Pelko varjostaa lasten arkea Kolumbiassa | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Pelko varjostaa lasten arkea Kolumbiassa

"Pelkäämme sotilaita emmekä luota sisseihin", sanovat syrjäisten kylien asukkaat Chocóssa.

Artikkeli on alun perin julkaistu Lähetyssanomat-lehden numerossa 10/2013. Tilaa lehti täältä.

Guarato-joen rantatöyräs on jyrkkä. Rehevät puut kaartuvat sen ylle paksuna peittona. Kolumbian luoteisosien alkuperäiskansoihin kuuluville katio- ja embera-intiaaneille siimes tarjoaa tänäänkin ensin päivänvarjon, myöhemmin sateensuojan. Molempia tarvitaan. Rankkasateet valelevat maailman sateisimpiin seutuihin kuuluvaa Chocón maakuntaa Kolumbiassa käytännössä joka päivä läpi vuoden.

"Väärinkäytöksistä valittaminen ei tuota tuloksia. Siviiliviranomaiset ovat heikkoja, määräysvalta on sotilailla ja rankaisemattomuuden kulttuuri voimakas."

Värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneet ihmiset hakeutuvat puiden alle, suojaan puolenpäivän helteeltä. He ovat laskeutuneet Guaratoon kylään ympäröivien vuorenrinteiden kotikylistään. Monien matka on kestänyt neljä tai viisi tuntia, he ovat aloittaneet sen jo ennen aamunsarastusta.

"Alto Palmirasta sen sijaan ei ole matka eikä mikään, vain reilu kahden tunnin kävely", hymähtävät katio-intiaanit Ramon Niozo Arcel ja Miguel Dovigama Negito. Mutta senkin aikana on tarvottu mäkiä, kahlattu lukuisten jokien varpaat kylmästä kipristellen, pysähdytty kuulostelemaan hievahtamatta mahdollisia vaaran ääniä.

"Rinnepolut ovat niin liukkaita ja jyrkkiä, etteivät edes kuormamuulit voi käyttää niitä. Ja koska ylänköjen joet mutkittelevat, joudumme ylittämään ne monta kertaa. Siltoja ei ole, ja kovien kuurojen jälkeen vesi nousee niin että kahluupaikkoja on vaikea löytää", miehet kertovat. "Silti tulemme tänne joka kolmas päivä".

Niin tekevät sadat muutkin kyläläiset. Puiden alla kyykistelee raskaana olevia naisia, pikkulapsia selässään kantavia isiä ja äitejä, teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä.

Heidät ajaa liikkeelle pelko, nälkä ja viha. Emberoiden ja katioiden asuinalueet Alto Andaguedan ylänköseuduilla ovat tällä hetkellä Kolumbian yli 50 vuotta jatkuneen katkeran sisällissodan viimeisiä mutta katkerimpia näyttämöitä.

Heikoimmat vailla suojaa

Kolumbiassa on viime lokakuusta asti eletty varovaisen toivon aikaa. Hallitus ja sen päävastustaja, vasemmistolainen sissiliike Farc aloittivat silloin rauhanneuvottelut, joita pidetään lupaavimpina vuosikymmeniin.

Suuri osa kolumbialaisesta elää jo arkeaan rauhanomaisissa oloissa, mutta syrjäisessä ja vaikeakulkuisessa Chocóssa väkivalta ja ihmisoikeusrikkomukset ovat vain kiihtyneet.

Chocóssa ovat läsnä sisällissodan kaikki osapuolet. Armeija ja poliisin turvallisuusjoukot sotivat Farcia ja toista keskeistä sissiliikettä ELN:iä vastaan. Ratkaistakseen neuvottelut edukseen ne ovat kiihdyttäneet iskuja sissien tukialueille. Välissä häärivät virallisesti lakkautetut mutta käytännössä entistä vaarallisemmat äärioikeistolaiset puolisotilaalliset joukot. Epämääräisiin rosvoryhmiin hajonneet puolisotilaalliset joukot pyrkivät ottamaan osansa huumetuotannosta, jolla sissit rahoittavat toimintaansa.

