Köyhiä vierastyöläisiä riistetään Irakissa

Irakin jälleenrakennukseen osallistuvat yhdysvaltalaiset pääsevät keskimäärin 75 000 euron vuosiansioille. Filippiiniläinen Jing Soliman tienasi vuodessa 6 150 euroa ja haavoittui jalkaan – mutta silti hän olisi valmis uuteen pestiin.

Solimanin, 35, palkkasi varastomieheksi Irakiin amerikkalaisen pääurakoitsijan Halliburtonin dubailainen alihankkija PPI, joka lupasi maksaa 513 euroa kuussa. Kun työviikko venyi seitsenpäiväiseksi ja päivät 12-tuntisiksi, tuntipalkka jäi pieneksi.

Soliman onnistui kuitenkin lähettämään rahaa vaimolleen ja kahdelle lapselleen Filippiineille, jossa on korkea työttömyys ja vuotuinen keskiansio jää reiluun 3 600 euroon.

Kotoaan Filippiinien Quezon Citystä puhelimitse tavoitettu Soliman kertoo olleensa tyytyväinen Irakin-ansioihinsa. ”Olen vaatimaton mies.”

Hänet ajoi matkaan haave perheen elättämisestä, säästöistä ja talon ostosta. Unelman jakavat monet muutkin TCN:t eli kolmannen maan kansalaiset (third country nationals), kuten kehitysmaista Irakiin värvättyjä työläisiä kutsutaan.

Irakin jälleenrakennuksesta vastaa Halliburtonin tytäryhtiö Kellog, Brown ja Root (KBR), jonka vajaan 50 000 hengen työvoimasta on TCN:iä arviolta 35 000. Filippiinien ohella heitä tulee Intiasta, Pakistanista, Sri Lankasta ja Nepalista, mutta myös Turkista ja Lähi-idästä.

Osa on puolittain huijattu Irakiin, sillä urakoitsijat lupasivat heille alkujaan työtä Kuwaitista tai muualta Lähi-idästä.

Irakissa TCN:t hoitavat moninaisia tehtäviä kuljetuksista kokkaamiseen ja rakennustöistä kirjanpitoon. Heidän palkkahaitarinsa on 167-833 euroa kuussa. Urakoiden monipolvisen ketjuttamisen vuoksi heidän työnantajansa ovat useimmiten Lähi-idän maissa toimivia firmoja. Alihankinta tuottaa mittavia säästöjä amerikkalaisyrityksille, mutta vaikeuttaa työolojen valvontaa.

Monet Irakista työtehtävistä palanneet yhdysvaltalaiset ovat järkyttyneet lähes näkymättömän, mutta tuiki tarpeellisen halpatyövoiman olosuhteista.

Teksasilainen Sharon Reynolds vietti 11 kuukautta Irakissa KBR:n hallintotehtävissä amerikkalaisten tukikohdaksi muutetun Saddam Husseinin entisen palatsin alueella.

Hänen mukaansa amerikkalaisilla oli käytössään olympialuokan uima-allas ja ilmastoitu ruokailutila, josta löytyi grillin ohella pitseria sekä salaatti- ja jäätelöbaari.

”TCN:t joutuivat jonottamaan ulkona helteessä isosta padasta annosteltua ruokaansa, joka näytti riisiltä ja kalanpäiltä. Tunnelma oli kuin keskitysleirillä”, Reynolds muistelee.

Hänen mukaansa halpatyövoiman palkoista ja ylityökorvauksista oli jatkuvasti kiistaa ja kerran heille ei maksettu mitään neljään kuukauteen.

Ero näkyi myös turvallisuusjärjestelyissä. ”Heillä ei ollut suojavarusteita hälytyksen varalle. Kun me tepastelimme kypärät ja turvaliivit yllä, he katselivat sivusta ihmetellen, mitä on tekeillä”, Reynolds kertoo.

TCN-joukko, kuten muukin Yhdysvaltain armeijan aputyövoima, on Irakissa henkensä kaupalla. Yhdysvaltalaisen Iraq Coalition Casualty Count -järjestön tietoon on tullut sadan TCN:n kuolema, mutta todellisen luvun arvioidaan olevan paljon suurempi.

Filippiiniläinen Solimankin oli päästä hengestään Irakissa, kun hänen majapaikkanaan olleeseen asuntovaunuun tehtiin pommi-isku. Yksi huonetoveri kuoli ja kolme muuta haavoittui.

Soliman palasi Filippiineille pyörätuolissa ja kulkee lopun ikänsä pomminsirpale jalassaan.

Filippiinit kielsi vuonna 2003 kansalaisiaan menemästä Irakiin, mutta heitä on siellä luvatta noin 6 000.

Solimankin kokee nykyisen elämänsä työttömänä kotimaassaan vaikeammaksi kuin olot Irakissa. Hän epäilee, että PPI ei lähetä hänelle rästissä olevien kuukausien palkkoja ja korvauksia lääkärinhoidosta, mutta sekään ei ole hänen huolistaan suurin.

Tärkeintä olisi löytää työtä. ”Jos kuulet jotakin, ilmoita minulle. Lähtisin vaikka takaisin Irakiin”, hän sanoi puhelinkeskustelun päätteeksi.