Kehitysyhteistyö Suomen politiikassa Osa 1

Johdannoksi

Kehitysyhteistyömäärärahojen romahdus Suomessa laman jälkeen osui yhteen aivan uudenlaisen maailman- ja sisäpoliittisen tilanteen kanssa. Kylmän sodan päättyminen ja globalisaatiokehityksen huimat harppaukset 1990-luvun aikana sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja integroituminen sen kautta “läntisiin” poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin ovat mullistaneet Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan myös sisällöllisesti. Merkittävin viiteryhmä eivät ole enää Pohjoismaat vaan EU. Suomi myös näkee itsensä kehitysyhteistyössä osana laajempaa länsimaista poliittista kokonaisuutta pikemminkin kuin kansallisvaltiona.

Lipposen kahden hallituksen aikana on hyväksytty kehitysyhteistyötä koskevia merkittäviä linjauksia vuosina 1996 ja 1998 sekä vuonna 2001 periaatepäätös tavoitteiden toiminnallistamisesta. Nämä ovat fokusoineet kehitysyhteistyöpolitiikkaamme kolmeen perustavoitteeseen: köyhyyden vähentämiseen, ympäristöuhkien torjumiseen sekä tasa-arvon, kansanvallan ja ihmisoikeuksien edistämiseen.

Kehitysyhteistyö on selväsanaisesti valjastettu Suomen ulkopolitiikan palvelukseen ja sen koherenssia muiden ulkopolitiikan instrumenttien kanssa on pyritty parantamaan. Koko tämä konsepti perustuu ajatteluun, että Suomen ja kehitysmaiden edut ovat loppujen lopuksi yhtenevät. Suomen kehitysyhteistyön päämäärien ja tavoitteiden konkreettisempi jatkopohdinta on kuitenkin edelleen välttämätöntä.

Ulkopolitiikkamme on viime vuosina, erityisesti Yhdysvaltain viime presidentinvaalien jälkeen, korostanut multilateralismia ja YK-järjestelmän merkitystä. Monenkeskisessä kehitysyhteistyössä tämä näkyy vuoden 2001 toiminnallistamispäätöksen linjauksena, jonka mukaan tavoitteista ja politiikan linjoista on päätettävä YK:ssa ja kansainvälisten rahoituslaitosten tehtävä on toteuttaa sovittua politiikkaa. Päätös ryhtyä tekemään pitkäaikaisia rahoitussitoumuksia myös YK-järjestöjen kanssa parantaa näiden järjestöjen asemaa Suomen kehitysyhteistyössä myös käytännössä.

Suomen kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä on vallinnut tietty jännite avun maantieteellisen keskittämisen ja hajauttamisen välillä. Viime vuosina Suomen apu on ollut erittäin hajautettua eli ”joustavaa”: sitä on ripoteltu ympäri maailmaa pitkälle poliittisin perustein. Yksi vuoden 2001 toiminnallistamispäätöksen suuria ansioita on, että se suuntaa apua taas suurempaan keskittämiseen. Apu luvataan keskittää pitkäaikaisiin yhteistyömaihin, jotka jaotellaan eri luokkiin: suosikkimaat (Mosambik, Vietnam), business as usual –maat (Tansania, Etiopia, Nepal), tarkkailuokalle määrätyt (Kenia, Nicaragua, Sambia), ja listalle ehkä nousevat kandidaattijäsenet (Burkina Faso, Honduras). Pitkäaikaisen kumppanuuden ehdoiksi on määritelty on kyseisen maan avun tarve (köyhyys), sen kehitystahto, Suomen avunantokyky sekä avun tuloksellisuuden edellytykset.

Vähiten kehittyneiden maiden osuus Suomen kehitysavusta laski 1990-luvulla roimasti. Kun Suomi kohdisti koko avustaan 1980-luvun alkupuolella reilut 40 prosenttia vähiten kehittyneille maille, on osuus vakiintunut 1990-luvun viimeisinä vuosina 25 prosentin tietämille. Bruttokansantulo-osuuksina mitattuna on Suomen apu vähiten kehittyneille maille laskenut vuoden 1990 0,23 prosentista viime vuosien 0,08 prosenttiin. Asia nousi esille keväällä 2001 YK:n vähiten kehittyneiden maiden kehitystä pohtineen LDC-huippukokouksen yhteydessä ja tilanteeseen on lupailtu korjausta.

Hallituksen vuoden 2001 toiminnallistamispäätöksessä määritellään yhteistyömaat ja niiden valintakriteerit aika tarkkaan. Määrittelemättä jää mille aloille (sektoreille) yhteistyö keskittyy. Lipposen hallitusten aikana panostus sosiaaliseen kehitykseen on korostunut ja näkyy tilastoissakin vv 1995-1999 nousuna 21,5 prosentista 34,2 prosenttiin kahdenvälisestä avusta.

