Artikkeli on julkaistu alun perin Amnestyn Suomen osaston blogissa.

Kampalassa on yö. Makaan valveilla moskiittoverkon alla. Pihavalot heittävät outoja varjoja seinille. Ajatukset eivät jätä rauhaan, uni ei tule.

Moses tekee kahta työtä, samoin vaimo. Sekään ei riitä elämiseen. Kolmilapsinen perhe asuu kahden huoneen kotia, jossa on vain muutama huonekalu ja likaiset seinät. Vieressä kulkee vilkasliikenteinen tie, josta kantautuva melu valvottaa lapsia öisin. Sähköt katkaistiin, kun rahat eivät riittäneet laskujen maksuun.

Alin poika kuoli eilen. Väärä diagnoosi sairaalassa, lavantaudin aiheuttamia komplikaatioita ei osattu hoitaa ajoissa. Julkisessa terveydenhuollossa on edelleen pahoja puutteita, eikä kaikilla ole varaa kunnolliseen hoitoon. Monet lapset sairastavat malarian ainakin kerran vuodessa.

Leyla haluaisi opiskella, mutta koulutus maksaa. Työelämässä on vaikea edetä ilman hyvää todistusta kalliista, arvostetusta oppilaitoksesta. Toimittajan palkka riittää hädin tuskin vuokraan ja ruokaan; jo pelkkien haastattelumatkojen kustantaminen on usein ylivoimaista.

Isak kulkee kyykyssä, polvet koukussa käsiensä varassa. Paikasta paikkaan, päivästä toiseen.

"Kun vain jaksaisi uskoa siihen, että köyhyys poistuu myös pienin askelin – vetoomus kerrallaan, kannanotto kerrallaan, ihminen kerrallaan."

En kysy, miksi – todennäköisin syy on lapsena sairastettu polio. Harvalla liikuntavammaisella on kallis ja vaikeasti saatava pyörätuoli, jollainen pitäisi usein hankkia Euroopasta tai Yhdysvalloista asti. Invataksijärjestelmää ei tunneta, ja lain takaamat verohelpotukset vammaisille ovat toistaiseksi olemassa vain paperilla.

Miksi?

Korruptio rehottaa, rahaa katoaa joka portaalla virkamiesten taskuihin, valta ei vaihdu, koska vaalit eivät ole vapaat. Sananvapautta rajoitetaan, väkivallan uhka leijuu ilmassa, kaikki eivät enää uskalla lähteä mielenosoituksiin.

Riittävä toimeentulo on ihmisoikeus, jota kuitenkin loukataan Ugandassa räikeästi – kuten kaikissa maailman maissa.

Mitä me voimme tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Lähetän vetoomuksen, maksan kummimaksun, hoidan ystäväni sähkölaskun, puhun, kirjoitan. Ja sittenkin usein tuntuu, etten tee juuri mitään. Kaiken keskellä yhden ihmisen teot tuntuvat valtavan pieniltä ja merkityksettömiltä. Silti on toimittava, koska toimimattomuus ei ole vaihtoehto.

Jos muuttaa yhden ihmisen elämän, se ei käännä maailman suuntaa – ja sittenkin, meistä jokaiselle oma, ainutlaatuinen elämämme on koko maailma. Kun vain jaksaisi uskoa siihen, että köyhyys poistuu myös pienin askelin – vetoomus kerrallaan, kannanotto kerrallaan, ihminen kerrallaan. Siihen, että kun tarpeeksi moni pitää tarpeeksi kovaa ääntä, jonkin on pakko liikahtaa.

Varjot leikkivät seinillä. Uni ei tule.

Kirjoittaja on Amnestyn pitkäaikainen aktivisti, joka vieraili Ugandassa viime joulukuussa.