan aikaan, kun ruoka viedään tuhansien suusta, on häviävän pieni ele valtavan katastrofin edessä.

Kun kehitysavusta leikataan, yhä harvempi maailman köyhimmistä saa elintärkeää hoitoa, tai edes ruokaa syötäväkseen.

Pakolaiskriisin keskellä toivon yksityisiltä ihmisiltä solidaarisuutta, mutta se ei voi korvata päättäjien vastuunkantoa.

Kirjoittaja työskenteli vapaaehtoisena Kongon demokraattisessa tasavallassa keväällä 2015.

NäkökulmaSiirtolaisuus ja pakolaisuus kehityskehitysyhteistyöpakolaisetpolitiikka Kongon demokraattinen tasavalta Kirkon Ulkomaanapu

Lue myös

Kirgisian lippu ja ratsastajapatsas

Kirgisiasta tuli ensimmäinen kansalaisuudettomuuden poistanut maa – YK:n pakolaisjärjestö palkitsi yli 10 000:ta ihmistä auttaneen lakimiehen

Keski-Aasiaan syntyi Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena satojen tuhansien ihmisten ryhmä, jolla ei ollut minkään maan kansalaisuutta. Heinäkuussa Kirgisiasta tuli ensimmäinen ongelman ratkaissut maa, osittain lakimies Azizbek Ashurovin ansiosta.
Johannesburgin pilvenpiirtäjiä

Poliitikkojen vihamieliset lausunnot lietsovat ulkomaalaisvastaisia hyökkäyksiä Etelä-Afrikassa

Etelä-Afrikassa on viime aikoina hyökkäilty ulkomaalaisten omistamia yrityksiä vastaan. Tutkijoiden mukaan huomattava osa väestöstä syyttää ulkomaalaisia maan sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.