Näkökulmat Ukrainan konflikti

Näkökulma: Autiokaupunki, Sascha sekä kultahammas

Ari Sardar kertoo kemuksiaan Donetskin kaupungin kapinallisten hallitsemasta osasta.
(Kuva: Jeroen Akkermans / cc 2.0)

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Libero-lehden numerossa 4/2014.

Perjantai-ilta, eikä ketään ole meidän lisäksemme Donetskin keskustassa. Välillä ohitse ajaa autoja aivan liian kovaa. Vauhdista ne tunnistaa hallinnon autoksi. Yksi niistä pysähtyi hetki sitten kohdallamme. Näytimme passimme sekä Donetskin hallinnon antaman toimittajatodistuksen ja saimme jatkaa matkaa autioita katuja pitkin.

Kun saavumme Saschan kotitalon pihalle, hän näyttää tykkitulen jälkiä seinässä. Sirpaleet ovat kaivertaneet koloja kerrostalon kahden rapun kohdalle. Sascha ja hänen vanhempansa asuvat sen rapun kohdalla, johon sirpaleet eivät osuneet.

Kymmenen metriä Saschan rapun ovesta on pieni kioski. Se on suljettu.

"Kun tykin ammus räjähti, kioskin myyjä kuoli välittömästi sirpaleisiin", kertoo Sascha.

Donetsk on Saschan kotikaupunki. Hän on 20-vuotias ja opiskelee kieliä Donetskin yliopistossa. Sota muutti kaiken. Sascha olisi saattanut elää koko elämänsä näkemättä yhtään kuollutta ihmistä. Nyt hän on nähnyt niitä sadoittain, kun hän on töissä ulkomaalaisille toimittajille tulkkina ja oppaana. Sodasta on tullut Saschan työnantaja, eikä se jätä häntä rauhaan edes silloin, kun Sascha palaa kotiin.

Hyvästelemme Saschan ja suunnistamme takaisin hostelliimme.

"Jos joudutte ongelmiin sotilaiden kanssa, soittakaa minulle", Sascha huikkaa lähtiessämme.

Olemme hiljaa. Aivan kuin olisimme autiokaupungissa.

"Täällä olisi kaunista kävellä, jos… ", Mei Li sanoo rikkoen hiljaisuuden. Hänen ei tarvitse jatkaa virkettä loppuun, sillä kaikki Donetskissa tietävät, miten se päättyy.

Olemme väsyneitä. Lähdimme keskiviikkona alkuillasta Kiovasta yöjunalla Mariupoliin, joka on toiseksi suurin kaupunki Donetskin maakunnassa. Mariupol on Ukrainan armeijan hallitsema. Sieltä tulimme täpötäydessä bussissa rintamalinjojen läpi kapinallisten hallitsemaan Donetskin kaupunkiin.

Virallisesti pitäisi olla tulitauko. Tämän sodan absurdiin luonteeseen sopii, että bussit kulkevat säännöllisesti rintamalinjojen läpi. Tarkastuspisteillä sotilaat vain vilkaisivat sisään bussiin. Taistelevien osapuolten univormut ovat hämäävän saman näköiset. Ainoa varma merkki siitä, että olimme saapuneet kapinallisten hallitsemaan osaan Donetskin maakuntaa, oli tarkastuspisteiden lippujen vaihtuminen Ukrainan lipuista kapinallisten lippuihin.

Olemme melkein hostellimme kohdalla. Olemme kiertäneet alueet, joissa on tiesulkuja. Emme kuitenkaan muistaneet pientä hiekkasäkeistä kyhättyä bunkkeria, jossa ei päivällä ollut ketään. Tupsahdamme sen eteen, kun puikkelehdimme kerrostalojen pihojen läpi viimeiselle tienylitykselle. Bunkkeria miehittävät kaksi sotilasta saavat melkein sydänkohtauksen, kun he näkevät meidät.

Kello on jo yli kymmenen, ja on ulkonaliikkumiskielto. Ilmeisesti sotilaat eivät olettaneet kenenkään tulevan meidän suunnaltamme, vaikka ulkonaliikkumiskielto ei ole täysin ehdoton ja koskee esimerkiksi toimittajia vain osittain.

Ilmoitamme lähestyville sotilaille olevamme toimittajia. Samalla kaivamme esiin passit ja toimittajatodistukset. Sotilaat päättävät ilmeisesti pelata varman päälle ja pyytävät mukaansa paikan komentajan luokse.

Pienen kävelymatkan jälkeen olemme hiekkasäkkien ja lukuisten sotilaiden ympäröimiä. Meitä johdattelevat sotilaat vaihtuvat muutaman kymmenen metrin välein, kunnes lopulta pääsemme komentajan juttusille. Näytämme hänelle asiakirjamme.

"Sana Suomi nostaa leveän hymyn komentajan kasvoille."

Onneksi hän tenttaa ensin minulta, mistä olen kotoisin. Sana Suomi nostaa leveän hymyn komentajan kasvoille. Hänen kaikki hampaansa ovat kultaisia. Komentaja kysyy, mistä päin Suomea olen kotoisin. Vastaan Helsingistä. Yllättäen hän sanoo Turku. Vastaan: ei kun Helsingistä.

Hetken aikaan luulen, että hän haluaa tarkistaa, onko passi todella minun ja tiedänkö sen myöntämispaikan. Hiljalleen väsyneet aivoni oivaltavat, että komentaja on ollut Turussa. Kun komentajalle on tullut selväksi, että ymmärsin, mistä Turussa on kysymys, hän alkaa luetella osaamiaan suomen kielen sanoja: yki, kaksi, kolme, Koskenkorva.

Hyvästelemme komentajan, ja kaksi sotilasta lähtee saattamaan meitä majapaikkaamme. En olisi halunnut heitä "turvaksemme" viimeiselle muutamalle sadalle metrille. Toisen katse vaikutti siltä, ettei hän ollut nukkunut kolmeen päivään, vaikka todennäköisesti syy kiiltäviin silmiin oli jokin muu.

Kun pääsemme pois komentajan ja muiden sotilaiden näköpiiristä, päädymme osalliseksi turhankin tuttuun leikkiin. Takanamme oleva sotilas lataa yhtäkkiä äänekkäästi rynnäkkökiväärinsä, ja samaan aikaan edessämme oleva sotilas kääntyy katsomaan reaktioitamme. En jaksa edes heitä miellyttääkseni hätkähtää.

Hostelimme ovelle tullessamme kiiltäväsilmäinen sotilas pyytää saattomaksuksi rahaa kaljaan. Valokuvaaja viittilöi, että rahat ovat minulla. Hyvä näin, koska olin unohtanut nostaa Kiovassa rahaa ja minulla oli vain alle euron verran paikallista valuuttaa.

Mutisen, että onhan meillä vodkaa. Kuvaajani syöksähtää sisälle hakemaan junamatkalla puoliksi juodun pullon ja jättää oman täydemmän lompakkonsa sisälle. Hän palaa vodkapullon kanssa ja lykkää sen hämmentyneille sotilaille. Livahdan samalla rapun ovesta sisään. Kiittelemme vuolaasti sotilaita kaikesta avusta.

Sisään päästyämme harmittelemme vodkapullon menetystä. Pohdimme, kiinnostaisiko kultahammaskomentajan haastattelu suomalaisia. Olimme myös iloisia,että emme joutuneet herättämään Saschaa. Ehkä hän saa välillä pidettyä taukoa sodasta.

NäkökulmaUkrainan konflikti konflikti Ukraina Libero

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.