Kymmeniä suomalaisia aseistakieltäytyjiä teloitettiin vuonna 1918 | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Kymmeniä suomalaisia aseistakieltäytyjiä teloitettiin vuonna 1918

Tuhannet suomalaiset välttelivät viimeiseen asti aseisiin tarttumista sisällissodan aikana. Useimmiten se vaati käpykaartilaisuutta tai muuta esivallan uhmaamista, mistä seurauksena saattoi olla kuolema.

Kaksi punaista teloitetaan talvella 1918

Kaksi punaista teloitettiin Sakkolassa huhtikuussa 1918. Kuva: W.A. Sihvonen / Vapriikin kuva-arkisto / CC BY 2.0.

Artikkeli on julkaistu alun perin Antimilitaristi-lehden numerossa 1/2018.

Kun Suomen sisällissota syttyi tammikuussa 1918, valkoinen puoli sai aseisiin noin 38 000 miestä ja punaiset noin 25 000–30 000 miestä ja naista. Joukot syntyivät alun perin lähinnä ylläpitämään järjestystä ja koostuivat pitkälti aatteelliselta pohjalta toimivista, aktiivisista kansalaisista.

Kun sotatoimet laajenivat paikallisista kahakoista rintamasodaksi, kummankin osapuolen oli värvättävä joukkoihinsa vahvistuksia. Molemmat turvautuivat hallitsemillaan alueilla pakko-ottoihin, sillä sotiminen oman maan kansalaisia vastaan oli monelle kaikkea muuta kuin mieluisa tehtävä.

Valkoiset ja punaiset saivat lopulta kummatkin värvättyä noin 80 000–90 000 taistelijaa. Koska puolueettomana pysyttelemistä ei katsottu hyvällä kummallakaan puolella, moni epäileväinen liittyi joukkoihin painostuksesta. Myös joukkojen tarjoama palkka ja muonitus olivat useille vetovoimatekijöitä elintarvikepulan riivaamassa Suomessa.

Vaikka paine tarttua aseisiin oli kova, tuhannet ikänsä tai terveytensä puolesta sotakelpoiset miehet onnistuivat myös välttämään sotimisen. Monille se maksoi heidän henkensä.

Tahallisia loukkaantumisia, uhkailua ja syynäystä

Valkoisten hallitsemissa osissa Suomea otettiin 1918 helmikuun lopulla käyttöön vuoden 1878 asevelvollisuuslaki, jonka mukaisesti kutsuntoihin määrättiin kaikki 21–39-vuotiaat miehet. Kutsuntoihin osallistui lopulta noin 180 000 miestä, mutta vain noin 11 000 heistä päätyi valkoiseen armeijaan.

Kutsutuista moni vältti palveluksen taloudellisen ahdingon tai perhesyiden vuoksi ja noin neljäsosalla syynä oli sairaus tai huonokuntoisuus. On viitteitä, että jotkut hankkivat vammoja myös tahallaan. Esimerkiksi keskisuomalaisessa Karstulassa kolmen miehen raportoitiin ”yllättäen” lyöneen kirveellä yhden varpaansa irti juuri ennen kutsuntoja.

Ainakin 2 500 kutsuntoihin osallistunutta hyllytettiin epäluotettavina eli liian punamielisinä. Kaikkein punaisimmilla valkoisen Suomen paikkakunnilla kutsunnoissa vapautettujen tai hylättyjen osuus oli jopa 95 prosenttia.

Vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan kieltäytyminen ei ollut mahdollista sen paremmin eettisen kuin uskonnollisenkaan vakaumuksen perusteella. Silti etenkin helluntailaiset ja baptistit yrittivät vedota vakaumukseensa.

Kerrotaan, että eräs jalasjärveläisen palstatilallisen poika Etelä-Pohjanmaalta joutui todistelemaan vakaumuksensa aitoutta kutsuntalautakunnalle puolentoista tunnin ajan. Kainuun Paltamossa kolme Jeesuksen opetuslapsiksi ilmoittautunutta miestä puolestaan ilmaisi pysyvänsä erossa aseharjoituksista ja kieltäytyvänsä sotilasvalasta kuolemankin uhalla.

