Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Lapsen Maailma -lehdessä. Tilaa lehti täältä.

Kierrän työkseni erilaisissa köyhyysseminaareissa. Paras osa niissä on yleensä esitelmiä seuraava keskustelu. Aiheesta johtuen kysymykset ja kommentit ovat usein synkänlaisia. Ratkaisemattomat ongelmat tuntuvat ympäröivän meitä, Suomi ja koko maailma on matkalla kohti huonompia aikoja, jopa katastrofeja.

Olenkin joskus näyttänyt esitykseni lomassa ruotsalaisen lääketieteen tohtori ja tilastotieteilijä Hans Roslingin videon, jossa hän käy läpi neljässä minuutissa, miten vauraus ja elinikä ovat kehittyneet 200 maassa 200 vuoden aikana. Köyhyys ja sairaus ovat vaihtuneet rikkauteen ja terveyteen kaikissa maailman maissa. Hämmästyttävä menestystarina!

Tekemistä on toki vielä jäljellä. Jokainen voi omalla panoksellaan – ja monet jo niin tekevätkin – osallistua myös yksilöinä tämän upean ja pitkän menestystarinan rakentamiseen. Tarkoitan tällä lahjoituksia köyhyyden poistamiseen eri puolilla maailmaa. Usein puhutaan rahan antamisesta hyvään tarkoitukseen. Tämä ei kuitenkaan riitä. Hyvälle tarkoitukselle tarvitaan myös hyvä tulos.

Erityisesti kehitysmaiden ongelmat saattavat yllättää. Lapset eivät jää ilman kunnon koulutusta siksi, etteikö olisi kouluja tai opettajia, vaan siksi, etteivät he pääse kouluun, koska kärsivät malariasta ja suolistoloisista sekä siksi, etteivät opettajat saavu luokkiin. Lasten koulutusta ei paranneta välttämättä antamalla rahaa kouluille, vaan hoitamalla malariaa ja loisia sekä sitomalla opettajien palkkaus siihen, että he todella ovat läsnä luokissa.

Monille lahjoittajille riittää, että hyvällä asialla on taho, joka jakaa samoja arvoja lahjoittajan kanssa. Näin on esimerkiksi kehitysyhteistyötä tekevissä lähetysjärjestöissä, joita monet yksityiset lahjoittajat ja seurakunnat tukevat. Kirkossa on väitelty siitä, pitäisikö tukea järjestöjä, joiden edustajat torjuvat naispapit ja homoseksuaalit. Vähemmän on puhuttu itse toiminnasta eli siitä, miten tehokkaasti järjestöt toimittavat apua perille.

Tuhansien vuosien ajan lääkärit uskoivat, että paras tapa parantaa erilaisia sairauksia finneistä syöpään ja mielisairauksiin oli suoneniskentä. Yhdysvaltalaiset Dean Karlan ja Jacob Appel osoittavat kirjassaan More Than Good Intentions (2011), että köyhyyden vastaisessa työssä eri puolilla maailmaa on edelleen samoja piirteitä kuin suoneniskennässä.

Paras tapa selvittää avun tuloksellisuutta on luoda satunnaistettu koeasetelma, jossa voidaan seurata koe- ja vertailuryhmää ja näiden perustella päätellä, mikä tulos liittyy avun tarjoamiseen ja mikä olisi syntynyt joka tapauksessa. Ydinkysymys on se, miten ihmisten elämä muuttuu avun seurauksena. Mallia on alettu soveltaa myös kehitysapuhankkeiden arviointiin. Jokaisen lahjoittajan kannattaa kysellä, miten hänen lahjoituksensa tarkoituksen toteutumista tutkitaan, seurataan ja arvioidaan. Hyvätkin asiat on syytä ottaa vakavasti.

Kirjoittaja työskentelee tutkimusprofessorina Kansaneläkelaitoksella ja on viiden lapsen isä.