Näkökulmat Demokratia

Onnistuuko Algeria toisen tasavallan perustamisessa?

Tiedotusvälineissä on esitetty arvioita ”arabikevään” saapumisesta Algeriaan, mutta todennäköisesti Ranskan keltaliiveillä on ollut enemmän tekemistä algerialaisten aktivoitumisen kanssa. Protestit kertovat kansalaisten halusta syvällisiin muutoksiin, kirjoittaa Karim Maiche.
Kukkia Algerian lipun muodossa
Algeriassa tarvitaan nyt rauhanomainen siirtymävaihe, jolle pitää saada niin kansalaisten, armeijan kuin tiedustelupalvelunkin tuki, kirjoittaa Karim Maiche. (Kuva: Omar-Malo / CC BY-NC-ND 2.0)

Artikkeli on julkaistu alun perin Rauhan Puolesta -lehden numerossa 2/2019.

Algeriassa puhaltavat voimakkaat muutoksen tuulet. Miljoonat ihmiset ovat osoittaneet mieltään ympäri maata. Rauhanomaiset protestit ovat nyt johtaneet presidentin ja hallituksen eroon. Mutta millainen poliittinen siirtymävaihe takaa rauhanomaisen kehityksen, jossa kansalaiset, kansalaisyhteiskunta ja muut poliittiset toimijat rakentavat yhdessä uutta Algeriaa? Edessä on pitkä prosessi, jonka onnistumisen tiellä on monia uhkia.

Helmikuussa 2019 alkaneissa koko Algeriaan levinneissä mielenosoituksissa vastustettiin 82-vuotiaan presidentin Abdelaziz Bouteflikan viidettä presidenttikautta. Askel askeleelta mielenosoitusliike on kehittynyt yhä laajemmaksi ja sen vaatimukset poliittisen järjestelmän uudistamiseksi yhä vahvemmiksi. Koko vuosikymmeniä valtaa pitänyt poliittinen eliitti halutaan vaihtaa.

Mielenosoitukset syntyivät spontaanisti. Ilmoitus sairaan presidentin viidennestä kaudesta oli yksinkertaisesti liikaa. Ihmismeri täytti kadut jopa pääkaupunki Algerissa, jossa mielenosoitukset ovat 1990-luvun sisällissodasta lähtien olleet kiellettyjä. Näin laajat protestit tulivat asiantuntijoille ja poliittisille toimijoille – myös algerialaisille itselleen – yllätyksenä. Maa oli viime vuosina hitaasti vajonnut jonkinlaiseen syvään poliittiseen apatiaan, vaikka pienempiä protesteja esiintyi säännöllisesti ja lehdistö kritisoi vapaasti maan hallinnon toimia.

Tiedotusvälineissä on esitetty arvioita ”arabikevään” saapumisesta Algeriaan, mutta kyse on todennäköisesti jostain muusta. Algeria sijaitsee Välimeren eteläpuolella, mutta se ei katso itään niin paljon kuin median analyyseissä usein oletetaan. Jos tilanteen kehittymiselle halutaan etsiä alueellisia vaikuttimia, Ranskan keltaliiviprotesteilla on varmasti enemmän tekemistä algerialaisten aktivoitumisen kanssa kuin kahdeksan vuoden takaisilla Pohjois-Afrikan mielenosoitusaalloilla.

On merkittävää huomata, että algerialaiset ovat kyenneet säilyttämään protestit rauhanomaisina, vaikka monet uskoivat niiden muuttuvan nopeasti väkivaltaisiksi. Useissa analyyseissä jopa epäiltiin hallinnon provosoivan mielenosoittajia väkivaltaan, jotta vastalauseet voitaisiin tukahduttaa voimankäytöllä.

Taustaa protesteille

Välimerellisen sijaintinsa johdosta Algerian yhteiskunnallisia rakenteita voidaan jäljittää vuosituhansien taakse. Nykyisen liikehdinnän juuret löytyvät kuitenkin lähempää Algerian nationalistisen liikkeen synnystä Ranskan siirtomaa-ajalla (1830–1962). Ranskan tukahduttavat toimet johtivat liikkeen radikalisoitumiseen ja veriseen itsenäisyyssotaan vuosina 1954–1962. Radikalisoituminen puolestaan pakotti muut toimijat sulautumaan Kansalliseen vapautusrintamaan (Front de Libération Nationale, FLN).

