Näkökulmat Demokratia

Nationalismin kevät?

Brexitin ja Donald Trumpin presidentiksi nousun jälkeen on alettu uskoa, että populismi on kasvussa. Tämän kevään vaaleissa ympäri maailman todellinen kilpailu käydään kuitenkin nationalismin ja kansainvälisyysajattelun välillä, kirjoittaa The Economist -lehden entinen päätoimittaja Bill Emmott.
Indonesian presidentti Joko Widodo ihmismassan keskellä
Indonesian presidentin Joko Widodon virkaanastujaisia juhlittiin vuonna 2014. (Kuva: Kreshna Aditya / CC BY-NC 2.0)

Englanninkielinen alkuperäisartikkeli on julkaistu alun perin Project Syndicate -lehdessä 1.4.2019.

Onko populismi yhä nousussa? Tämä kysymys nousee esiin Intian, Indonesian, Filippiinien, Israelin ja EU:n vaaleissa seuraavien kahden kuukauden aikana. Kysymys on kuitenkin väärin aseteltu, sillä todellinen kilpailu käydään nationalismin ja kansainvälisyysajattelun välillä.

Populistit itse tosin avaavat keskustelua nationalismi–kansainvälisyys-jaosta. Näin tekee etenkin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, jonka vaistomainen ylenkatse kansainvälisiä lakeja ja instituutioita kohtaan on ollut selvää jo kauan. Sitä kuitenkin käyttävät hyväkseen myös valtavirtapoliitikot monissa kaikkein monenkeskisimmissä instituutioissa, kuten EU:ssa, jonka sisäinen poliittinen dynamiikka on käymässä läpi perustavanlaatuista muutosta.

Sana populismi viittaa vain kampanjointitekniikkaan, jota kaikkia poliittisia suuntauksia edustavat kapinalliset poliitikot käyttävät. Siksi sen voima poliittisena määreenä on käytön lisäännyttyä pienentynyt etenkin brexit-äänestyksen ja Trumpin valinnan jälkeen.

Kun populistit ovat kerran päässeet valtaan, heidän on silti hallittava äänestäjien mielen mukaan tai ottaa häviämisen riski seuraavissa vaaleissa. Esimerkiksi Viiden tähden liike (M5S) nousi kesäkuussa 2018 Italian hallitsevan koalition kumppaniksi, mutta sen jälkeen se on hävinnyt alueellisissa vaaleissa ja puolittanut äänimääränsä verrattuna vuotta aiempaan.

Väheneminen ei kerro siitä, että äänestäjät olisivat menettäneet M5S:n populistisiin ehdotuksiin liittyvät harhakuvitelmansa. Loppujen lopuksi puolue on onnistunut toteuttamaan lupauksensa perustulosta työnhakijoille. Sen osallistumista koalitioon pikemminkin varjostanut sen hallituskumppanin, oikeistolaisen La Legan, vahva nationalistinen retoriikka.

Voidaan myös pohtia Intian pääministeriä Narendra Modia, Filippiinien presidenttiä Rodrigo Dutertea ja taitavaa selviytyjää, Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua. Toisin kuin M5S, kaikki kolme ovat kampanjoineet populisteina mutta ovat hallinneet kovina nationalisteina. Vaaleissa, jotka pidetään 9.4. Israelissa, 11.4.–19.5. Intiassa ja 13.5. Filippiineillä, tämä nationalistinen lähestymistapa joutuu testiin.

Modi, Duterte ja Netanjahu ovat kaikki käyttäneet välineenään pelkoa – pelkoa Pakistanista tulevista terroristihyökkäyksistä, huumekartelleista, Hamasin raketeista – sekä vetoomuksia kansalliseen ylpeyteen. Heidän ilmoitettu tavoitteensa on vahvistaa kansallisvaltiota ulkomaisia ja kotimaisia uhkia vastaan sekä taloudellisilla että poliittisilla keinoilla.

He piittaavat vain vähän kansainvälisistä instituutioista tai laeista, ja jos he ylipäätään ottavat huomioon kansainvälisen kontekstin, se nähdään yleensä kahdenvälisenä suhteena Yhdysvaltoihin ja/tai Kiinaan, ei monenkeskisyytenä.