Kansalaisyhteiskunnan osallistumista ja kansalaisjärjestöjen toimintaa on Lipposen hallitusten aikana kehitysyhteistyöpolitiikassa rohkaistu ja uusia yhteistyömuotoja on kehitelty. Tuki kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyölle on pysynyt vuonna 1996 asetetussa tavoitehaarukassa.

Yksi toiminnallistamispäätöksen huolestuttavia piirteitä on suunta korkotukilainojen käytön lisäämiseen, kun niistä on aiemmin pyritty pikemminkin poispäin OECD:n arvioitua tämän toiminnan kelvottomaksi kehitysyhteistyöksi ja tehottomaksi vienninedistämiseksi.

Tämän raportin tarkoitus ei kuitenkaan ole arvioida Suomen kehitysyhteistyön sisällöllistä kehitystä tämän syvällisemmin.

Suomen kehitysyhteistyön suurin yksittäinen ongelma tällä hetkellä on, että hyvätkin linjapäätökset jäävät iskuiksi ilmaan, ellei kehitysyhteistyövaroja käännetä selkeästi uudelle nousu-uralle. Tämä raportti pyrkii pureutumaan tähän kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen ydinkysymykseen.

Kehitysmaatutkimuksen professori Juhani Koposen sanoin: ”kehitysyhteistyö on rationalistinen, hyväätarkoittava interventioyritys epärationalistisessa, raadollisessa maailmassa. Se tuskin voi koskaan toimia niin kuin sen ideaalisesti pitäisi; se on väkisin täynnä ongelmia ja ristiriitoja, tai ainakaan siltä ei voida odottaa ongelmattomuutta ja ristiriidattomuutta. Mutta ongelmat ja ristiriidat ovat ratkaisemista varten; ne eivät tarjoa syytä kehitysyhteistyöstä luopumiseen.”


1961: Mitä se on se kehitysyhteistyö?

Kuten niin moni muukin asia Suomessa, myös kehitysyhteistyö alkoi meillä pohjoismaisista virikkeistä.

Kun Suomi vuonna 1955 tuli Yhdistyneiden Kansakuntain jäseneksi, maan täytyi ottaa yhä useammin kantaa maailmanlaajuisiin ongelmiin ja esiintyä myös kehitysmaita koskevissa keskusteluissa. Kehitysyhteistyön katsotaan kuitenkin Suomessa alkaneen 1960-luvun alussa, kun ensimmäinen YK:n "kehityksen vuosikymmen" lähti liikkeelle. Ensimmäisen kerran valtion budjettiin varattiin erityinen kolmen miljoonan markan määräraha tätä tarkoitusta varten vuodelle 1961.

On toki mielivaltaista määritellä tarkkaan hetki, josta Suomen kehitysyhteistyö alkoi. Olihan suomalaisia ollut mukana YK:n teknisen avun ohjelmissa jo varhain. Ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat olivat lähteneet Suezille YK-tehtäviin jo 1956. Vapaaehtoisten järjestöjen ja nimenomaan lähetystoiminnan piirissä oli apua annettu 1800-luvun jälkipuoliskolta saakka.

Suomen kehitysyhteistyön alkuvaiheissa keskeisesti mukana olleen Jaakko Iloniemen mukaan ajatus siitä, että Suomen valtiolla tulisi olla oma kehitysapuohjelma syntyi kuitenkin vasta keväällä 1961.

"Pääministeri Sukselainen oli tavannut pohjoismaisia kolleegoitaan ja nämä olivat puhuneet hänelle jostain sellaisesta asiasta, josta hän ei oikein mitään tiennyt. Hänen poliittinen sihteerinsä Kalervo Siikala avusti häntä kansainvälisissä asioissa, koska Siikalalla oli sellaista kokemusta. Siikala kääntyi eräänä päivänä minun puoleeni ja kysyi että olenko minä valmis auttamaan sellaisen selvityksen tekemisessä, jossa oikeastaan pääministerille selvitettäisiin, mitä se sellainen kehitysapu on, josta muut pohjoismaat puhuvat. Näin sitten alkukesästä 1961 perustettiin komitea, jonka tehtävänä oli selvittää suomen edellytyksiä osallistua kansainväliseen kehitysaputoimintaan ja minut kutsuttiin sen komitean sihteeriksi."