Kun Algeria lopulta itsenäistyi vuonna 1962, maahan perustettiin yksipuoluejärjestelmä. Kaikki poliittiset toimijat naisjärjestöistä ammattiyhdistysliikkeeseen pakotettiin osaksi FLN:ää. Houari Boumédiène kaappasi vallan presidentti Ahmed Ben Bellalta vuonna 1965. Boumédiène oli aina kuolemaansa asti Algerian todellinen johtaja. Hänen johdollaan Algerian energiavarat kansallistettiin ja maa nousi jaloilleen. Nyt tehtävästään luopuva presidentti Bouteflika puolestaan toimi hallinnon ulkoministerinä jo vuodesta 1963 ollessaan vasta 26 vuoden ikäinen aina Boumédiènen vuonna 1978 tapahtuneeseen kuolemaan asti.

Vuonna 1988 Algeriassa puhkesi rajuja mielenosoituksia. Öljyn ja maakaasun hinta ja vientitulot olivat romahtaneet muutamaa vuotta aiemmin, ja maan nuoriso oli tyytymätön presidentti Bendjedid Chadlin hallinnon politiikkaan. Maallistuneet nuoret järjestivät ympäri maata laajoja mielenosoituksia, joihin turvallisuuskoneisto vastasi voimalla. Hallinto joutui kuitenkin taipumaan poliittisen järjestelmän uudistuksiin ja perustuslain muutokseen. Algeriassa sallittiin nyt monipuoluejärjestelmä, itsenäiset yhteiskunnalliset liikkeet ja vapaa lehdistö. Maassa järjestettiin ensimmäiset vapaat demokraattiset monipuoluevaalit.

Jos Algeriasta halutaan etsiä yhtäläisyyksiä ”arabikevääseen”, juuri vuoden 1988 mielenosoitukset ja niitä seurannut demokraattinen kausi (1988–1992) sisältävät monia yhtymäkohtia vuoden 2011 kansannousuihin.

Algerian demokratiavaihe päättyi lyhyeen kun ilmeni, että Islamilainen pelastusrintama (Front Islamique du Salut, FIS) ottaisi vaaleissa murskavoiton. Presidentti Chadli erosi, vaalit keskeytettiin ja Algeria vajosi veriseen sisällissotaan. Eri arvioiden mukaan sodassa sai surmansa 150 000–200 000 algerialaista. Sodan ajan presidenttinä toimi kenraali Liamine Zéroual, joka halusi seitsemän vuoden jälkeen luopua virastaan. Presidentinvaalit vuonna 1999 voitti Bouteflika, joka lupasi viedä loppuun Zéroualin käynnistämän rauhanprosessin.

Seuraavat 20 vuotta Bouteflikaa ja Bouteflexit

Bouteflika onnistui aloittamaan rauhanneuvottelut, ja taistelut taukosivat vähitellen 2000-luvulle tultaessa. Öljyn ja maakaasun hintojen nousu Irakin miehityksen jälkeen mahdollisti Algeriaan suotuisan nousukauden ja monien algerialaisten elämä parani. Bouteflika valittiin vuonna 2004 toiselle kaudelle. Hän kukisti selvin luvuin haastajansa, hallituksensa entisen ministerin Ali Benflisin. Vähitellen alettiin puhua perustuslain muuttamisesta, jotta Bouteflika voitaisiin valita myös kolmannelle kaudelle vuonna 2009.

Kolmannen kauden puolivälissä vuonna 2013 Bouteflika sai vakavan aivohalvauksen ja hänet lähetettiin hoitoon Ranskaan. Tämän jälkeen algerialaiset saivat nähdä presidentistä kuvia ja videopätkiä televisiossa vain vilauksina, eikä Bouteflika enää puhunut suoraan kansalle.

Algerian protestit kertovat kansalaisten halusta syvällisiin muutoksiin.

Vuonna 2014 ilmoitettiin, että presidentti asettuisi ehdolle myös neljännelle kaudelle. Algerialaiset olivat ihmeissään ja ajattelivat, että hallinto tarvitsi lisää aikaa vallansiirtoon. Vuoden 2011 kansannousut eivät innostaneet algerialaisia. Sisällissodan muistot 1990-luvulta sekä Syyrian ja etenkin Libyan esimerkit saivat ihmiset arvostamaan vakautta ja rauhaa.

Lopulta tänä vuonna tullut ilmoitus presidentin Bouteflikan viidennestä kaudesta katkaisi kamelin selän ja maan kadut täyttyivät mielenosoittajista. Taustalla oli jälleen myös vuosia jatkunut öljyn ja maakaasun maailmanmarkkinahintojen lasku.

Siirtymävaihe kohti uutta tasavaltaa

Algerian protestit kertovat kansalaisten halusta syvällisiin muutoksiin. Armeijan oli pakko puuttua peliin. Kenraali Ahmed Gaïd Salah vaati artiklan 102 täytäntöönpanoa. Tuon artiklan mukaan sairas presidentti ei ollut terveydellisiin syihin nojaten kykeneväinen hoitamaan virkaansa. Vähitellen erilaiset presidentin lähipiirin tukijat, puolueet ja muut instituutiot vetivät tukensa Bouteflikalta, jonka oli lopulta pakko taipua eroon.

Presidentin eroilmoituksen jälkeen uudeksi johtajaksi näyttää olevan nousemassa parlamentin ylähuoneen puhemies Abdelkader Bensalah. Hän kuuluu kuitenkin niin kutsuttuun 3B-ryhmään (Bensalah, perustuslakineuvoston puheenjohtaja Tayeb Belaiz, pääministeri Noureddine Bedoui), jonka jäseniä pidetään entisen hallinnon luottomiehinä. He eivät tule saamaan kannatusta mielenosoitusliikkeeltä.

Algeriassa tarvitaan nyt rauhanomainen siirtymävaihe, jolle pitää saada niin kansalaisten, armeijan kuin tiedustelupalvelunkin tuki. Etenkin armeija nauttii kansalaisten luottamusta. On puhuttu myös perustuslain uudistamisesta, jotta se takaisi paremmin kansalaisten ja mahdollisesti mielenosoitusliikkeestä nousevien ryhmien edustuksen. Myös nuoret sukupolvet halutaan mukaan päätöksentekoon.

Siirtymävaiheen johtoon on haussa laajoja ihmisjoukkoja miellyttävä johtohahmo. Joitakin nimiä on noussut esiin: oppositiojohtajat Ali Benflis, Karim Tabbou ja Fodil Boumala sekä lakimies Mustapha Bouchachi. Myös entistä presidenttiä Liamine Zéroualia on kosiskeltu johtamaan siirtymävaihetta. Spekulaatioita voi jatkaa loputtomiin. Aika näyttää, onnistuvatko algerialaiset pyrkimyksissään niin sanotun toisen tasavallan perustamiseksi rauhanomaisesti.

Demokratia politiikkaaktivismidemokratiahallinto Algeria Rauhan Puolesta

Lue myös

Nainen pudottaa äänestyslipukkeen laatikkoon

Afrikkalaiset saavat vähemmän demokratiaa kuin haluaisivat, selviää kyselystä – Maanosan asukkaiden mielipiteet kiinnostavat nyt Eurooppaakin

Afrobarometri-mielipidemittaus paljastaa, mitä afrikkalaiset ajattelevat. Se kiinnostaa nyt myös maanosan ulkopuolella, sillä on tullut globaalin kilpailun näyttämö, sanoo ulkoministeriön Afrikka-politiikan asiantuntija Martti Eirola.
Indonesian presidentti Joko Widodo ihmismassan keskellä

Nationalismin kevät?

Brexitin ja Donald Trumpin presidentiksi nousun jälkeen on alettu uskoa, että populismi on kasvussa. Tämän kevään vaaleissa ympäri maailman todellinen kilpailu käydään kuitenkin nationalismin ja kansainvälisyysajattelun välillä, kirjoittaa The Economist -lehden entinen päätoimittaja Bill Emmott.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.