Antropologi Siru Aura halusi kertoa intialaisten naisten tarinoita ilman uhriasetelmaa – Syntyi esikoisromaani, jossa naiset pelastavat itse itsensä | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Antropologi Siru Aura halusi kertoa intialaisten naisten tarinoita ilman uhriasetelmaa – Syntyi esikoisromaani, jossa naiset pelastavat itse itsensä

Siru Aura kiinnostui synkästä aiheesta, myötäjäisväkivallasta, työstäessään Intiassa väitöskirjaa avioerosta. Tuoreessa romaanissaan hän halusi käsitellä vaikeaa ongelmaa mutta tuoda esiin myös ratkaisuja ja peilata intialaisnaisten elämää länsimaalaisiin. ”Ymmärsin, että ihmisyydessä on paljon samaa kaikkialla”, hän sanoo.

Nainen sinisessä takissa puolilähikuvassa.

Siru Aura halusi käsitellä romaanissaan sekä länsimaalaisen että intialaisen naisen kokemia haasteita. Kuva: Teija Laakso.

Intian kaupungeissa ihmiset asuvat usein lähekkäin. Asunnosta toiseen kuulee, mitä naapurissa tapahtuu, ja on helppo ryhtyä kuvittelemaan, mitä seinän takana on meneillään.

Siitä voisi kirjoittaa vaikka romaanin, ajatteli antropologi Siru Aura vuonna 2000 kerätessään Bangaloressa aineistoa väitöskirjaansa varten.

Bangalore, josta nykyisin käytetään myös siirtomaa-aikoja edeltävää Bengaluru-nimeä, on Intian lounaisosissa sijaitseva kaupunki, jota it-teollisuuden takia kutsutaan joskus Intian Piilaaksoksi. Aura oli käynyt maassa ensimmäisen kerran jo parikymppisenä vapaaehtoistyöntekijänä 1990-luvulla ja tutki nyt intialaista avioeroa haastattelemalla eronneita naisia.

Romaanin aineksiksi sopivia tarinoita tuli esiin haastatteluissa tämän tästä, mutta tutkijan työstä ei voinut irrottautua kirjailijan uralle. Aura palasi vuoden kenttätyörupeaman jälkeen Suomeen, väitteli tohtoriksi vuonna 2008 ja siirtyi töihin järjestöalalle. 

Ajatus romaanista, jossa saisi vapaasti käyttää mielikuvitusta pelkän faktatiedon sijaan, jäi kuitenkin itämään. Lopulta kymmenisen vuotta sitten Aura ryhtyi kirjoittamaan. 

”Minulle tuli sellainen olo, että haluan käsitellä kaikkea, mitä Intiassa olin kokenut – sekä kuulemiani naisten selviytymistarinoita että omaa kenttätyötäni. Kun päätin ryhtyä kirjoittamaan, tarinoita alkoi tulla koko ajan mieleen”, hän kuvailee.

Kirjoitusprosessi oli pitkä, sillä Aura kävi samaan aikaan töissä, ensin kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuuden ja nykyisin Suomen Punaisen Ristin viestintäpäällikkönä. 

Viime syksynä Myötäjäiset-romaani lopulta julkaistiin. Sen tarkoituksena on kuvata intialaisen yhteiskunnan ongelmia naisten näkökulmasta – mutta vielä enemmän ratkaisuja.

Kirjan kansi, jossa lukee Myötäjäiset.

Ratkaisuja, ei stereotypioita

Romaania voi lukea samaan aikaan jännityskertomuksena, naisten aseman kuvauksena ja realistisena johdatuksena antropologin työhön. Tarinan kolme minäkertojaa ovat Bangaloressa työskentelevä suomalainen väitöskirjatutkija Anu, tämän surullinen naapuri Taarini sekä naisten oikeuksien aktivisti Rathamma

Anu tutkii myötäjäisväkivaltaa, Taarinilla on siitä kokemusta ja Rathamma taistelee ilmiötä vastaan. 

Juonenkäänteet ja henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta niillä on vankka totuuspohja. Aura oli kerännyt väitöskirjaansa varten 700 sivua muistiinpanoja ja haastatellut 50:tä naista, joiden äänet hän kuuli yhä mielessään. Hän tarkisti faktoja myös entiseltä tutkimusavustajaltaan ja matkusti lopulta Intiaan palauttaakseen mieleensä maan äänet, värit ja hajut.

Myös romaanin aihe, myötäjäisväkivalta, on todellinen. Intiassa tapahtuu vuosittain arviolta lähes 7 000 myötäjäismurhaa, 19 joka päivä.

Taustalla on monimutkainen ilmiö. Intiassa naiselta tai tämän lapsuuden perheeltä vaaditaan usein myötäjäisiä eli sulhasen perheelle lahjoitettavaa omaisuutta tai rahalahjaa. Myötäjäisistä sovitaan ennen avioliittoa, mutta naimisiinmenon jälkeen anoppi tai aviomies saattaa alkaa vaatia vaimolta lisää. Valtapeli voi johtaa perheväkivaltaan, jopa naisten murhiin.

Myötäjäiset on Intiassa aikoja sitten kielletty lailla, mutta se ei ole poistanut väkivaltaa kokonaan. Paikalliset naisjärjestöt taistelevat kuitenkin ilmiötä vastaan. Naiset järjestävät mielenosoituksia, auttavat sairaalaan väkivallan takia joutuneita naisia ja ylläpitävät turvataloja. 