30 vuotta myöhemmin

"Suomen osuus kehitysavun kokonaisrahavirroista on maamme koosta johtuen pieni, mutta kohdennettuna osuus kasvaa. Vuonna 1988 Suomen apu oli:

1,5% monenkeskisestä kehitysavusta
,9% avusta köyhimmille maille
,6% avusta YK- järjestelmälle
,6% avusta YK:n kehitysohjelma UNDP:lle
,3% avusta YK:n ympäristöohjelma UNEP:lle
,1% avusta YK:n väestörahasto UNFPA:lle
,2% avusta YK:n lastenrahasto UNICEF:lle
2,6% avusta YK:n asutusohjelma HABITAT:lle

Kun lisäksi kahdeksasta maailman köyhimmästä maasta kuusi on kehitysapumme varsinaisia kohdemaita, lisää se apumme suhteellista merkitystä."

Näin perusteli alivaltiosihteeri Kai Helenius Suomen kehitysyhteistyön kansainvälisesti suurta merkitystä symposiumissa, joka käsitteli kehitysyhteistyön haasteita 1990- luvulla helmikuussa 1990.

Oli aika nostaa rimaa korkeammalle ja asettaa tavoitteeksi kansainväliseen yhteistyöhön käytettävien varojen nostaminen yhteen prosenttiin bruttokansantuotteesta.


1991: Yksimielisyys vielä ennen vaaleja

Vielä ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja Suomessa näytti vallitsevan suhteellisen suuri yksimielisyys kehitysyhteistyöhön littyvistä kysymyksistä. Kehitystyön Kumppani- lehti kyseli kantoja vaaleihin valmistautuvien puolueiden puheenjohtajilta. Vastauksista ei vielä osattu lukea mitään hälyttävää, vaikka ensimmäiset leikkaukset vuoden 1991 budjettiin oli jo tehty. SMP katsoi kyselyssä viisaimmaksi vaieta.

Keskustan Esko Aho: "Kehitysapu tulisi säilyttää vähintään 0,7%:na BKT:sta."

Kokoomuksen Ilkka Suominen: "Rahojen nykyinen taso on korkea, lähivuosina tulee keskittyä kehittämään apuamme laadullisesti ja tehostaa avun seurantaa."

RKP:n Ole Norrback: "Kehitysyhteistyövaroja tulisi mieluummin nostaa kuin laskea. Lähivuosina on aiheellista koota kehitysyhteistyön voimat yli puoluerajojen, jotta pystyisimme torjumaan vaatimukset Kehitysyhteistyö-määrärahojen leikkaamisesta."

Kristillisten Toimi Kankaanniemi: "0,7% BKT:sta on sopiva. Tason korottaminenkaan ei toki olisi virhe eikä missään tapauksessa estäisi kotimaisten asunto- ja muiden kipeiden ongelmien ratkaisemista, kuten usein väärin väitetään."

SDP:n Pertti Paasio: "Tämä määrärahataso on mielestäni oikea ja meidän on muutaman vuoden ajan keskityttävä kehitysyhteistyön tehostamiseen, jotta myös maksatuksissa päästäisiin 0,7 prosenttiin BKT:sta."

Vasemmistoliiton Claes Andersson: "Hallituksen viimeaikaiset toimet - kehitysavun ottaminen ensimmäiseksi säästökohteeksi - ovat vääränsuuntaisia ja kuvaavat laajemminkin halua maksattaa oman taloutemme vaikeudet heikossa asemassa elävillä. .. Sisällöllisesti parempana kehitysapu tulisi nostaa 1%:iin BKT:sta."

Vihreiden Heidi Hautala: "Vihreä liitto on tyytyväinen siihen, että kehitysyhteistyömäärärahojen suhteellinen BKT-osuus on Suomessa verrattain korkea. Tasoa ei kuitenkaan pitäisi nostaa ennen kuin yhteistyön laatua on saatu parannettua."

Vaalien jälkeen muodostettiin Keskustan, Kokoomuksen, RKP:n ja Kristillisten hallitus, jossa ensi kertaa istui myös erillinen kehitysyhteistyöministeri. Vaan kuinkas sitten kävikään...


1991: Suojaus pettää

Suomen kehitysyhteistyöhön myöntämät määrärahat olivat kasvaneet yhtäjaksoisesti vuodesta 1977. Määrärahojen osuus bruttokansantuotteesta oli 1977 vajaat 0,2 prosenttia. Vuonna 1991 saavutettiin YK:n asettama 0,7% tavoite, tosin itse asiassa puoliksi vahingossa.

Kehitysyhteistyön todelliset maksatukset vuonna 1991 nousivat lopulta 3.760,5 miljoonaan markkaan eli 0,8 prosenttiin Bkt:sta, koska vuonna 1991 käytettiin runsaasti edellisiltä vuosilta käyttämättä jääneitä rahoja. Korkea Bkt-osuus selittyy sillä, että Suomen bruttokansantuote sinä vuonna laski yllättävän rajusti.

Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön käytettiin vuonna 1991 noin 655 markkaa jokaista suomalaista kohti laskettuna.