Ristituleen jäävät, tietenkin, suojattomimmat ja heikoimmat. He ovat Guaratoon kokoontuneiden intiaanien kaltaisia. Chocó on Kolumbian köyhin maakunta, jonka asukkaita pidetään yhteiskunnan pahnanpohjimmaisina. Kolme neljäsosaa asukkaista on Espanjan siirtomaavallan aikana Afrikasta tuotujen mustien orjien jälkeläisiä, afrokolumbialaisia. Kymmenesosa on alkuperäiskansoja. Kumpaakin kansanryhmää ovat kohdelleet kaltoin kaikki, jotka ovat siihen kyenneet.

Niozo ja Dovigama ovat muiden Alto Andaguedan ylänköjen intiaanien tapaan hakemassa Guaratosta ruokaa ja neuvoja. Afrokolumbialaisten asuttamassa pikkukylässä on rivi rähjäisiä hökkeleitä, lautakopeista koostuva majatalo rekkakuskeille, kioski ja kahvila. Silti se on ainoa henkireikä intiaaneille, jotka tarvitsevat yhä enemmän ulkopuolista tukea selvitäkseen hengissä.

Yksipuolinen ravinto johtaa kuolemaan

Guaraton halki kulkee ainoa päällystetty tie maakunnan pääkaupunkiin Quibdoon. Valtatien päästä löytyvät koulut, sairaalat ja sähkö, jotka ylängöiltä puuttuvat. Sitä pitkin pääsevät alueelle myös avustusjärjestöt. Niillä olisi kädet täynnä tavallisinakin aikoina saati sotatilan vallitessa, myöntää William Paredes, joka johtaa Luterilaisen Maailmanliiton toimintaa Chocóssa.

"Sekä alkuperäisväestö että afrokolumbialaiset viljelevät ja syövät pääasiassa keittobanaania ja maniokkia. Ne täyttävät vatsan, mutta ravintoarvo on kehno. Heidän yhteisöissään esiintyy normaalistikin paljon aliravitsemuksen aiheuttamaa kuolleisuutta, ja nyt sotaoloissa tilanne kärjistyy entisestään", Paredes sanoo.

"Sotilaallinen toiminta on kuluneen vuoden aikana ollut voimakasta. Se on ajanut katiot ja emberat vetäytymään yhä syrjäisemmille vuorenrinteille.”

Pelkoa päivästä päivään

Armeija on tehnyt Alto Andaguedan alueelle useita ilmapommituksia. Lisäksi helikopterit pudottavat alueelle joukkoja etsimään sissiryhmiä. Sekä sissit että sotilaat kovistelevat kyläläisiä ja epäilevät heidän joko auttavan vastapuolta tai antavan sille tietoja toiminnastaan. Puolisotilaalliset joukotkin liikkuvat alueella.

"Pelkäämme sotilaita emmekä luota sisseihin", Niozo ja Dovigama sanovat. "Armeija väittää, että sissit elävät väestön keskellä. Se ei ole totta, mutta kun sissit kylissä käydessään vaativat ruokaa ase kädessä, vaihtoehtoja ei ole. Jos sitä ei anna, he joko tappavat tai pakottavat omiin joukkoihinsa. Ja kun ruokaa on annettu, armeija tulee syyttämään avunannosta."

Iskut ovat ajaneet tuhansia intiaaneja kotoaan Alto Andaguedan alueella. Sama toistuu muuallakin Chocóssa, jonka puolesta miljoonasta asukkaasta lähes puolet on evakossa.

Usein intiaanit välttelevät ahdistelijoitaan muuttamalla kyläänsä paikasta toiseen.

"Perustimme kylämme Alto Palmiraan kuusi vuotta sitten. Sitä ennen asuimme yhdeksän vuotta San Marinossa, jonne taas muutimme Baudosta", Niozo kertoo.