Juuri heidän tarinansa Aura halusi romaanissa kertoa. Hänelle oli tärkeää, että samalla, kun käsitellään fiktion keinoin sensitiivistä ongelmaa, ei pönkitetä stereotyyppisiä käsityksiä kehittyvien maiden naisista avuttomina uhreina. 

Niinpä romaanin naiset ovat kaltoin kohdeltuja mutta samalla myös tulisieluisia aktivisteja, jotka toimivat, eivät passivoidu.

”Ongelmat pitää tuoda esille, mutta pitää tuoda esiin myös ratkaisuja ja pyrkimyksiä ratkaisuihin. Vaikka elämäntilanne voi olla katastrofaalinen, myös toivoa on koko ajan. Halusin näyttää, että vaikka intialaiset naiset ovat hankalassa tilanteessa, he löytävät ratkaisuja ja selviytyvät”, Aura sanoo.

Kaikilla on ongelmia

Romaani ei kerro vain intialaisista naisista. Realistisen naiskuvan luomiseksi Aura kirjoitti tarinan yhdeksi päähenkilöksi suomalaisen naisen: epävarman ja suorituskeskeisen Anun, joka haluaa tehdä täydellisen väitöskirjan ja turhautuu pienimmästäkin vastoinkäymisestä. 

Anun avulla Aura haluaa peilata länsimaalaisten ja intialaisten naisten elämää. Kummatkin kamppailevat usein yhteiskunnan aiheuttamien paineiden keskellä. Sekä Anu että Taarini tähtäävät parempaan elämään ja tulevat vaatimattomista oloista. Kummankaan elämä ei ole ongelmatonta.

Aura ei tarkoita, etteikö vauraiden länsimaiden ja Intian kaltaisten kehittyvien maiden välillä olisi eroja. Hän haluaa kuitenkin keskittyä siihen, mikä ihmisissä on samaa, sillä se on yksi tärkeimmistä hänen Intiassa oppimistaan asioista.

”Olin henkilökohtaisesti valmistautunut siihen, että saan Intiassa kulttuurishokin. Mutta suurin oivallukseni olikin, että herranen aika, hehän ovat samanlaisia kuin me. Ymmärsin, että ihmisyydessä on paljon samaa kaikkialla. Ja saman olen kokenut muissakin työtehtävissä maailmalla.”

Kaksi naista työpöydän ääressä.

Siru Aura (oik.) keräsi väitöskirja-aineistonsa vuonna 2000 Intiassa. Siksi myös romaani sijoittuu samaan vuoteen. Kuvassa myös tutkimusavustaja Viji Basavaraj. Kuva: Siru Auran kotiarkisto.

Auralla oli Intiassa toki omat vaikeutensa. Hän joutui sopeutumaan suunnitelmien romahtamiseen ja jatkuviin muutoksiin aivan kuten romaanin Anu, joka hermostuu, kun aikataulut pettävät eivätkä haastateltavat saavu paikalle.

Auralla onkin aloittelevalle tutkijalle – tai vaikkapa kehitysyhteistyöntekijälle – vinkki. 

”Jos oma tapa tehdä ei toimi, kannattaa hidastaa tahtia. Haluttuun lopputulokseen voi päästä, mutta siihen voi olla erilainen reitti kuin itse on ajatellut. Ratkaisut löytyvät, kun arvostaa paikallisten työtä ja kuuntelee heidän näkemyksiään.”

Aina voi myös löytää jotain uutta ja odottamatonta. Auralle se oli naisten välinen sisaruus ja solidaarisuuden tunne, johon hän on törmännyt myös muualla maailmassa. Kun sukupuolten epätasa-arvo on räikeää ja yhteisöllisyys vahvaa, naiset pitävät yhtä ja muodostavat sisäpiirin, joiden salaisuuksia ei miehille kerrota.

Kenen äänellä?

Auran romaani on ajankohtainen viime vuosien kulttuurikeskustelun näkökulmasta. Viime vuosina etenkin kirjallisuudessa ja elokuva-alalla on pohdittu paljon sitä, kenen näkökulmasta tarinat kerrotaan ja kenellä on oikeus kertoa jonkun toisen tarina – etenkin, jos aiheena on kirjailijaa heikommassa asemassa oleva ihminen.

Auran mukaan antropologipiireissä aiheesta on keskustelu jo pitkään tutkimuksen näkökulmasta, mutta hänen aloittaessaan Myötäjäisten kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten siitä ei vielä juurikaan puhuttu romaanikirjallisuudessa.

Kun keskustelu sitten toden teolla käynnistyi, hän kipuili jonkin aikaa pohtiessaan, voisiko hän länsimaalaisena ylipäätään kirjoittaa tarinaa, jossa kaksi minäkertojista on intialaisia. 

Hän tuli siihen johtopäätökseen, että tärkeintä on hylätä stereotypiat, olla empaattinen ja yrittää parhaansa.

”Halusin esittää sankareina nimenomaan intialaiset naiset, saada ihmiset eläytymään heihin ja luoda samaistumispintaa intialaisnaisiin. Jos he eivät olisi olleet päähenkilöitä, he olisivat jääneet pelkiksi Anun tarinan kuljettajiksi”, Aura pohtii.

Hän onkin utelias kuulemaan, mitä intialaiset ajattelisivat romaanista. Se ei vielä onnistu, koska sitä ei ole käännetty. Kirjan kääntäminen englanniksi on kuitenkin hänen seuraava haaveensa. 

”Ainakin intialainen tutkimusapulaiseni odottaa sitä kovasti.”

Lisää uusi kommentti