Mutta samana vuonna alkoivat myös leikkaukset. Valtion vuoden 1992 budjettiesityksessä kehitysyhteistyöhön annettiin 700 miljoonaa markkaa vähemmän kuin mitä hallitusohjelmassa ilmoitettu 0,7% bruttokansantuoteosuus olisi edellyttänyt. Ennen eduskuntavaaleja kaikki pääpuolueet olivat sitoutuneet pitämään kehitysyhteistyön tason ennallaan.


1992: Iskuja satelee

Vuodelle 1992 varattiin kehitysyhteistyöhön 3.011,9 miljoonaa markkaa, mikä vastasi noin 0,59 prosenttia bruttokansantuotteesta. Määrärahat vähenivät edellisvuodesta 91,1 miljoonaa markkaa.

Käytettävissä oleva rahasumma supistui kuitenkin huomattavasti enemmän, koska edelliseltä vuodelta siirtyi vuonna 1992 käytettäväksi vain noin 320 miljoonaa markkaa.

Niinpä toteutuneet kehitysyhteistyön kokonaismaksatukset olivat 1992 lopulta yhteensä 2.888 miljoonaa markkaa (0,62% Bkt:sta) eli 23 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön (2.489,7 mmk) käytettiin jokaista suomalaista kohden noin 498 markkaa.


Pääasia että katsomo viihtyy..

Kesäkuussa pidetyssä YK:n ympäristö-ja kehityskonferenssissa Suomen ulkoministeri Paavo Väyrynen esitti virallisesti, että kehitysavun antajamaiden tulisi sitoutua 0,7 prosentin tavoitteen saavuttamiseen.

Ulkoministeri puhui suulla suuremmalla. Jo huhtikuussa 1992 valtioneuvosto oli päättänyt pudottaa kehitysyhteistyön 0,4% tasolle bruttokansantuotteesta vuosiksi 1993-95. Rajuudessaan päätös oli historiallinen, Omien talousvaikeuksiensa vuoksi Suomi oli päättänyt pudottaa kehitysyhteistyönsä puoleen siitä YK:n suosittamasta tasosta, johon pääsemiseksi oli tehty töitä parikymmentä vuotta. Yksikään muu maa ei koskaan ollut tehnyt mitään vastaavaa, mutta me puhuimme Riossa kauniisti ja täynnä itsekunnioitusta.

Riossa myös presidentti Mauno Koivisto asettui lehdistötilaisuudessa puolustamaan kehitysyhteistyön leikkauksia vedoten vaihtotaseemme vajaukseen. Talousvaikeuksien lisäksi leikkauksia perusteltiin niiden väliaikaisuudella ja sillä, ettei kukaan ollut niitä riittävän ponnekkaasti vastustanut. Periaatepäätös ei nostanut suuria otsikoita, koska se toteutettiin osana laajempaa säästöpakettia, jossa kansalla riitti ihmettelemistä muutenkin.


Huolto pettää: Paniikki

Vuoden 1993 budjetin valmisteluissa syntyi ns. Sailaksen paperin pohjalta kovia paineita leikata kehitysyhteistyötä vielä lisää, noin 0,26 prosentin bruttokansantuotetasolle.

Kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemen erouhkauksesta käydyn kädenväännön ja erilaisen maailmalta ja Suomesta tulleen painostuksen tuloksena määrärahat säilyivät kuitenkin arviolta 0,4% tasolla. Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön käytettävät määrärahat putosivat kuitenkin huomattavasti, kun kiistanalaiset pakolaiskustannukset veivät yhä suuremman osan määrärahoista.

Kesällä vahvistetussa lisätalousarviossa vuodelle 1992 leikattiin merkittävästi jo aikaisemmin vahvistettuja kehitysyhteistyön sitomisvaltuuksia samalle vuodelle.

Paniikki ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla oli valmis. Finnidan virkailijat muistelevat kauhulla aikaa, jolloin koko kehitysyhteistyöbudjetti laitettiin kerran viikossa uusiksi, hallituksen kulloisenkin uuden vaatimuksen mukaisesti. Siinä välissä ehdittiin juuri ja juuri antaa eri maissa toimiville suurlähetystöille uudet neuvotteluohjeet vastaanottajien kanssa - kunnes nekin peruttiin ja ohjeet taas muuttuivat.

Kehitysyhteistyöosaston virkailijat laskevat tehneensä vuoden 1992 aikana ainakin 20 erilaista versiota kehitysyhteistyöbudjetista.

Syksyllä 1992 pääministeri Esko Aho vastasi YK:n pääsihteerin vetoomukseen leikkauspäätöksen uudelleen harkitsemiseksi, että leikkaukset ovat väliaikaisia.

Aholla ei kuitenkaan ollut valtuuksia tuollaisiin lupauksiin - sen enempää kuin ilmeisesti muillakaan maan ulkopolitiikan johtajilla. Kehitysyhteistyöstä oli tullut se Suomen ulkopolitiikan osa-alue, jota johdetaan valtiovarainministeriöstä käsin, Vvm:n kaikenkattavalla auktoriteetilla ja sen virkamiesten asiantuntemuksella.


1993: tyrmäys

Todellinen romahdus tapahtui siis vuonna 1993, jolloin kehitysyhteistyömäärärahojen osuus Bkt:sta jää 0,4 prosenttiin. Absoluuttisissa rahamäärissä mitattuna määrärahojen pudotus oli vieläkin rajumpi ja markan arvon lasku valuuttamarkkinoilla lisäsi tyrmäysvaikutusta entisestäänkin.

Vuoden 1993 talousarvion mukaan kehitysyhteistyöhön käytetään kokonaisuudessaan 2.123,4 miljoonaa markkaa. Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön käytettiin henkeä kohden enää noin 310 markkaa.

Ottaessaan vastaan prosenttiliikkeen valtuuskunnan helmikuussa 1993, pääministeri Aho totesi, ettei hän näe lähivuosina mahdollisuutta palata 0,7% tasolle, mutta ei näe myöskään perusteita mennä 0,4% tason alapuolelle.

Eduskunnasta kuului hajanaisia protesteja, ulkoasiainvaliokunta on muutamaan otteeseen muistuttanut päätösten seurauksista ja yrittänyt vaikuttaa asioihin - toistaiseksi turhaan. Prosenttiliikkeen kyselyyn keväällä 1993 vastanneista sadasta kansanedustajasta 70 piti 0,7% tasoa sopivana tavoitteena kehitysyhteistyölle. Kahta edustajaa lukuunottamatta kaikki vastanneet pitivät 0,4% tasoa ehdottomana miniminä.

Kesän aikana budjettia 1994 valmisteltaessa kehitysyhteistyö oli jälleen tulilinjalla. Valtiovarainministeriön esitys olisi merkinnyt korkeintaan 0,3% Bkt-tasoa. Ulkoministeriö valmisteli oman rinnakkaisesityksensä, joka perustui arviolta 0,4% tasoon.


1994: luvunlaskua lattiassa

Syyskuussa 1993 julkistettiin hallituksen virallinen budjettiesitys vuodelle 1994. Siinä tehdyssä kompromississa kehitysyhteistyön leikkaukset jatkuivat.

Kansalaisjärjestöjen prosenttiliike esitti kolme periaatteellista vakavaa huomautusta budjettiesityksestä:

Arvio 0,4% Bkt-osuudesta perustuu siinä tilastolliseen harhaan, joka on luotu laskemalla kehitysavuksi mm. sellaisia pakolaisten vastaanotosta aiheutuvia kustannuksia, jotka eivät sinne kuulu.
uodelle 1994 on aikaisempien päätösten pohjalta tehty reilusti yli 100 miljoonaa markkaa enemmän erilaisia sitoumuksia ja varauksia, kuin mihin esitetyt varsinaiset kehitysyhteistyömäärärahat riittävät.
usi budjetointitapa ja budjetin rakenne kaventavat edelleen eduskunnan päätäntävaltaa kehitysyhteistyön sisällöstä.

Vuonna 1994 Suomen julkinen kehitysyhteistyö putosi 1.860,2 miljoonaan markkaan. Tästä summasta niinsanottu varsinainen kehitysyhteistyö muodosti enää runsaat kaksi kolmannesta, kun sen osuus vuonna 1991 oli 87,4%. Leikkausten myötä siis muun kuin varsinaisen kehitysyhteistyön osuus oli kasvanut.

Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön käytettiin enää 1.301,4 miljoonaa markkaa, joka oli arviolta 0,28% bruttokansantuotteesta ja noin 260 markkaa kansalaista kohden.


1994-98: Aho, Ahtisaari ja Lipponen ykkönen

Kansainvälisessä vertailussa Suomi on ollut kehitysyhteistyössä maailman kärkimaita. Vain Norja, Tanska, Ruotsi ja Hollanti ovat myöntäneet kehitysyhteistyöhön suuremman Bkt‑osuuden kuin Suomi. Olemme kuuluneet ns. samanmielisten maiden ryhmään, joka on kansainvälisessä yhteisössä korostanut kehitysavun merkitystä ja näyttänyt omalla toiminnallaan muille teollisuusmaille myönteistä esimerkkiä.

Presidentinvaaleissa 1993 kehitysyhteistyö sivuutettiin muutamalla olankohautuksella tai krokotiilinkyyneleillä. Presidentti Ahtisaaren kuitenkin koettiin tuntevan alaa, vaikka entimmäisen suoran kansanvaalin hävinnyt vastaehdokas Elisabeth Rehn oli se, joka vaalikampanjan aikana edes yritti puhua aiheesta. Moni kyseli, mahtaisiko hän uskaltaa liittää kehitysyhteistyön taas osaksi ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä vastuuta? Muutosta ei tullut, Ahtisaari oli silmiinpistävän hiljaa kehitysyhteistyöstä presidenttikautensa aikana.

Eduskuntavaaleihin 1995 mentiin tilanteessa, jossa 1990-luvun alun lamasta oli toivuttu, mutta Ahon hallituksen lamanhoidon nimissä “väliaikaisesti” romauttamat kehitysyhteistyömäärärahat olivat edelleen aallonpohjassa.

Vaalien jälkeen valtaan noussut Paavo Lipposen laajapohjainen sateenkaarihallitus oli kirjoittanut ohjelmassaan huhtikuussa 1995, että "kehitysyhteistyövarojen bruttokansantuoteosuutta nostetaan taloudellisen tilanteen niin salliessa".

Hallitus oli hyväksynyt kehitysyhteistyölle entisen ulkoministeri Pertti Paasion valmisteleman periaatepäätöksen syksyllä 1996. Siinä määriteltiin kehitysyhteistyön tavoitteiksi köyhyyden vähentäminen ja ympäristöä huomioivan kestävän kehityksen sekä ihmisoikeuksien, tasa-arvon, demokratian ja hyvän hallinnon edistäminen.

Periaatepäätöksessä oli todettu, että“hallitus asettaa tavoitteeksi kehitysyhteistyömäärärahojen lisäämisen niin, että 0,4 prosentin BKTL-taso saavutettaisiin vuonna 2000. Kansallisena tavoitteena säilytetään edelleen 0,7 prosentin taso.” Selvitysmies Paasio oli alunperin esittänyt aikataulua, jonka mukaan tuo 0,7% taso olisi asetettu tavoitteeksi vuonna 2007 ja kansalaisjärjestöt olivat hieman pettyneitä, kun konkreettinen aikataulu saatiin vain välitavoitteelle 0,4% BKTL:sta.

Tuota välitavoitettakaan ei koskaan saavutettu. Määrärahat kasvoivat Lipposen ykköshallituksen aikana markkamäärärisesti jonkin verran vuosittain, mutta nopean talouskasvun oloissa BKTL-taso kääntyi tuon päätöksen jälkeen – ironista kyllä – uudelleen laskuun. Vuonna 2000 kehitysyhteistyön maksatukset olivat 0,4 prosentin sijasta 0,31% bruttokansantulosta, jopa EU:n keskiarvon alapuolella.

Kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto keskittyikin sisältökysymyksiin. Lokakuussa 1998 hyväksytyssä Suomen kehitysmaapolitiikan linjauksessa pyrittiin saamaan eri toimintamuodot, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö, pelaamaan samaa peliä yhdessä ja samaan maaliin. Kansalaisjärjestöt pitivät linjausta vanhentuneena erityisesti sen kansainvälisen talouden analyysissä ja suhteessa kansainväliseen kauppa- ja investointipolitiikkaan.

Sisällöllisesti Lipposen ykköshallituksen kaudella saatiin aikaan joitain myönteisiä uudistuksia ja koherenssia. EU-jäsenyys toi omat lisänsä kehitysyhteistyöhönkin. Kahdenvälisessä työssä suuret infrastruktuurihankkeet jäivät vähemmälle ja niiden sijaan panostettiin enemmän koulutus-, terveys- ja sosiaalialan hankkeisiin sekä ympäristönsuojeluun. Korkotukea alettiin katsoa kriittisesti ja kansalaisjärjestöjen tuen osuus määrärahoista nousi jonkin verran.

Sinänsä kehitysyhteistyöllä ei juurikaan ollut julkisia poliittisia vastustajia. Varsinainen ongelma oli ilmeisesti ollut siinä, että periaatteelliset tavoitteet ovat konkreettisessa tilanteessa (vuosittaisessa budjettiriihessä) muuttuneet liian suuriksi rahasummiksi ja kehitysyhteistyö oli joutunut siihen jonoon, johon oli sijoitettu kaikki muutkin ”hyvät asiat joihin ei ole varaa”. Kunakin vuonna kehitysyhteistyömäärärahat olivat kuitenkin esillä melko vahvasti, pöydällä budjettiriihessä viimeiseen asti.

un vaalikauden lopuksi vuoden 1999 budjetin perusteluistakin oli poistettu kehitysyhteistyön määrälliset tavoitteet, laajaan pääasiassa kehitysyhteistyön ystävistä koostuvaan hallituspohjaan luottaneiden kansalaisjärjestöjen äänenpainoissa alkoi kuulua jo turhautuminen.

Kepa piti vaalivuoden budjettia “ilmoituksena hallituksen kehitysyhteistyöpolitiikan aatteellisesta vararikosta ja antautumisesta”.

“Kepa ja muut kansalaisjärjestöt ovat esittäneet kehitysyhteistyön nostamista arviolta 0,38 prosenttiin BKTL:stä nyt laadittavasssa budjetissa. Tämä merkitsisi kehitysyhteistyön palauttamista juuri sille bkt-tasolle missä se oli 15 vuotta sitten, kun ehdotettiin kehitysyhteistyön kasvua turvaavaa puitelakia. Tämä on kyllä niin radikaali vaatimus, että vanhaa aktivistia oikein hirvittää”, kirjoitti Kepan toiminnanjohtaja pääministeripuolueen lehdessä elokuussa 1998.


Maalisvaalit 1999: Vaaliasetelmat ja –puheet

Kumppanin 1/99 pääkirjoitus tiivisti tunnelman vaalien alla seuraavasti: “Näiden vaalien alla ongelmana on, että jokainen vähänkään merkittävämpi poliittinen puolue on hallituksessa kahden viime vaalikauden aikana syönyt omat sanansa ja pettänyt periaatteensa. Puolueet eivät tietenkään ole, eivät ole koskaan olleet eivätkä koskaan tule olemaan väärässä, mutta kuitenkin kaikilla on vähän huono omatunto. Kaikki ovat olleet mukana petoksessa eikä kenelläkään oikein ole auktoriteettia sanoa, että "nyt tämä homma korjataan". Jos tilanne jatkuu, kellään ei kohta ole enää haluakaan. Porukassa pysyminen on tärkeämpää kuin oikein tekeminen. Kovin tuttu ilmiö muiltakin elämän alueilta, tällainen synkkä solidaarisuus. Kuvastaako puolueiden varovaisuus lehtemme kyselyssä tätä vai realistista halua saada kasvu-ura lopultakin liikkeelle? Optimisti uskoo jälkimmäiseen ja viime vuosien karaisema realisti kehottaa pitämään jalat tukevasti maan pinnalla.”

Kepa nosti eduskuntavaalien alla keskusteluun kolme aihetta: 1) Kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattamisen, 2) velkojen peruuttamisen/Jubilee 2000 kampanjan ja 3) Tobinin veron.

Turhautuneena BKTL-osuuden stagnaatioon edellisellä hallituskaudella Kepa esitti että prosentuaalisten välitavoitteiden sijasta tulevan hallituksen pitäisi sitoutua selkeään 250 miljoonan markan vuosittaiseen markkamääräiseen kasvuohjelmaan koko vaalikaudeksi. Tämä olisi nostanut kehitysyhteistyön neljässä vuodessa senhetkisestä reilusta kahdesta miljardista markasta reiluun kolmeen miljardiin. Tämänkin jälkeen olisi matkaa vuoden 1991 lukuihin, jolloin Suomi olipitkällä työllä saavuttanut YK:n suosituksen, käyttänyt n. 3,7 miljardia kehitysyhteistyöhön ja päässyt 0,8 prosenttiin bkt:sta. Varovaisen talouskasvu-arvion mukaan esitetty noin 3,3 miljardia markkaa vuonna 2003 olisi ollut vain runsaat 0,4% bkt:stä.

Kumppani-lehden 1/99 vaaligallupissa puolueet vakuuttelivat enemmän tai vähemmän varovaisesti tukeaan kehitysyhteistyömäärärahojen lisäykselle. Köyhimpien maiden velkojen mitätöinnillekin löytyisi kannatusta, kunhan maat sitoutuisivat käyttämään säästyvät rahat "oikein".

Ulkoministeriö /KYO julkisti vaalien alla 10.3.1999 mielipidemittauksen, jonka tuloksen Helsingin Sanomien toimittaja tiivisti kuulumaan: “Suomalaisten enemmistö tukee kehitysyhteistyötä vaikkei tiedä siitä juuri mitään.” Kokonaista 87 prosenttia vastaajista oli valmis nostamaan määrärahojen tasoa tai vähintään säilyttämään sen ennallaan, vaikka puolet vastaajista kuvitteli että taso on jo vähintään 0,7% bruttokansantulosta.

Kepan vaalipaneelissa 13.3. puolueiden kärkikaartiin kuuluvien ehdokkaiden vastaukset eivät juuri yllättäneet. Keskustan Matti Vanhanen lupasi että jos talous kasvaa, liikkumavaraa löytyy ja kokoomuksen Antvuori kaipasi arvokeskustelua tulevan vuosituhannen haasteista. Vihreiden Osmo Soininvaaran mukaan Kepan tavoite oli realistinen ja ”sen pitäisi olla täysin toteutettavissa”. Kristillisten Minna Kalliomaan mukaan puolueessa on valmiutta sitoutua tähän tavoitteeseen.

Sanoessaan että ”kyllä käy”, Rkp:n Eva Biaudet huomautti että Kepankin tavoitteet olivat aika vaatimattomat ja halusi pitää kiinni prosenttiosuuksista laskutavassa. Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes ja SDP:n Erkki Tuomioja puhuivat lähes yhdellä suulla sanoessaan, että kummallakaan ei ole vaikeuksia sitoutua Kepan tavoitteeseen omasta eikä puolueen puolesta. Kumpikin muistutti, että ”onkin sitten aivan toinen asia, mitä reaalimaailmassa tapahtuu”. Tuomioja peräsi valtiovarainministeriön tukea ja Siimes halusi puida asiaa hallitusohjelmaneuvotteluissa.

Väittelykierroksen jälkeen näiden ehdokkaiden yhteinen johtopäätös oli selvä: tavoitteen toteutumisessa olennainen on hallitusohjelma ja siihen tämä konkreettinen määrärahojen kasvutavoite pitäisi saada kirjattua.


Lipponen II: Hallitusohjelma

Eduskuntavaalien 21.3.1999 suurimmaksi voittajaksi nousi Kokoomus, joka lisäsi ääniosuuttaan 3,1 prosenttiyksiköllä saaden koko maan äänistä 21 prosenttia. Vaalien toinen voittaja oli oppositiopuolue Keskusta. SDP:stä tuli edelleen maan suurin puolue, vaikka se menettikin paljon äänistään edellisiin vaaleihin verrattuna. Äänestysprosentti oli ennätysalhainen 68,3.

Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto putosi eduskunnasta hävittyään niukasti vihreiden viimeisen paikan Helsingissä Anni Sinnemäelle.

Vanhan pohjan varaan rakentuvan sateenkaarihallituksen valmistelu alkoi heti vaaleja seuraavana päivänä. Hallitusohjelmassa kehitysmaapolitiikkaa käsiteltiin vain vähän. Kuitenkin Kepan kaikki kolme teemaa olivat mukana.

Kehitysyhteistyöstä todettiin: Hallituksen kehitysyhteistyöpolitiikan tavoitteena on vahvistaa kehitysmaiden valmiuksia hyvinvoinnin ja turvallisuuden parantamiseksi ja konfliktien ehkäisemiseksi. Hallitus harjoittaa kokonaisvaltaista politiikkaa köyhyyden vähentämiseksi, yleismaailmallisten ympäristöuhkien torjumiseksi sekä tasa-arvon, kansanvallan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi kehitysmaissa. ( ) Hallitus nostaa kehitysyhteistyövaroja lisärahoituksella ja tavoittelee Yhdistyneiden kansankuntien asettaman suosituksen mukaista tasoa taloudellisen tilanteen niin salliessa.

Ohjelmatekstin lisäksi hallituksen kerrottiin sopineen, että määrärahat pidetään sellaisella tasolla ettei bkt-prosentti putoa nykyisen 0,34 prosentin alle. Yleistavoitteet todettiin kansalaisjärjestöissä mukiinmeneviksi, määrälliset tavoitteet puolestaan olivat selkeä pettymys.

Muista teemoista hallitusohjelman mukaan Suomi osallistuu kaikkien köyhimpien maiden velkaongelman ratkaisuun. Aivan neuvottelujen loppumetreillä hallitusohjelmaan muotoiltiin myös tuki ylivoimaisten velkojen mitätöimistä vaativalle kansainväliselle Jubilee 2000 –kampanjalle.

Lisäksi Kansainvälisten yhteistyöjärjestöjen avoimuutta on lisättävä ja niiden kykyä vastata vapaiden pääomaliikkeiden synnyttämään epävakauteen ja globalisaationa haasteisiin on vahvistettava. Tässä tarkoituksessa on selvitettävä esimerkiksi lyhyiden, spekulatiivisten pääomaliikkeiden aiheuttamien häiriöiden torjuntaan tähtäävien, kattavasti toimeenpantavien kansainvälisten järjestelmien käyttöönottoa. Vaikka Tobinin veroa ei tässä suoraan mainita, tätä hallitusohjelman kohtaa on yleisesti pidetty nimenomaan Tobin-pykälänä.

Paavo Lipposen toinen hallitus astui virkaansa 15.4.1999. Valtiovarainministerinä oli Sauli Niinistö, ulkoministerinä Tarja Halonen, Kauppa- ja teollisuusministerinä Erkki Tuomioja, Kehitysyhteistyö- ja ympäristöministerinä Satu Hassi ja ulkomaankauppaministerinä Kimmo Sasi.