Moni teloitus oli seurausta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin kuuluisasta ”Ammutaan paikalla” -julistuksesta, joka antoi myös karkurien metsästäjille laajat valtuudet teloituksiin oman harkintansa mukaan.

Tiedetään myös, että noin 50 sisällissodan aikaisiin kutsuntoihin osallistunutta miestä kieltäytyi palveluksesta ei-uskonnollisen pasifisminsa perusteella. Pasifismi kuului vanhastaan työväenliikkeen aatteisiin. Etenkin ne sosialistit, jotka eivät hyväksyneet punaisten vallankumousta eivätkä halunneet samaistua sen tekijöihin, saattoivat pitää kiinni pasifismistaan myös kutsunnoissa.

Kutsuntalautakunnat yrittivät tarvittaessa käännyttää kieltäytyjien päät uhkauksin. Saarijärveltä Keski-Suomesta on mainintoja jopa ampumisella uhkaamisesta. Jos käännytysyritykset eivät tehonneet, saatettiin kieltäytyjä määrätä arestiin. Mikäli mieli ei muuttunut arestissakaan, määränpääksi tuli vankila.

Kutsuntoja vastaan myös protestoitiin joillakin paikkakunnilla. Esimerkiksi keskisuomalaisella Pyhäjärvellä noin 50 työväenyhdistyksen jäsentä ilmoitti kieltäytyvänsä kutsunnoista. Kun suojeluskuntalaiset ryhtyivät vangitsemaan joukkoa johtanutta kahta veljestä, veljesten väitetään lähteneen pakoon ja suojeluskuntalaisten ampuneen toisen heistä kuoliaaksi.

Tuhansista karkureista tulee lainsuojattomia

Koska kutsuntoihin osallistuvan oli käytännössä hyvin vaikeaa välttää valkoiseen armeijaan joutuminen, ainakin 8 000 kutsuttua jätti menemättä niihin ilman hyväksyttävää syytä.

Joidenkin arvioiden mukaan määrä olisi ollut jopa 25 000, eli kymmenisen prosenttia kaikista kutsunnanalaisista. Esimerkiksi Uuraisilla Keski-Suomessa ja eteläkarjalaisessa Joutsenossa kutsunnat jätti väliin noin joka neljäs.

Lisäksi ainakin tuhannen kutsunnoissa käyneen tiedetään lopulta jättäneen menemättä valkoisten joukkoihin. Helpoiten se onnistui laajoilla erämaa-alueilla, kuten Lapissa. Kolarin Putaankylän kutsunnoissa joukkoihin valituista miehistä yksikään ei ollut huhtikuun puoliväliin mennessä ilmestynyt edes vaadittuun lääkärintarkastukseen.

Pakoilijoiden oli joko ryhdyttävä käpykaartilaisiksi valkoisen Suomen alueella, paettava ulkomaille tai pyrittävä rintamalinjojen läpi punaisten hallussa olevaan eteläiseen Suomeen. Heistä tuli lainsuojattomia ja valkoisten silmissä potentiaalisia punaisia, jotka tuli saada kuriin keinoja kaihtamatta.

Maaliskuussa valkoisten päämajan etappipäällikkö, tuleva puolustusministeri Rudolf Walden, määräsi pidätettäväksi kaikki kutsunnoista "niskoitellen" pois jääneet asevelvolliset. Heidät oli pidettävä vartioituina, heikolla ja yksinkertaisella ruualla sekä yleishyödyllisessä työssä.

Valkoiset alkoivat jahdata käpykaartilaisia ja muita punaisiksi epäiltyjä, joita piileskeli muun muassa ystävällismielisissä taloissa sekä syrjäisissä ladoissa, saunarakennuksissa ja saarissa. Toisinaan karkurit liikkuivat jopa 40–50 hengen porukoissa, kuten esimerkiksi Keski-Suomessa Luhangalla ja Leivonmäessä.