Koulu ja terveydenhuolto puuttuvat

Kiihtynyt sota vaarantaa jo vakavasti monen perinteisen intiaani- ja afrikkalaisyhteisön olemassaolon. Sekä armeija, sissijärjestöt että puolisotilaalliset joukot kylvävät maastoon henkilömiinoja. Ne haittaavat liikkumista: viljelykset jäävät kesannolle, kalaverkoilla ei uskalla käydä. Nuoret menettävät tulevaisuudenuskonsa, kun elämä on vaaran, väkivallan ja pelon täyttämää eikä kotikylässä pystytä pitämään yllä alkeellisimpiakaan peruspalveluita.

"Terveydenhoito on perinteisten kätilöjen ja kansanparantajien varassa. Moni vaikea sairaus tai raskaus päättyy kuolemaan, koska hoitoa tai lääkkeitä ei ole. Koulua ei kylässämme ole, opetan kylämme lapsia ja naisia omassa talossani", sanoo Dovigama.

Lähetysseura tukee kansalaisjärjestöjä

Chocón intiaani- ja afrikkalaisasukkailla ei ole juuri muita puolustajia kuin omat kansalaisjärjestönsä. Siksi Luterilainen maailmanliitto pyrkii vahvistamaan järjestöjen ja yhteisöjen toimintakykyä ohjelmalla, jonka päätukijoita ovat Suomen Lähetysseura ja Ruotsin kirkko. Täällä Alto Andoguedassa tavoitteena on palauttaa asukkaat kotiseuduilleen ja turvata heidän elinolonsa.

Väkevä kalanhaju leijailee jo tienvarren yllä. Se nousee Paredesin auton takakontista, jossa tiiliskiven näköisiksi möykyiksi puristetut kuivatut kalat odottavat. Ennen kuin LML:n työntekijät jakavat ne odottajille, he istuvat muutamiksi tunneiksi yhteiseen neuvonpitoon kyläläisten ja alueen alkuperäisväestöä puolustavan Asorewa-järjestön edustajien kanssa.

"Asukkaat kertovat nykytilanteesta kylissään. Sitten keskustelemme, miten elinoloja voi parhaiten edistää niissä oloissa", Paredes sanoo.

Koulut on otettu sotilasparakeiksi

Ihmisoikeusaktiivien suojelu on tärkeä osa ohjelmaa. Armeijan tarkastusasema tynnyri- ja hiekkasäkkiesteineen katkaisee Guaratossa tien vain sadan metrin päässä paikasta, jonne intiaanit ovat kerääntyneet. Kukkulalla on vartioasema ja vihreät sotilasteltat.

"Armeijan joukkoja on sijoitettu siviiliväestön keskelle kaikkialla alueellamme. Se aiheuttaa suuria ongelmia. Kouluja on otettu parakeiksi, uhkailu, seksuaalinen väkivalta ja pahoinpitelyt ovat lisääntyneet", Paredes sanoo. "Kaikki, jotka puolustavat yhteisönsä oikeuksi, ovat vaarassa".

Paredesin mukaan väärinkäytöksistä valittaminen ei tuota tuloksia. Siviiliviranomaiset ovat heikkoja, määräysvalta on sotilailla ja rankaisemattomuuden kulttuuri voimakas. Omien oikeuksiensa puolustajalla on suuri riski päätyä kuolintilastoihin sarakkeen falsos positivos alle. Sillä tarkoitetaan uhreja, joiden tappamisen armeija tai poliisin turvallisuusjoukot oikeuttavat lavastamalla heidät sisseiksi. Silloin surmatöistä ei käynnistetä siviili- tai sotilaslakien mukaista esitutkintaa, joka voisi johtaa syytteeseen.

Armeija suojelee kultakaivoksia

On erityisen tärkeää vahvistaa Chocón afrikkalaissyntyisten ja alkuperäisasukkaiden yhteisöjä tunnistamaan perusoikeutensa ja puolustamaan maitaan juuri nyt, Paredes korostaa. Sotiminen on siirtynyt entistä enemmän heidän asuinalueilleen.