Samantyyppiset asiat ovat pelissä Indonesiassa 17.4. pidettävien presidentinvaalien alla. Niissä istuva presidentti Joko Widodoa (”Jokowi”) ja hänen kanssaan kilpailevaa Prabowo Subiantoa voidaan kumpaakin kuvailla ”populisteiksi”. Erona on, että Jokowi ratsastaa viisivuotisella johtajuudellaan sekä Indonesiassa että Kaakkois-Aasiassa yleensä, Prabowo taas asemoi itsensä enemmän Duterten tyyppiseksi nationalistiksi, kuten hän teki vuonna 2014.

Kysymys kuuluu, voittavatko vetoomukset sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen puolesta yhä äänestäjien sydämet ja rauhoittavatko ne heidän pelkonsa.

Euroopassa politiikka on erilaista, mutta tärkeimmät jakolinjat ovat yllättävän samanlaisia. Termit populisti ja euroskeptinen eivät täysin kata äärioikeistopuolueiden nousua. Niitä ovat Espajan Vox, Itävallan Vapauspuolue sekä Saksan Vaihtoehto Saksalle (AfD). Ne eivät riitä myöskään Unkarin pääministerin Viktor Orbánin tai Puolan hallitsevan Laki ja oikeus -puolueen (PiS) politiikan ymmärtämisessä.

Kaikki nämä puolueet ovat toki nationalistisia, konservatiivisia ja yleisesti ottaen maahanmuuttovastaisia. Mutta viittaamalla jatkuvasti ”lakiin ja järjestykseen” ne käyttävät hyväkseen enemmänkin kulttuurisia kuin sotilaallisia tai geostrategisia pelkoja. Niinpä jos Espanjan äärioikeisto saavuttaa merkittäviä voittoja Espanjan vaaleissa huhtikuussa ja sitten europarlamenttivaaleissa toukokuussa, sitä ei pidä nähdä EU:n vastaisena ilmiönä.

Vallan painottuminen nationalistiselle oikeistolle edustaisi EU:n näkökulman muuttumista, mutta ei sen suoraa brexit-tyyppistä torjuntaa. Se ennustaisi suurempaa muutosta pois integraatiosta ja kohti ad hoc -tyyppistä hallitusten välistä lähestymistapaa esimerkiksi muuttoliikettä ja oikeusvaltioperiaatetta käsiteltäessä. Brysselistä tulevan ylhäältä alas -tyyppisen politiikan mahdollisuudet kapenisivat merkittävästi. Ja kun yksittäiset EU-maat alkaisivat toteuttaa omaa politiikkaansa Venäjää, Libyaa ja muita kolmansia maita kohtaan, kyseessä olisi laaja vetäytyminen yrityksistä neuvotella yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Populismi pitäisi siis unohtaa. Todellinen kilpailu tämän vuoden vaaleissa, sekä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2020, tullaan käymään nationalismin ja kansainvälisyysajattelun välillä. Geopoliittiset jännitteet kasvavat, siirtolaisvirrat ovat lisääntyneet ja menneet talouskriisit aiheuttavat paineita. Niiden keskellä kysymys kuuluu, voittavatko vetoomukset sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen puolesta yhä äänestäjien sydämet ja rauhoittavatko ne heidän pelkonsa. Yhdysvaltain johtajuus antaa tälle ajatukselle uskottavuutta puuttuu, joten vastausta voi vain arvalla.

Kirjoittaja on The Economist -lehden entinen päätoimittaja.

Suomennos: Teija Laakso

Copyright Project Syndicate

Demokratia politiikkademokratiaetiikka & arvokeskusteluEUgeopolitiikkahallinto Project Syndicate

Lue myös

Kukkia Algerian lipun muodossa

Onnistuuko Algeria toisen tasavallan perustamisessa?

Tiedotusvälineissä on esitetty arvioita ”arabikevään” saapumisesta Algeriaan, mutta todennäköisesti Ranskan keltaliiveillä on ollut enemmän tekemistä algerialaisten aktivoitumisen kanssa. Protestit kertovat kansalaisten halusta syvällisiin muutoksiin, kirjoittaa Karim Maiche.
Värikäs veistos, patsas ja Nicaraguan ja Venezuelan lippu

Toisinajattelijoiden ahdinko pahenee Nicaraguassa – ”Vankilassa istuu ihmisiä, jotka ovat vain kantaneet Nicaraguan lippuja”, kertoo Suomeen paennut Silvia

Nicaragualaiset nousivat vaatimaan presidentti Daniel Ortegan ja varapresidentti Rosario Murillon eroa huhtikuussa 2018. Mielenosoittajia syytetään terrorismista, ja moni on joutunut jättämään kotimaansa. Aiempaa useampi nicaragualainen haki viime vuonna turvapaikkaa Suomesta.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.