Etsintäpartiot liikkuivat myös Etelä-Savon Juvalla, jossa he tekivät yllätysiskun erääseen torppaan. Yksi jahtaajista vaati tiukasti paljastamaan mahdolliset piileskelijät ja löi kiväärinperällä lattiaan niin, että ase laukesi kattoon. Torpan asukkaat säikähtivät, ja lapset pakenivat peloissaan muurin taakse. Yksi lapsista oli 12-vuotias Arndt Pekurinen, jonka myöhempiin elämänvaiheisiin tapahtunut epäilemättä vaikutti.

Joukkoteloituksia Raahen ja Oulun leireillä

Koska kutsunnoista kieltäytyneitä ja kiinni jääneitä käpykaartilaisia oli varsin paljon, maaliskuun alussa heitä alettiin kerätä vankiloihin ja vankileireille. Esimerkiksi Pieksämäen vankileirillä Savossa karkureita oli huhtikuussa yli sata ja Vaasan Mustasaaren Tuovilaan perustettiin varta vasten keskitysleiriksi nimetty vankien koontipaikka.

Pohjanmaalla oli kuuluisa vankileiri myös Närpiössä. Sinne päätyivät reiluksi kuukaudeksi niin ikään ne noin 70 eteläpohjalaisen Teuvan aseistakieltäytyjää, jotka eivät suostuneet valkoisen armeijan kutsuntoihin edes maankavallustuomioiden uhalla. Valtaosa heistä oli työväenyhdistyksen jäseniä. Useat selvisivät ilman lisärangaistuksia, mutta pahimmaksi kiihottajaksi luokiteltu Juho Koivula lähetettiin myöhemmin Tammisaaren vankileirille.

Kaikki kiinni jääneet aseistakieltäytyjät eivät selvinneet yhtä vähällä. Tutkija Ohto Manninen on laskenut, että ainakin 40– 50 heistä joutui valkoisen terrorin uhreiksi, eli heidät teloitettiin epäselvissä olosuhteissa joko löydettäessä, pian sen jälkeen tai vankileireillä.

Moni teloitus oli seurausta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin kuuluisasta ”Ammutaan paikalla” -julistuksesta, joka antoi myös karkurien metsästäjille laajat valtuudet teloituksiin oman harkintansa mukaan. Lisäksi esimerkiksi Pohjois-Savon ja Kajaanin valkoinen piiripäällikkö määräsi erikseen, että asevelvollisuuden välttelijät, jotka pidätettäessä tekivät vastarintaa, oli ammuttava.

Tiettävästi suurin vankileireillä tapahtunut aseistakieltäytyjien joukkoteloitus koettiin Raahessa 20. maaliskuuta.

Ruotsiin paenneet 16 miestä oli saatu kiinni pari päivää aiemmin ja tuotu Raaheen. Eräänä iltana suojeluskuntalaiset veivät heidät viljamakasiiniin ja tiedustelivat, joko he lähtisivät rintamalle. Ilmeisesti ainakin osa oli taipuvaisia lähtemään, mutta syystä tai toisesta suojeluskuntalaiset ampuivat heistä ensin kaksi ja myöhemmin vielä neljä. Kymmenen eloon jäänyttä vietiin palvelukseen.

Myöskään punainen puoli ei selvinnyt puhtain paperein aseistakieltäytyjien kohtelusta.

Maaliskuun lopulla valkoiset ampuivat myös Oulun vankileirillä neljä kutsuntoja pakoillutta miestä, jotka olivat päätyneet sinne seitsemän muun aseistakieltäytyjän kanssa.

Eräänä yönä nelikko oli kadonnut leiriltä salaperäisesti. Muutaman päivän päästä omaisia pyydettiin käymään poliisiasemalla, jossa he saivat vastauksiksi kysymyksiinsä vain säkillisen kadonneiden omaisuutta. Totuus alkoi paljastua vuosia myöhemmin, kun omaiset kutsuttiin tunnistamaan tunnistamattomia vainajia, jotka oli löydetty Oulun Intiönkankaan hautausmaan aidan viereltä matalalle haudattuina.