"Niillä sijaitsee runsaasti luonnonrikkauksia kuten kultaa ja platinaa. Kun asukkaat pakenevat sotaa, kaivosyhtiöt rientävät heti valtaamaan alueet. Sen jälkeen paikalle lähetetään armeijan joukkoja suojaamaan kaivoksia".

Afrikkalais- ja intiaaniväestön omat järjestöt väittävät, että monet sotatoimet suunnitellaan ja toteutetaan siten, että asukkaat voidaan häätää pysyvästi kaivosyhtiöiden tieltä. Niiden joukossa on suuria kansainvälisiä yrityksiä, joita Kolumbian hallitus paraikaa houkuttelee sijoittajiksi.

Järjestöjen mukaan parhaassa tapauksessa evakoille tarjotaan korvaavaa asuinpaikkaa jostain muualta, mutta yleensä he jäävät oman onnensa nojaan.

Periaatteessa omistusoikeutta suojaa hallituksen hiljattain säätämä laki maiden palauttamisesta sotaa paenneille. Käytäntö on toinen. Heikolla paikallishallinnolla ei yleensä ole voimia panna päätöksiään täytäntöön. Viranomaiset kallistavat muutenkin korvansa mieluummin kaivosyhtiöille, joilla on sekä voitelurahaa että asemiehiä. Suuri osa kaivoksista on joko sissijärjestöjen tai puolisotilaallisten joukkojen valvonnassa tai vuokraa niiltä asemiehiä turvajoukoikseen.

Luontoa tuhotaan surutta

Berto Tiberio Valencio ja Abelardo Dueve Valencio ovat olleet evakossa Guaraton lähellä Mondossa marraskuusta 2012. He pohtivatkin, olisiko järkevämpää muuttaa muualle kuin yrittää palata kotikylään.

"Lapset ovat hyvin peloissaan, sillä monissa kylissä sissit ovat tappaneet kyläläisiä heidän nähtensä. Yritämme rauhoittaa heitä, mutta se on vaikeaa, koska pelkäämme itsekin. Kaikki kylämme asukkaat pakenivat heti sen jälkeen kun ensin ELN:n ja sitten Farcin sissit tappoivat viljelijän pellollaan. He uhkasivat, että surmatöitä tulee lisää, ellemme tottele heitä."

"Kotimme on tuhottu, samoin peltomme ja kala-altaamme. Kotieläimet olemme menettäneet. Aluksi saimme vähän apua hallitukselta, mutta se väheni äkkiä ja loppui sitten kokonaan".

Kaivosyhtiöt eivät yleensä kerro asukkaille aikeistaan. Valtaosa niistä toimii ilman etsintä- tai ympäristölupaa. Luontoa sotketaan surutta ja ilman valvontaa. Kaivinkoneet myllertävät maaston kelvottomaksi. Koska kullan koneellisessa erottelussa tarvitaan paljon vettä, suurin osa kaivoksista on joen rannalla. Likavedet lorisevat takaisin jokeen sellaisinaan.

"Kalastus on monin paikoin loppunut, sillä elohopea myrkyttää jokia. Ennen näillä alueilla elettiin luonnon antimista, joesta ja metsistä. Nyt se ei enää onnistu", sanoo Roberto Garerido, joka edustaa LML:n kumppanijärjestöä, afrikkalaissyntyisten asukkaiden Cocomopocaa.

Siksi Alto Andaguedan intiaanitkin lähtevät kapuamaan ylämäkeen kuivattua kalaa kantamuksenaan. Omat joet ovat tyhjiä. Äkeä sadekuuro saattelee lähtijöitä. Se on puhdasta vettä, josta ylängöillä on nyt aina pula.

"Toivomme totisesti, että rauha ja järjestys tulisivat tännekin. Ehkä saisimme silloin jokemme ja maammekin taas käyttöömme", Alto Palmiran kyläläiset miettivät.

Kommentit

Lähettänyt vehkala (ei varmistettu) 24.1.2014 - 12:46

Hyvä leffa kasoa aiheeseen liittyen RYTMIRYHMÄ sivustolla kolmasulottuvuus.fi http://www.kolmasulottuvuus.fi/index.php/home/details/193

 

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia