Kuubalaisille talouskriisi ei ole mitään uutta
Puhe talouskriisistä säikyttää meitä
kuubalaisia ehkä vähiten maailmassa. Olemme 1990-luvun alusta lähtien
tottuneet pulaan kaikesta – ruoasta, sähköstä, kuljetuksista, asunnoista,
lääkkeistä, vaatteista ja vaikka mistä – ja selvinneet siitä hengissä,
vaikkakin murjottuina.
Puhe talouskriisistä säikyttää meitä
kuubalaisia ehkä vähiten maailmassa. Olemme 1990-luvun alusta lähtien
tottuneet pulaan kaikesta – ruoasta, sähköstä, kuljetuksista, asunnoista,
lääkkeistä, vaatteista ja vaikka mistä – ja selvinneet siitä hengissä,
vaikkakin murjottuina.
Kuubaa tukeneen eurooppalaisen sosialismin romahdettua 1990-luvun taitteessa
sähkökatkoista tuli saarelaisten arkipäivää ja yleisin kulkupeli oli
polkupyörä. Yli kymmenen miljoonan asukkaan elämä kiteytyi vitsiin, jonka
mukaan kuubalaisilla on vain kolme ongelmaa: aamiainen, lounas ja
päivällinen. Joka päivä.
Nykyistä kriisiä on tuskin havaittu maassa, jossa asuntokauppa on laitonta, uuden auton ostaminen vaatii loputtoman lupamylläkän, ihmiset jättävät vapaaehtoisesti työpaikkansa, koska valtion palkoilla ei elä, ja hankkivat toimeentulonsa ”kekseliäisyydellä”. Ja jossa saarelta pois (ja jopa sen sisällä) matkustaminen on liki mahdotonta. Kuuballa on kyseenalainen onni sijaita ikään kuin eri aurinkokunnassa.
Kuuban hallituksen on kuitenkin ollut pakko kompensoida tuontiruoan jyrkästi kohonneita hintoja - se kattaa noin 70 prosenttia saaren elintarviketarpeista – ja polttoaineiden hintapiikkiä viime vuonna. Lisäksi se on ylläpitänyt turvaverkkoa yhteiskunnan haavoittuvimmille ryhmille.
On kuitenkin selvää, että Kuubassa kokemallamme pitkällä ruokakriisillä, jota viime vuoden kolme hurrikaania pahensivat, oli vähän tekemistä muun maailman tapahtumien ja kriisin kanssa. Kuuban ruokakriisi johtui paljolti sen omasta, jo perinteiseksi muodostuneesta alhaisesta tuottavuudesta. Sen helpoimmin ennustettava tulos on äärimmäisen korkea hintataso toreilla ja valtion kaupoissa, jotka hyväksyvät maksuksi vain ulkomaanvaluuttaa. Lähes kaikkien on turvauduttava noihin kauppoihin, koska valtion tukemilla tai säännöstelyn alaisilla tuotteilla ei pysy hengissä.
Kuubalaiset eivät pane toivoaan G7- tai G20-kokouksiin tai kriisistä mahdollisesti sikiävään uuteen maailmantalouden järjestelmään. Kuubassa odotetaan niitä sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia, joita maan hallitus lupasi kaksi vuotta sitten. Ne näyttävät rajoittuneen muutamaan ei-rakenteelliseen muutokseen ja pikkuparannuksiin muun muassa kuljetussektorilla.
Tuoreet muutokset presidentti Raúl Castron hallituksen taloustiimissä ja Yhdysvaltain hallituksen toimet maassa asuvien kuubalaisten matkustamisen ja rahalähetysten helpottamiseksi ovat nostattaneet Kuubassa odotuksia kriisin päättymisestä.
Samaan aikaan puuttuu merkkejä pitkään odotetusta Kuuban talouden avautumisesta tai omistus- ja tuotantomuotojen monipuolistamisesta. Se viittaa siihen, että sosialistinen talousmalli pysyy maan johdon suosikkina, eikä mikään muutu.
Vuoden 1980 jälkeen syntynyt kuubalaisten sukupolvi on elänyt miltei koko ikänsä pulan saartamana. Siinä näkyvät loputtoman kriisin ”oheisvahingot”: tuhoisa hinku maanpakoon, voimistuva syrjäytyminen ja väkivaltaiset asenteet, vieraantuminen ja liittyminen ”urbaaneihin heimoihin”, kuten friikkeihin, emoihin, rokkareihin tai rastoihin.
Vaikka kriisi ei meitä pelottaisikaan, se jättää jälkiä, joista osa ei ole korjattavissa.
Nykyistä kriisiä on tuskin havaittu maassa, jossa asuntokauppa on laitonta, uuden auton ostaminen vaatii loputtoman lupamylläkän, ihmiset jättävät vapaaehtoisesti työpaikkansa, koska valtion palkoilla ei elä, ja hankkivat toimeentulonsa ”kekseliäisyydellä”. Ja jossa saarelta pois (ja jopa sen sisällä) matkustaminen on liki mahdotonta. Kuuballa on kyseenalainen onni sijaita ikään kuin eri aurinkokunnassa.
Kuuban hallituksen on kuitenkin ollut pakko kompensoida tuontiruoan jyrkästi kohonneita hintoja - se kattaa noin 70 prosenttia saaren elintarviketarpeista – ja polttoaineiden hintapiikkiä viime vuonna. Lisäksi se on ylläpitänyt turvaverkkoa yhteiskunnan haavoittuvimmille ryhmille.
On kuitenkin selvää, että Kuubassa kokemallamme pitkällä ruokakriisillä, jota viime vuoden kolme hurrikaania pahensivat, oli vähän tekemistä muun maailman tapahtumien ja kriisin kanssa. Kuuban ruokakriisi johtui paljolti sen omasta, jo perinteiseksi muodostuneesta alhaisesta tuottavuudesta. Sen helpoimmin ennustettava tulos on äärimmäisen korkea hintataso toreilla ja valtion kaupoissa, jotka hyväksyvät maksuksi vain ulkomaanvaluuttaa. Lähes kaikkien on turvauduttava noihin kauppoihin, koska valtion tukemilla tai säännöstelyn alaisilla tuotteilla ei pysy hengissä.
Kuubalaiset eivät pane toivoaan G7- tai G20-kokouksiin tai kriisistä mahdollisesti sikiävään uuteen maailmantalouden järjestelmään. Kuubassa odotetaan niitä sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia, joita maan hallitus lupasi kaksi vuotta sitten. Ne näyttävät rajoittuneen muutamaan ei-rakenteelliseen muutokseen ja pikkuparannuksiin muun muassa kuljetussektorilla.
Tuoreet muutokset presidentti Raúl Castron hallituksen taloustiimissä ja Yhdysvaltain hallituksen toimet maassa asuvien kuubalaisten matkustamisen ja rahalähetysten helpottamiseksi ovat nostattaneet Kuubassa odotuksia kriisin päättymisestä.
Samaan aikaan puuttuu merkkejä pitkään odotetusta Kuuban talouden avautumisesta tai omistus- ja tuotantomuotojen monipuolistamisesta. Se viittaa siihen, että sosialistinen talousmalli pysyy maan johdon suosikkina, eikä mikään muutu.
Vuoden 1980 jälkeen syntynyt kuubalaisten sukupolvi on elänyt miltei koko ikänsä pulan saartamana. Siinä näkyvät loputtoman kriisin ”oheisvahingot”: tuhoisa hinku maanpakoon, voimistuva syrjäytyminen ja väkivaltaiset asenteet, vieraantuminen ja liittyminen ”urbaaneihin heimoihin”, kuten friikkeihin, emoihin, rokkareihin tai rastoihin.
Vaikka kriisi ei meitä pelottaisikaan, se jättää jälkiä, joista osa ei ole korjattavissa.
Lisää uusi kommentti
Lue ohjeet ennen kommentointia