Kuuluisia uhreja: neljä Ruokolaisen ja kaksi Isohiiden veljestä

Muualla kuin vankileireillä tapahtuneista aseistakieltäytyjien joukkoteloituksista tiedetään eniten Itä-Suomesta, etenkin Pielisjärven ja Lieksan seudulta.

Lieksan suojeluskuntalaiset ottivat maaliskuun alkupuolella kiinni kymmenkunta valkoista armeijaa pakoillutta pielisjärveläistä miestä, joista useimpien tiedetään olleen kutsuntakarkureita ja pakomatkalla Venäjälle. Ainakin 9 heistä ammuttiin 7. maaliskuuta Ruunaan Änisenvaaran alueella nykyisen itärajan tuntumassa.

Toisaalla Pielisjärvellä, Savijärven kylässä, suojeluskuntalaiset ampuivat huhtikuussa neljä Ruokolaisen veljestä, Antin, Ollin, Tahvon ja Einon. Veljekset eivät kuuluneet punakaartiin, mutta he eivät halunneet tehdä yhteistyötä myöskään valkoisen armeijan kanssa. Perimätiedon mukaan nelikko oli piiloutunut suon keskellä sijaitsevaan saunaan, jonka taakse heidät teloitettiin heti löytämisen jälkeen. Viides veli, Matti, oli jäänyt valkoisten käsiin jo aiemmin.

Myöskään punainen puoli ei selvinnyt puhtain paperein aseistakieltäytyjien kohtelusta. Kuuluisimpia punaisten murhaamia pasifisteja olivat tolstoilaisveljekset Akseli ja Eelo Isohiisi. Heidän elämäänsä leimasi idealistinen kaikkien instituutioiden – niin politiikan kuin avioliitonkin – vältteleminen ja rakkauden vaatimus koko maailmaa kohtaan.

Lahden ja Kouvolan välimaastossa sijaitsevassa pienessä Iitin kunnassa vaikuttaneet Isohiidet yrittivät vedota vuonna 1918 eri kansanryhmiin väkivallan välttämiseksi. Akseli koetti saada Työmies-lehteen vetoomuksen sodan lopettamiseksi. Hän kävi puhumassa asiasta myös punaisten paikallisesikunnassa, jossa häntä pidettiin vaarallisena rauhanprofeettana.

Kun punaiset haalivat lisäjoukkoja pakko-otoilla, huhtikuun lopulla kotkalaiset punakaartilaiset hakivat myös Isohiidet kotoaan – tosin ilman esikunnan määräystä. Vakaumuksensa mukaisesti veljekset kieltäytyivät yhteistyöstä, ja heidät ammuttiin metsätien varteen. Ampujilleen he olivat antaneet anteeksi etukäteen, ja toisen kerrotaan jopa antaneen vangitsijalleen käsineensä, kun tämä oli valitellut palelevia käsiään.

Suomen sisällissodassa surmattiin taistelujen ulkopuolelle aseettomina tai puolustuskyvyttöminä yhteensä noin 11 000 suomalaista sekä useita satoja venäläisiä. Uhreista noin 10 000 luettiin taustaltaan punaisiin ja 1 650 valkoisiin. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvudin joulukuussa 1918 antama armahduspäätös vapautti käytännössä kaikki valkoiset vastuusta sisällissodan aikaisista rikoksistaan.

Kirjoittaja on toimittaja (FM, pääaine historia), joka on perehtynyt 1900-luvun alkupuolen suomalaiseen rauhanaktivismiin.

Artikkeliin on käytetty muun muassa seuraavia lähteitä:

Haapala Pertti & Hoppu Tuomas: Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009), Suomen sotasurmat 1914–22 -tietokanta (http:// vesta.narc.fi), Kalemaa Kalevi: Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia (Tammi 2014), Salonius-Hatakka Maija: Akseli ja Eelo Isohiiden tarina (Atena 2000), Manninen Ohto: Asevelvollisuuden toimeenpano ja siihen suhtautuminen valkoisessa Suomessa kevättalvella 1918 (Suomen historiallinen seura 1974).

