Elokuu 2011. Olen saapunut ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistäkin) kertaa elämässäni Yhdysvaltoihin. Matkaseuralaisen ja minun on tarkoitus vaihtaa Chicagossa konetta ja jatkaa Los Angelesiin. Vaihtoaikaa on pari tuntia, mutta paniikki alkaa iskeä, kun seisomme kymmenien tai satojen muiden tulijoiden kanssa maahantulotarkastuksen jonossa, joka ei tunnu liikkuvan ollenkaan. Henkilökuntaa ei näy missään, ja omaan jonoonsa sutjakkaasti etenevien yhdysvaltalaisten katselu alkaa ärsyttää.

Niin kuin matkustaessa usein, tilanne lopulta ratkeaa parhain päin: jono etenee ja pääsemme rutiinivastauksilla eroon tympeästä virkailijasta. Etenemme uuden turvatarkastuksen ja ylimääräisen skannauksen jälkeen lopulta juosten koneeseen. Olen katkaissut kengännauhani ja olen hikinen ja ärtyisä.

Kokemus on täysin normaali EU:n ulkopuolelle matkustavalle länkkärille. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se sai kuitenkin miettimään, millaista on matkustaa silloin, kun ei ole kotoisin Suomesta tai muusta EU- tai länsimaasta – tai näyttää siltä, että ei ole. Millaista on, kun jokaisessa jonossa saa erikseen selitellä, miksi on liikkeellä tai pelätä, ettei pääsekään maahan, koska viranomaiset arvelevat, että aiot jäädä maahan pysyvästi? Miksi minä olen tervetullut johonkin maahan, mutta joku toinen ei?

Puhumattakaan tietysti niistä, jotka eivät saa edes viisumia tai niistä, jotka eivät voi matkustaa olleenkaan varallisuuden tai henkilöllisyystodistuksen puutteen vuoksi. Puolisentoista vuotta sitten maailma.net kirjoitti esimerkiksi intialaisesta ja nepalilaisesta naisesta, jotka eivät päässeet suomalaisten järjestöjen vieraiksi, koska heidän pelättiin jäävän Schengen-alueelle. Toinen vieraista oli kastiton opiskelija, jonka oli tarkoitus tulla kertomaan kokemuksistaan Suomeen. Se jäi tekemättä, sillä hänelle ei myönnetty viisumia.

Eriarvoisuus kansallisuudessa konkretisoituu myös maailman passivertailussa, jota julkaisee asumiseen ja kansalaisuuskysymyksiin erikoistunut firma Henley & Partners. Se panee maat paremmuusjärjestykseen sen mukaan, moneenko maahan sen passilla pääsee ilman viisumia.

Suomi on Tanskan kanssa jaetulla neljännellä sijalla; passillamme pääsee sen mukaan 187 maahan. Japani pitää ykkössijaa 190 maalla. Viimeisiltä sijoilta taas löytyy sellaisia maita kuin Afganistan, Sudan, Bangladesh, Kosovo ja Myanmar – mikä ei ole kovin yllättävää.

Passi- ja viisumipolitiikassa on ennakkoluulojen ja eriarvoisuuden lisäksi kyse toki myös politiikasta, hallinnon toimivuudesta, lähetystöverkostojen kattavuudesta ja turvallisuudesta. Se saa silti muistamaan, millainen lottovoitto on omistaa EU-passi, jolla pystyy matkustamaan melkein mihin tahansa joutumatta alistumaan nöyryyttäviin tarkastuksiin tai vastailemaan tympeisiin kysymyksiin.