Näkökulmat Iranin ydinenergiakriisi

Perivihollisista kumppaneiksi

Iranin ja Yhdysvaltojen välit saattavat olla lämpenemässä. Šaahin aikaista liittolaissuhdetta on tuskin mahdollista tavoitella, mutta suhteiden paraneminen voi laittaa uusiksi Lähi-idän strategisen palapelin, kirjoittaa Trita Parsi.
(Kuva: Örlygur Hnefill / cc 2.0)

Artikkeli on julkaistu alun perin Le monde diplomatique -lehden numerossa 2/2015. Tilaa lehti täältä.

Barack Obama totesi äskettäin, että Iranista voisi tulla vauras alueellinen suurvalta, mikäli se saisi aikaan sopimuksen ydinohjelmastaan G5+1-maiden eli Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Ranskan, Britannian ja Saksan kanssa. Yhdysvaltojen presidentti ei ollut koskaan aiemmin ilmaissut niin selkeästi, että Iranin ydinohjelmaneuvotteluissa on panoksena paljon muutakin kuin sentrifugit ja uraanin rikastaminen. Iranin paluu Lähi-idän näyttämölle alueellisena voimatekijänä ei ainoastaan muuttaisi näiden kahden kiistakumppanin välejä. Se mullistaisi koko alueen geopoliittisen kartan.

Sopimus Iranin ydinohjelmasta on vielä monen mutkan takana. Osapuolten näkemykset ovat yhä kaukana toisistaan. Neuvotteluja on pidennetty kahteen otteeseen.

Yhdysvaltojen ja Iranin suhteiden normalisoiminen on kauaskantoinen ja vaikeasti saavutettava maali. Maat ovat nöyryyttäneet ja loukanneet toisiaan niin syvästi, että puhtaalta pöydältä aloittaminen on vaikeaa. Molemmat ovat tehneet tahoillaan virheitä, ja olisi työlästä listata niitä kaikkia. Muutama esimerkki kuvaa hyvin maiden välillä vallitsevasta epäluottamuksen ja petoksen ilmapiiristä.

Yhdysvallat tuki Iranin itsenäistymistä

Usein unohdetaan, että maiden suhteet olivat aluksi mitä mainioimmat. Yhdysvallat oli irtaantunut Ison-Britannian otteesta itsenäisyystaistelun kautta, ja se osoitti usein sympatiaa niitä kolmannen maailman maita kohtaan, jotka pyrkivät irti siirtomaa-asemastaan.

Joskus sympatia ulottui tekoihin asti. Esimerkiksi Iranin kohdalla kaksi yhdysvaltalaista tuki aktiivisesti maan demokratisoitumista ja itsenäisyyttä. Toinen heistä, Howard Baskerville, uhrasi jopa oman henkensä puolustaessaan iranilaisten oikeutta luoda oma perustuslakinsa.

Baskerville johti opiskelijoiden vapaaehtoista taisteluryhmää, joka puolusti silloisen Persian nuorta perustuslaillista demokratiaa vallassa olevan Qadjar-dynastian joukkoja vastaan. Sala-ampuja tappoi hänet Tabrizissa 19. huhtikuuta 1909. Baskerville on haudattu tuon Koillis- Iranissa sijaitsevan kaupungin armenialaiskristittyjen hautausmaalle.

Yhä tänä päivänä useat iranilaiset vaalivat hänen muistoaan. Monet koulut ja tiet kantavat hänen nimeään.

Toinen Iraniin leimansa jättänyt yhdysvaltalainen oli nimeltään William Morgan Shuster. Persian parlamentti nimitti hänet maan varainhoitajaksi. Hän vastasi maan taloudenpidosta myrskyisen perustuslaillisen vallankumouksen aikana vuosina 1905–1911. Hän puolusti kiivaasti Persian etuja, kun Britannia ja Venäjä yrittivät romuttaa maan taloutta. Noiden kahden maan ankaran painostuksen vuoksi Shuster joutui lopulta eroamaan virastaan. Palattuaan Yhdysvaltoihin hän kertoi kokemuksistaan teoksessa The Strangling of Persia ("Persian kuristaminen"). Hän tuomitsi teräväkielisesti venäläisten ja brittiläisten sekaantumisen Iranin asioihin. Hän omisti kirjansa Persian kansalle.

Šaahi valtaan CIA:n tuella

Washingtonin kolonialismivastainen politiikka, Baskervillen uhraukset ja Shusterin toimet saivat monet iranilaiset arvostamaan suuresti Yhdysvaltojen panosta. Kaikki kuitenkin muuttui 1953, kun Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA yhdessä Britannian tiedustelupalvelun kanssa syrjäytti vallasta demokraattisesti valitun pääministerin Mohammed Mossadeqin. Tämä oli päättänyt kansallistaa öljyteollisuuden.

Vallankaappaus toteutettiin 19. elokuuta 1953. Valtaan nousi entinen šaahi Mohammad Reza Pahlavi, joka tukahdutti demokratian heti alkuunsa.

Saatuaan taas entisen asemansa hän kiihdytti valtion sortotoimia ja eliminoi kaikki mahdolliset hallituksen vastustajat.

Monien iranilaisten silmissä Yhdysvallat menetti silloin viattomuutensa. Ensin Yhdysvallat oli estänyt Britanniaa ottamasta Irania ja sen resursseja hallintaansa, mutta nyt se oli syyllistynyt samanlaiseen kolonialistiseen toimintaan riistääkseen Iranilta oikeuden itsemääräämiseen. Pahlavista oli tullut monien iranilaisten silmissä Amerikan šaahi.

Kasvava oppositio näki yhä selvemmin, että šaahi pysyi vallassa ainoastaan Yhdysvaltojen tuen varassa ja että Yhdysvallat vaikutti aivan liiaksi Iranin sisäisiin asioihin.

Šaahia syytettiin Iranin itsenäisyyden myymisestä. Syytöksestä tuli opposition voimaa kasvattava iskulause. Se upposi kansalaisiin etenkin sen jälkeen, kun Iranin hallitsija allekirjoitti SOFAsopimuksen (Status of Force Agreement) Yhdysvaltojen kanssa 1964.

Sopimus antoi diplomaattisen immuniteetin Iranissa toimiville Yhdysvaltain armeijan edustajille. Šaahin ankarin kriitikko, ajatollah Ruhollah Khomeini tuomitsi sopimuksen täydelliseksi antautumiseksi. 15 vuotta myöhemmin hän johti šaahinvastaista vallankumousta.

Iranista Lähi-idän suurvalta

Mohammad Reza Pahlavi oli kunnianhimoinen mies, joka halusi tehdä maastaan alueellisen suurvallan. Sotilaallisesti ja taloudellisesti vahva Iran ei riittänyt tavoitteen saavuttamiseksi. Tarpeen oli myös pitää suurvallat poissa Lähi-idästä.

Iso-Britannia päätti vetää pois kaikki sotilaansa Suezin itäpuolelta vuonna 1971. Mikäli Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat välttäneet kiusausta täyttää brittien jättämä tyhjiö, Iran olisi voinut havitella itselleen asemaa kiistattomana suurvaltana läntisessä Aasiassa.

Kun Yhdysvallat oli kiinni Vietnamissa, šaahi päätti tarttua houkuttelevaan tilaisuuteen. Presidentti Richard Nixonin kansallinen trauma, joka auttoi Ronald Reagania kukistamaan Carterin marraskuun 1980 presidentinvaaleissa. Oli hyvin poikkeuksellista, että Lähi-idän kehitysmaa nöyryytti tuolla tavalla Yhdysvaltoja. Molemmat maat suhtautuivat nyt hyvin vihamielisesti toisiinsa. Šaahin hallinnon viimeisinä vuosina orastanut geopoliittinen kriisi ulottui jo tunnetasolle. Islamilainen Iran hamusi suurvallaksi Vallankumouksen jälkeen Iran asettui avoimesti Yhdysvaltoja vastaan liittymättä kuitenkaan Neuvostoliiton leiriin. Šaahin tapaan myös Khomeinin hallinto haikaili alueellisen suurvallan asemaa. Mutta se pyrki tavoitteeseen poliittisen islamin kautta taatakseen muslimimaailman tuen saamisen itselleen. Iran vastusti Yhdysvaltojen ja Israelin liittolaissuhdetta. Näin se asettui suoralle törmäyskurssille Washingtonin kanssa. Reaganin hallinto pyrki kukistamaan ja rankaisemaan Iranin vallankumouksellisia. Saddam Husseinin hyökkäys Iraniin syyskuussa 1980 ei herättänyt Yhdysvalloissa vastalauseita. Vielä tänäkin päivänä monet Iranin johtavat poliitikot ajattelevat, että Irakin presidentti hyökkäsi Iraniin Yhdysvaltojen käskystä. Menemättä tulkinnoissa niin pitkälle voidaan silti todeta, että hallinnon kanssa solmitun sopimuksen mukaan Iran ja Saudi-Arabia olisivat jatkossa vastuussa Persianlahden ja Arabian niemimaan turvallisuudesta, joten Yhdysvallat saattoi pysyä sivussa alueelta.

"Usein unohdetaan, että maiden suhteet olivat aluksi mitä mainioimmat."

Tämä "kahden pilarin" politiikaksi sanottu strategia oli käytännössä vain yhden pilarin eli Iranin varassa.

Kun Reza Pahlavi oli saavuttanut tämän keskeisen päämäärän, hänen seuraava tavoitteensa oli taata, etteivät Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ryhtyisi sijoittamaan joukkojaan Persianlahden alueelle uudestaan. Hän näki sekä Yhdysvallat että Neuvostoliiton mahdollisina kilpailijoina.

Kahdenkeskisissä keskusteluissa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan vetäjät valittivat 1970-luvun puolivälissä, että Iranin yksinvaltiaan kunnianhimo oli mennyt yli äyräiden. Iran oli kuitenkin vankka liittolainen kommunisminvastaisessa taistelussa, joten šaahin ongelmallista suuruudenhulluutta siedettiin. Neuvostoliitto katsottiin paljon vakavammaksi uhaksi.

Kehitysmaa nöyryytti Yhdysvaltoja

Vallankumouksen käynnistyessä vuonna 1978 Yhdysvaltojen hyvä maine Iranissa oli tyystin mennyttä. Monien yhdysvaltalaisten silmissä vallankumous oli suunnattu yhtä lailla sekä šaahia että Yhdysvaltoja vastaan.

Kun presidentti Jimmy Carter salli šaahin paeta Yhdysvaltojen hallitsemalle alueelle saamaan hoitoa, vasemmistolaiset iranilaisopiskelijat valtasivat kostoksi Yhdysvaltojen suurlähetystön Teheranissa 4. marraskuuta 1979. He ottivat panttivangeiksi 52 yhdysvaltalaista diplomaattia ja siviiliä ja vaativat Carteria luovuttamaan šaahin Iraniin asetettavaksi syytteeseen.

Opiskelijat olivat varmaankin varautuneet muutaman päivän kestävään koitokseen. Tilanteesta sukeutui kuitenkin 444 päivää kestänyt kriisi. Sitä mutkisti entisestään huhtikuussa 1980 panttivankien vapauttamiseksi toteutettu sotilasoperaatio, joka päättyi fiaskoon.

Operaatioon osallistui kahdeksan helikopteria. Kolme niistä meni epäkuntoon ja operaatio päätettiin keskeyttää. Kuljetuslentokoneiden evakuoidessa sotilaita yksi koneista törmäsi helikopteriin ja aiheutti kahdeksan amerikkalaissotilaan kuoleman Iranin aavikolla.

Amerikkalaiset olivat seuranneet diplomaattien kohtaloa joka ilta televisioistaan. Panttivankikriisistä kehkeytyi kansallinen trauma, joka auttoi Ronald Reagania kukistamaan Carterin marraskuun 1980 presidentinvaaleissa.

Oli hyvin poikkeuksellista, että Lähiidän kehitysmaa nöyryytti tuolla tavalla Yhdysvaltoja. Molemmat maat suhtautuivat nyt hyvin vihamielisesti toisiinsa. Šaahin hallinnon viimeisinä vuosina orastanut geopoliittinen kriisi ulottui jo tunnetasolle.

Islamilainen Iran hamusi suurvallaksi

Vallankumouksen jälkeen Iran asettui avoimesti Yhdysvaltoja vastaan liittymättä kuitenkaan Neuvostoliiton leiriin. Šaahin tapaan myös Khomeinin hallinto haikaili alueellisen suurvallan asemaa. Mutta se pyrki tavoitteeseen poliittisen islamin kautta taatakseen muslimimaailman tuen saamisen itselleen. Iran vastusti Yhdysvaltojen ja Israelin liittolaissuhdetta. Näin se asettui suoralle törmäyskurssille Washingtonin kanssa.

Reaganin hallinto pyrki kukistamaan ja rankaisemaan Iranin vallankumouksellisia. Saddam Husseinin hyökkäys Iraniin syyskuussa 1980 ei herättänyt Yhdysvalloissa vastalauseita.

Vielä tänäkin päivänä monet Iranin johtavat poliitikot ajattelevat, että Irakin presidentti hyökkäsi Iraniin Yhdysvaltojen käskystä. Menemättä tulkinnoissa niin pitkälle voidaan silti todeta, että Yhdysvallat tuki Saddam Husseinia, joka hankki aseistusta myös Neuvostoliitosta ja Ranskasta.

Tuki vain voimistui sodan jatkuessa. Vuonna 1986 Yhdysvallat toimitti Irakille äärimmäisen tärkeätä tiedustelutietoa. Vastikään paljastuneet CIA:n asiakirjat osoittavat Yhdysvaltojen olleen täysin tietoinen siitä, että Hussein käytti kemiallisia aseita. Monille iranilaisille Yhdysvaltojen tuki Irakin hyökkäyssodalle oli vielä pahempi synti kuin vuoden 1953 vallankumous. Iranin ja Irakin välinen sota maksoi miljoonan iranilaisen hengen, kun taas irakilaisia kuoli 300 000.

Iranin ja Yhdysvaltojen jännittyneet välit horjuttivat alueen vakautta, vaikka Irangate (katso kainalojuttu sivulta 20) osoittaakin, että suhteet eivät olleet yksioikoiset. Koko Lähi-itä Libanonista Persianlahdelle oli näiden kahden valtion välisen kiistan näyttämönä.

Heikentynyt Iran kohti liennytystä

Välillä oli hetkiä, jolloin Iranin ja Yhdysvaltojen suhteet olisivat voineet ottaa toisen suunnan.

Irakin ja Iranin välinen sota loppui 1988. Ajatollah Khomeini kuoli seuraavana vuonna. Iran oli heikentynyt ja eristetty valtio ja kauempana tavoitteestaan nousta alueelliseksi suurvallaksi kuin vallankumouksen alkuvuosina. Kahdeksan vuoden sota oli raunioittanut maan eikä sillä ollut enää liittolaisia ja rahaa. Ulkomaiset investoinnit olivat tyrehtyneet täysin.

Silloinen presidentti hojatoleslam Hashemi Rafsanjani halusi liennyttää suhteita Yhdysvaltoihin. Hän arvioi, että yhteiset taloudelliset edut edesauttaisivat poliittista lähentymistä. Siksi ensimmäinen vallankumouksen jälkeen ulkomaisen yhtiön kanssa sovittu öljysopimus tehtiin vuonna 1994 yhdysvaltalaisen öljyjätin Conocon kanssa. Sopimuksen symboliarvo ei olisi voinut olla tätä suurempi.

Mutta asiat eivät sujuneet odotetulla tavalla. Israel oli 1980-luvulla painostanut Yhdysvaltoja rakentamaan suhteita Iraniin, mutta oli sittemmin tehnyt täydellisen poliittisen suunnanmuutoksen. Nyt Israel pyrki rankaisemaan ja eristämään Irania. Israelin lehmänkäännöksen ensimmäinen uhri oli juuri Conocon kanssa tehty sopimus.

Yhdysvaltain kongressin ankaran painostuksen johdosta presidentti Bill Clinton sääti kaksi asetusta toukokuussa 1995. Niillä estettiin Conocon solmima sopimus ja kaikenlainen kaupallinen kanssakäyminen terrorismin tukemisesta syytetyn Iranin kanssa.

Rafsanjanin hallitus oli tyrmistynyt. Yhdysvallat oli torjunut ojennetun käden. Valtioiden välit huononivat entisestään.

Seuraavana vuonna kongressi äänesti voimaan uusia Iranin-vastaisia pakotteita. Niiden tarkoitus oli estää muiden maiden yrityksiä tekemästä investointeja Iranin energiasektorille. Clintonin toisen presidenttikauden lopulla maiden väleissä oli joitain valonpilkahduksia, mutta molemminpuolinen epäluottamus kasvoi silti entisestään.

Afganistan lähensi kiistakumppaneita

Muutamaa vuotta myöhemmin George W. Bushin hallinto päätti kukistaa Afganistanin talibanhallinnon, johon Iran suhtautui äärimmäisen torjuvasti. Sen vuoksi Iran ja Yhdysvallat ryhtyivät laajaan poliittiseen, sotilaalliseen ja tiedusteluyhteistyöhön. Presidentti Bushin syyskuun 2001 iskujen jälkeen nimittämän Afganistanin erikoislähettilään James Dobbinsin mukaan Iranilla oli talibanien kaatumisen jälkeen ratkaiseva rooli Afganistanin uuden perustuslain aikaansaamisessa.

Iran auttoi useaan otteeseen Yhdysvaltoja palauttamaan rauhan Afganistaniin siinä toivossa, että annettu tuki avaisi uuden sivun Yhdysvaltojen ja Iranin suhteissa.

Iranin ja Yhdysvaltojen lähentyminen kulminoitui 5. joulukuuta 2001, kun maat allekirjoittivat Bonnissa sopimuksen, jossa sovittiin perustuslaillisen konferenssin järjestämisestä Afganistanissa.

Mutta kuusi viikkoa sopimuksen solmimisen jälkeen presidentti Bush liitti Iranin Pohjois-Korean ja Irakin rinnalle "pahan akseliksi" kutsuttujen maiden listaan. Näitä maita syytettiin terrorismin tukemisesta ja joukkotuhoaseiden kehittelystä.

Teheranissa koettiin, että heitä oli petetty. Tämä heikensi suuresti tahoja, jotka halusivat liennyttää suhteita Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltoihin uskoneet saivat maksaa kovan hinnan luottamuksestaan.

Uudistusmielisen presidentin Mohammad Khatamin virkakauden (1997–2005) loppupuolella Iran oli jo tehnyt poikkeuksellisen sovinnon eleen Bushin hallinnon suuntaan.

Vuonna 2003, vuosi "pahan akselin" nimeämisen jälkeen, Iran ehdotti Sveitsin suurlähettilään kautta laajojen neuvottelujen käynnistämistä. Iran tarjoutui avaamaan ydinohjelmansa, tekemään yhteistyötä Irakin kanssa, riisumaan aseista Libanonissa toimivan Hizbollahin aseellisen ryhmittymän ja tunnustamaan epäsuorasti Israelin. Kaikki tämä vastineeksi siitä, että Yhdysvallat purkaisi kauppapakotteet ja tunnustaisi Iranin sotilaalliset edut alueella.

Tienvarsipommit katkeruuden aiheena

Bushin hallinto ei katsonut tarpeelliseksi vähentää jännitteitä Iranin kanssa. Ehdotus ohitettiin. Tämä vahvisti Iranissa käsityksiä siitä, että Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite oli kaataa Iranin hallitus ja tehdä maasta Yhdysvaltojen käskyläinen, jolla ei olisi todellista päätäntävaltaa omista asioistaan.

Kuten aiemminkin, hyvän tahdon eleen torjuminen johti epäluottamuksen kasvuun ja erimielisyyksien kärjistymiseen. Tilannetta pahensivat entisestään presidentti Mahmud Ahmadinejadin (2005–2013) toistuvat sotaisat lausunnot. Tällä kertaa seuraukset olivat entistä vakavammat.

Iran pelkäsi olevansa seuraava kohde. Se päätti maksattaa Yhdysvalloilla mahdollisimman kalliisti Irakin miehityksen ja läsnäolon Afganistanissa. Iranin johtajat päättelivät, että mikäli Yhdysvallat olisi pulassa näissä maissa, sillä ei olisi valmiuksia hyökätä Iraniin.

Yhdysvallat on syyttänyt Irania niistä improvisoiduista tienvarsipommeista, jotka ovat tappaneet satoja pohjois-amerikkalaisia sotilaita Irakissa ja Afganistanissa. Miehitystä vastustavat irakilaiset ja talibanit ovat käyttäneet näitä pommeja hyvin tehokkaasti.

Pentagonissa oli erittäin katkera etenkin sotilasjohto, joka katsoi Iranin olevan vastuussa heidän asetovereidensa kuolemasta. Esiin nousivat myös vanhat panttivankikriisin aiheuttamat haavat, jotka eivät olleet vielä umpeutuneet.

Epäluulosta kohti toivoa

Tämän monimutkaisen ja kärsimysten täyttämän historian pohjalle Yhdysvaltojen ja Iranin pitäisi nyt rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Molemmat osapuolet ovat epäluuloisia, mutta Iran todennäköisesti Yhdysvaltoja syvemmin. Siihen on kaksi selvää syytä. Ensinnäkin näistä kahdesta maasta Iran on paljon haavoittuvampi. Toiseksi on olemassa vain yksi henkilö, joka on elänyt kaikki viimeaikaiset tapahtumat. Hän on Iranin korkein hengellinen johtaja Ali Khamenei. Yksikään toinen johtaja kummassakaan maassa ei kanna harteillaan yhtä suurta menneisyyden painolastia kuin Iranin hallinnon ylin päättäjä. Eikä yksikään Iranin johtajista suhtaudu yhtä epäluuloisesti Yhdysvaltoihin. Tämä on ongelma, jos ajatellaan, että maiden johtajien pitäisi ottaa oppia menneestä ja päästä yli molemminpuolisesta epäluottamuksesta.

Mikäli epäluulon muuri kyetään ylittämään ja sopimus Iranin ydinohjelmasta saadaan aikaan, sen myönteiset seuraukset voivat vaikuttaa alueella yhtä vahvasti kuin mitä Yhdysvaltojen ja Irakin vihanpito on saanut pahaa aikaan.

Ottaen huomioon Yhdysvaltojen ja Iranin välisen vaikean historian, näistä maista voi tuskin moneen vuoteen tulla kumppaneita tai virallisia liittolaisia. Mutta kuten Kansallisen turvallisuusneuvoston sihteeri Ali Chamkhani äskettäin totesi, nämä kaksi valtiota "voivat toimia siten, etteivät tuhlaisi energiaansa toisiansa vastaan". Tilanne Irakissa ja Afganistanissa ei olisi niin katastrofaalinen, mikäli Yhdysvallat ja Iran olisivat tulleet tällaiseen johtopäätökseen paljon aikaisemmin.

Iranin ydinohjelmasta on päästävä sopimukseen

Tällainen lientyminen ei toisi ratkaisua alueen kaikkiin konflikteihin. Geopoliittinen kilpajuoksu Iranin, Saudi-Arabian ja Israelin välillä horjuttaisi yhä tasapainoa. Yhdysvaltojen ja Iranin väliset jännitteet ovat kärjistäneet riitoja, joten paremmat ja rakentavammat suhteet maiden välillä kyllä liennyttäisivät konflikteja. Mikäli nämä kaksi maata eivät enää "tuhlaisi energiaansa toisiaan vastaan", ne voisivat myös löytää ratkaisun Syyrian sisällissotaan. Sunnijihadistit, ISIS ja muut radikaalit islamistiliikkeet ovat suurin uhka alueen vakaudelle ja myös Iranin ja Yhdysvaltojen eduille.

Yhteinen vihollinen voisi lähentää perivihollisia. Se voisi auttaa myös ylittämään keskinäisen epäluottamuksen ja tuottaa jotain muuta kuin pelkän aselevon. Irakissa nämä kaksi maata tekivät yhteistyötä entisen pääministerin Nuri al-Malikin vallasta syöksemisessä ja sotilastoimien aloittamisessa ISISiä vastaan. Yhteistyön tie on siis olemassa.

Sen ehto on, että maat löytävät sovun Iranin ydinohjelmasta. Sitä kautta avautuu uusi jakso Yhdysvaltojen ja Iranin suhteissa. Lopputulosta on tosin vaikea ennustaa.

Suomennos Jorma Penttinen. Trita Parsi on yhdysvaltalaisen kansalaisjärjestön Iranilaisamerikkalaisen kansallisen neuvoston puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut teoksen A Single Roll of the Dice: Obama’s Diplomacy with Iran, (Yale University Press, Hew Haven, 2012).

NäkökulmaIranin ydinenergiakriisi politiikkakonflikti IranYhdysvallat Le Monde diplomatique

Lue myös

Teheranissa sijaitseva ydintutkimuslaitos rikastaa uraania 20-prosenttiseksi lääketieteellisiä tarkoituksia varten. Ydinasemateriaalin väkevöintiasteen on oltava yli 90 prosenttia. (Kuva: Jim Lobe / IPS)

Analyysi: Trumpin Iran-kanta testaa myös suhteen Natoon

Donald Trumpin tavoitteisiin on kuulunut Iranin ydinsopimuksen peruminen. Sopimuksen kohtalo paljastaa Trumpin suhtautumisen myös transatlanttiseen yhteistyöhön, arvioivat Jim Lobe ja Eli Clifton.
(Kuva: Kate Gardiner / cc 2.0)

Iran-sopimus uhkaa kiihdyttää varustelua

Viime kuussa solmittu sopimus Iranin ydinaseiden rajoittamisesta uhkaa kiihdyttää tavanomaista asevarustelua Lähi-idässä.
EU:n ulkoministeri Catherine Ashton ja Iranin ydinohjelmaneuvottelija Said Jalili vuonna 2012.(Kuva: EEAS / cc 2.0)

EU:n Iranin politiikka kritiikin kohteena

Euroopan ulkopolitiikan näkökulmasta Iranin ydinohjelmaneuvottelut ovat tarina Yhdysvaltojen myötäilystä, sanoo Tarja Cronberg.