Suomen sisällissodassa teloitettuja aseistakieltäytyjiä

  • Matti Autio, 52-vuotias massatehtaan työnjohtaja Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Mikko Eloranta, 29-vuotias kaivostyöläinen Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Juho Gröhn, 31-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Väinö Hämäläinen, 29-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset murhasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Mikko Pekanpoika Kakkinen, 27-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Eetu Salomoni Pekanpoika Laamanen, 23-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Edvart Pirhonen, osuuskaupan varastonhoitaja Pielisjärveltä: Valkoiset murhasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918
  • Mikko Evert Tolvanen, 26-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Heikki Mikonpoika Vänttinen, 25-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset mestasivat pakomatkalla Pielisjärvellä 7.3.1918.
  • Onni Odert Orasmaa, 22-vuotias työmies Kalajoelta: Valkoiset mestasivat tämän kieltäydyttyä asevelvollisuudesta 26.3.1918 Kalajoella.
  • Heikki Herman Antinpoika Holopainen, 21-vuotias torpparinpoika Tohmajärveltä: Valkoiset ampuivat karkausyrityksen yhteydessä 26.3.1918 Rääkkylässä.
  • Matti Timola, Haukiputaalta: Valkoiset murhasivat aseistakieltäytyjänä Oulun vankileirillä maalis–huhtikuussa 1918.
  • Jaakko Fink, sekatyömies Tyrnävältä: Valkoiset murhasivat aseistakieltäytyjänä Oulun vankileirillä maalis–huhtikuussa 1918.
  • Antti Fink, sekatyömies Tyrnävältä: Valkoiset murhasivat aseistakieltäytyjänä Oulun vankileirillä maalis–huhtikuussa 1918.
  • Ahti Heikkinen, 27-vuotias korityöntekijä Tyrnävältä: Valkoiset murhasivat aseistakieltäytyjänä Oulun vankileirillä maalis–huhtikuussa 1918.
  • Juho Emil Hytönen, 34-vuotias jalkinetyöntekijä Laukaasta: Valkoiset mestasivat karkurina Laukaassa 8.4.1918.
  • Antti Juhana Ruokolainen, 35-vuotias rautaseppä Pielisjärveltä: Valkoiset ampuivat pakomatkalla Pielisjärvellä 15.4.1918.
  • Olli Ruokolainen, 32-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset ampuivat pakomatkalla Pielisjärvellä 15.4.1918.
  • Tahvo Ruokolainen, 28-vuotias työmies Pielisjärveltä: Valkoiset ampuivat pakomatkalla Pielisjärvellä 15.4.1918.
  • Eino Samuli Ruokolainen, 23-vuotias työmies: Valkoiset ampuivat pakomatkalla Pielisjärvellä 15.4.1918.
  • Akseli Rafael Isohiisi, 23-vuotias taidemaalari Iitistä: Punaiset murhasivat sodanvastustajana Iitissä 22.4.1918.
  • Eelo Isihiisi, 34-vuotias maanviljelijä Iitistä: Punaiset murhasivat sodanvastustajana Iitissä 22.4.1918.
  • Aleksi Otonpoika Enkvist, 22-vuotias työmies Kuorevedeltä: Valkoiset mestasivat aseistakieltäytyjänä Kuorevedellä 12.5.1918.
  • Kaarle Johannes Juhonpoika Korpela, 25-vuotias torpparinpoika Kuorevedeltä: Valkoiset mestasivat aseistakieltäytyjänä Kuorevedellä 12.5.1918.
  • Onni Nojanen, 26-vuotias vuokraajan poika Leivonmäestä: Valkoiset ampuivat kutsunnoista pakoilijana todennäköisesti Korpilahdella 20.5.1918.
  • Akseli Adiel Heikinpoika Ahonen, 26-vuotias sekatyöntekijä Saarijärveltä: Valkoiset mestasivat maankavaltajana 25.5.1918.

