Näkökulmat Ihmisoikeuspolitiikka Suomessa

Työ viharikoksia vastaan on vasta aluillaan

Viharikosten tutkintaan tarvitaan lisää resursseja, vaatii Kaari Mattila.
(Kuva: Quinn Dombrowski / CC BY-SA 2.0)

Artikkeli on julkaistu alun perin Ihmisoikeusliiton blogissa.

Uskon, että useimmat suomalaiset haluavat toisilleen hyvää. Suomessa tehdään lukemattomasti vapaaehtoistyötä ja vastustetaan syrjintää monin tavoin. Mutta samaan aikaan viha jyllää netissä ja julkisilla paikoilla. Niin se vain viekoittelee mukaansa yhä uusia ihmisiä.

Viharikoksella tarkoitetaan rikosta, jonka motiivina on uhrin todellinen tai oletettu etninen tai kansallinen tausta, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisu, uskonto, vakaumus tai vammaisuus. Suomessa suurin osa poliisin kirjaamista viharikoksista on rasistisia rikoksia.

Viharikosten yksi muoto on vihapuhe. Vihapuheen käsitettä heitellään varomattomasti, joten siihen tarvittaisiin oikeustoimijoiden ja muiden viranomaisten kesken yhteistä termistöä. Vaikka vihapuhe ei täyttäisi rikoksen tunnusmerkistöä, se luo aina turvattomuutta ja voi aiheuttaa eristäytymistä ja terveyshaittoja. Lähes päivittäin kuulemme Ihmisoikeusliitossa solvaamisesta esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä. Tekijöinä ja uhreina on tavallisia miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.

Oikeusministeriön hiljattain julkaiseman selvityksen mukaan vihapuhetta ja häirintää kokevat hyvin erilaiset vähemmistöryhmät Suomessa. Peräti 80 prosenttia ei kuitenkaan ilmoita kokemastaan mihinkään. Poliisille ilmoittaminen koetaan turhaksi.

"Vaikka vihapuhe ei täyttäisi rikoksen tunnusmerkistöä, se luo aina turvattomuutta ja voi aiheuttaa eristäytymistä ja terveyshaittoja."

Vähitellen Suomenkin viranomaiset heräilevät. Suomi ei ole yksin lisääntyvän vihansa kanssa, vaan ilmiö on tuttu koko Euroopasta. Helmikuussa Helsinkiin kokoontui viharikosseminaariin eri EU-maiden viranomaisia, erityisesti poliiseja. Kuulimme muiden maiden hyviä esimerkkejä siitä, miten poliisi voi puuttua viharikoksiin ja ehkäistä niitä tehokkaammin.

Keinoja nimittäin löytyy. Yksi keskeinen niistä on tehostettu nettivalvonta. Suomen poliisi tunnustaa, että sen resurssit tähän ovat täysin riittämättömät. Ei meistä kukaan olisi 10 vuotta sitten osannut ennustaa, että aikuiset ihmiset käyvät toistensa kimppuun netissä tällä tavoin. Viranomaisten on nyt pystyttävä löytämään lisää työvoimaa puuttua netin vihapuheeseen.

Erityisesti motiivin ymmärtäminen ja tunnistaminen on viharikoksissa tärkeää. Poliisit eivät ole silti välttämättä niinkään kiinnostuneita rikoksen motiivista vaan itse teosta. Viharikoksia ei yleensä tehdä sattumalta, mutta uhriksi voi joutua kuka tahansa, joka sattuu sopimaan esimerkiksi tekijän homofobiseen tai islamofobiseen ajatusmaailmaan. Rikos koskettaa välillisesti kokonaisia ryhmiä, kuten etnisiä vähemmistöjä tai vammaisia henkilöitä.

Vihamotiivi jää valitettavan usein piiloon tai hukkuu jossain vaiheessa oikeusprosessia. Moni uhri jättää itse kertomatta mahdollisesta vihamotiivista. Poliisin ja koko oikeuslaitoksen suurempi herkkyys tunnistaa ilmiötä madaltaisi ilmoittamiskynnystä. Näyttää siltä, että myöskään syyttäjät eivät aina tunnista vihamotiivia, joka olisi syy rangaistuksen koventamiselle. Kyseessä on negatiivinen kierre: mikäli ihmiset eivät syystä tai toisesta uskalla tehdä rikosilmoitusta, viharikosten tilastointi jää puutteelliseksi. Näin ei myöskään saada lisää resursseja tutkintaan tai rikosten ennaltaehkäisyyn.

Viharikosseminaarissa valaisevinta oli kuulla, miten paljon muiden EU-maiden poliisiviranomaiset kouluttavat henkilöstöään sekä ihmisoikeuksista yleisesti että viharikoksista ja niiden tunnistamisesta. Myös Suomessa poliisi tarvitsee nyt systemaattista koulutusta kaikilla tasoilla.

Sisäministeriö ja oikeusministeriö, miten aiotte toimia vihamotiivin tunnistamisen lisäämiseksi ja viharikosten ehkäisyksi? Asennekasvatus ei riitä vastaukseksi. Suomessa on myös syytä pohtia, tarvitaanko muutoksia lainsäädäntöön. Vihapuheeseen voidaan puuttua ja viharikoksia ehkäistä, mikäli poliittista tahtoa löytyy.

Kirjoittaja on Ihmisoikeusliiton pääsihteeri, joka osallistui oikeusministeriön ja EU:n järjestämään Good Practice Plus -viharikoksia käsittelevään seminaariin 8.–9.2.2016.

NäkökulmaIhmisoikeuspolitiikka Suomessa ihmisoikeudetvähemmistöpolitiikkasiirtolaisuus Suomi Ihmisoikeusliitto

Lue myös

Pyörätuolimerkki tiiliseinässä

”Ostanko lääkkeitä vai leipää?” – Vammaisten henkilöiden köyhyydestä on puhuttava

Vammaisen henkilön arki on usein arvaamatonta, jatkuvaa tulojen ja menojen tasapainottelua. Perusturvan leikkaukset ja indeksijäädytykset ovat kurittaneet vähävaraisten vammaisten ihmisten elämää Suomessa, kirjoittaa Tuula Paasivirta.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.