Kommentit

Lähettänyt Tirttulan Poika. (ei varmistettu) 7.10.2018 - 22:17

Isoäidin veli lähti punaisten joukkoihin. ampumisen uhalla hänen isänsä lupautui ensin ettei ketään ammutaisi mutta poika lähti lopuksi ja hevonen otettiin myös. Punaiset tunnetusti hävisi kapinan ja Viipurissa isoäidin veli vangittiin punikkna. Käskettiin kävelemään pellolle, onneksi samaan aikaan naapurin isäntä oli saapunut paikalle ja sanonut valkoisille että nyt on tapahtumassa erehdys..näin hän jäi henkiin.

Lähettänyt Ihmettelijä (ei varmistettu) 8.10.2018 - 12:02

Luettelossa "Suomen sisällissodassa teloitettuja aseistakieltäytyjiä" valkoisten sanotaan useassa tapauksessa mestanneen henkilön. Mestaaminen tarkoittaa pään katkaisemista. Minä en usko, että ketään on mestattu vaan nämä henkilöt on ammuttu. Artikkeli vaikuttaa hyvin asenteelliselta. Kapinaan nousseet punaiset, jos olisivat voittaneet, olisivat todennäköisesti järjestäneet valkoisia pahemmat verikarkelot sodan jälkeen kuten nähtiin Neuvostoliitossa. Onko tosiaan niin, että vain pari henkilöä punaisten hallussa olevilla alueilla tapettiin aseistakieltäytymisten takia?

Lähettänyt Lauri (ei varmistettu) 25.2.2021 - 17:07

In reply to by Ihmettelijä (ei varmistettu)

On se kumma kun tuo Neuvostoliiton kortti pitää vetää esiin joka kerta sisällissodasta puhuttaessa.

Lähettänyt Ari Sulopuisto (ei varmistettu) 9.10.2018 - 09:31

H. Ylikangas rajoitti kirjassaan "Yhden miehen jatkosota" mm. prof. Ohto Mannisen asiantuntijuutta ko. asiassa.

Lähettänyt Olli Koikkalainen (ei varmistettu) 9.10.2018 - 12:48

Vanhahtava termi "mestattu" tarkoittaa Suomen sisällissodan teloituksista puhuttaessa nimenomaan ampumista, ei pään katkaisemista. Lisätietoa asiasta löytyy mm. Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta: http://www.kysy.fi/kysymys/mestaus-teloitus-teilaus

Jutun yhteydessä olevassa listassa on vain niiden teloitettujen aseistakieltäytyjien nimet, jotka sain kaivettua lähdeteoksista ja Sotasurmat-tietokannasta. Hyvin todennäköisesti sekä valkoisten että punaisten teloittamia aseistakieltäytyjiä on ollut runsaasti tätä enemmän, tiedot ovat vain hankalasti löydettävissä.

Lähettänyt Jysky (ei varmistettu) 18.5.2020 - 06:07

Pappani isä ja setä pääsivät leiriltä pois yhdessä. Kotipitäjään tullessa alkoi valkoinen terrori. Setä vietiin ja laitettiin kujanjuoksu, loppui tietenkin laukauksiin. Pappani isän pelasti, kun oli teurastaja ja häntä yksi isäntä tarvitsi. Monesti oli vanhaa kaunaa jäljellä, näissä kostohommissa.

Lähettänyt Risukimppu (ei varmistettu) 26.12.2021 - 01:04

Suomen sisällissotaa ei ole tähän asti oikeastaan käsitelty ammattimaisesti ja historiantutkimuksellisesti. Siihen liittyy niin paljon henkilökohtaisia näkökulmia ja tunteita että tieteellinen etiikka on aivan tiessään.
Sodan syiden ja sodan jälkeisten tapahtumien valossa 1918 sisällissotaa katsotaan yksipuolisesti tapaan valkoiset olivat murhaajia ja punaiset uhreja. Tällainen tulkinta on laiskaa ja valikoivaa.
Olosuhteet sisäiselle konfliktille olivat Suomessa otolliset, aivan kuten itänaapurissa Venäjällä. Erona vain oli se, että suomalaisten talonpoikien ja työläisten vaatimuksilla työaikalaista ja muista parannuksista oli hyvät mahdollisuudet mennä läpi jo ennen kapinaa. Punaiset johtohenkilöt olivat tästä tietoisia, mutta jättivät työläisväestön tahallaan pimentoon ja instigoivat väkivaltaisen kapinan maan laillista hallitusta vastaan joka voidaan määritellä myös terrorismiksi. Agitaattorit ympäri Suomen manipuloivat jo valmiiksi turhautuneita ja katkeria työläisiä ja köyhälistöä tarttumaan aseisiin. Tämä johti joissain tapauksissa silmittömiin raakuuksiin joihin syyllistyi yleensä sosiopaattiset rikolliset eivätkä niinkään tavalliset tehdas- tai maatyöläiset. Punaisten riveihin oli päätynyt hyvin monenlaista porukkaa, heitä joita kiinnosti oman tulevaisuuden turvaaminen, poliittisia fanaatikkoja ja väkivaltaisen rikollistaustan omaavia roistoja. Keskimmäinen ja jälkimmäinen olivat lähimpänä toisiaan.
Valkoisella puolella tajuttiin tilanteen vakavuus ja vaaraliisuus, Venäjän bolsevikkivallankumous oli leviämässä Suomeen. Jos punaiset olisivat päässeet niskan päälle ja saaneet yhä vahvempaa tukea Venäjältä, olisi se päätynyt Suomen kansan kannalta täydelliseen katastrofiin.
Mutta kuten aina sisällissodissa, julmuudet eskaloituvat. Pelissä on henkilökohtaisia kaunoja ja kostonhimoa. Ammuttujen isäntien, pappien ja muiden valkoisten puolella surmattujen omaisilla oli erityinen motiivi rangaista tekijöitä tai samalla puolella olevia ankarimman mukaan. Tämä johti sitten hallitsemattomaan massamurhaamiseen.
Sodan jälkeen Hämeen ja Päijät Hämeen alueilla toteutettiin laittomia joukkoteloituksia ja vankien tahallista näännyttämistä. Vastaavaan syyllistyivät Venäjällä sisällissodan voittaneet bolsevikit, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Tuohon aikaan ei ollut YK.ta tai Amnestya. Valtioiden sisäiset konfliktit ja raakuudet pysyivät sisäisinä asioina.
Saksalaisia on myös syytetty Suomen punaisten kohtalosta, mutta siinä ollaan menty jossain määrin metsään. Suomessa operoineet saksalaisjääkärit olivat suomalaisten valkoisten tukijoukkoja. He olivat kovia ja tehokkaita sotilaita mutta päätökset punaisten rangaistuksista tekivät suomalaiset itse. Paikalliset päälliköt suorittivat usein mielivaltaisia pikatuomioita joiden pohjalta soramonttuun paukutettiin konekiväärillä naisia, lapsia ja vanhuksia. Kuolemantuomioksi riitti se että oli sukua punakaartilaisille.

Lähettänyt J-P (ei varmistettu) 13.3.2023 - 19:10

Kannattaisi antimilitaristi Koikkalaisen pitäytyä antimilitarististisissa aiheissa, jotta kirjoituksen kaltainen asenteellisuus olisi vähäisempi. Kannattaisi tutustua punaisten toteuttamaan Suinulan verilöylyyn. Antautumisen jälkeen 33 vakoista ammuttiin mm. konekiväärillä talon pihalla.
Joutsenon rintamalla Hyytiälässä punaiset saivat vangiksi joukkueelleen valkoisia. Yksi ammuttiin jo läheisessä kylässä. Loput 28 löydettiin 26.4. Lappeenrannan linnoituksen vierestä ammuttuina ja avantoon upotettuina.
Näissä tapauksissa ei ollut kyse lakiin perustuvan asevelvollisuuden välttämisestä kieltäytymällä ja siitä saatavasta rangaistuksesta vaan antautuneiden vastustajien murhista. Lisäksi antimilitaristin on hyvä lukea kirja "Kapina tehtailla", joka kertoo punavalkan ajasta Kymenlaaksossa, nimenomaan Kouvolan seudulla. Kannattaa myös tutustua punaisten tekemään vankien joukkomurhaan Viipurin lääninvankilassa.

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia