Adoptioäiti tapasi biologisia äitejä

Kun tutkija Riitta Högbacka kirjoitti pari vuotta sitten Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla, miten globalisaatio kiihdyttää kansainvälistä adoptiota ja ”luo kehittyvissä maissa naisten ja lasten tarjonnan”, internetin keskustelupalstat pullistelivat kiihtyneistä kommenteista.

Taas adoptiovanhempia syyllistetään! Siellä joku tutkija taas hutkii vastoin parempaa tietämystä!

Eivätpä ne kommentit olisi voineet paljon enempää pieleen mennä.

Högbacka on itsekin äiti. Hän on adoptoinut tytön Etelä-Afrikasta.

Kansainvälistä adoptiota koskevan tutkimuksen alussa tarkoitus oli haastatella vain suomalaisia adoptioperheitä ja eteläafrikkalaisia sosiaalityöntekijöitä, mutta matkalla avautui mahdollisuus jututtaa myös biologisia äitejä. Tilanne oli Högbackan sanoin ”upea ja hirveä”.

− En odottanut, että he suostuisivat puhumaan tai että ylipäätään tapaisin heitä, Högbacka sanoo.
Siinä mitattiin tutkijan kykyä objektiivisuuteen, äidin voimia vahvoja tunnekuohuja vastaan ja tilanneherkkyyttä erikoisessa vuorovaikutustilanteessa.

− Eettisesti ainoa oikea ratkaisu oli kertoa vastavuoroisesti oma tarina, Högbacka arvioi.

Miltä tuntuu saada toisen lapsi?

Biologisten äitien kysymykset olivat vaikeita. Miltä tuntuu saada toisen lapsi? Mitä ihmiset sanovat, kun tietävät, että lapsi ei ole oma?

Miten sen selittäisi – että kun lapsi on oma!

− Kun selitin asiaa tytölleni, sana ”äiti” takertui kurkkuun. Minähän se äiti olen!
Biologiset äidit halusivat varmistaa, että lapsia rakastetaan uudessa kotimaassa.

− He pelkäsivät, että jos lapset kiukuttelevat, adoptioäidit väsyisivät heti. Sitten olisi helppo sanoa, että ”ethän sinä edes ole minun”.

Adoptiokeskustelu on pitkään keskittynyt adoptiovanhempien kohtaloihin. Taustalla voi olla pitkä ja epätoivonen yritys saada oma biologinen lapsi.

2000-luvulla on alettu puhua myös biologisista äideistä. Monen taustalta löytyy raiskauksia, kovia kohtaloita, köyhyyttä.

− Vaikka tunnen tilastot, oli rankkaa puhua näistä.

Yleisin syy adoptiopäätökseen on halu antaa lapselle hyvä elämä. Äidit rakastavat lapsiaan niin paljon, että antavat heidät pois.

− Ei ole vaihtoehtoa, Högbacka tulkitsee.

Adoptioäidit puolestaan tuntevat sympatiaa ja kiitollisuutta biologisia äitejä kohtaan. On vaikeaa, kun tietää, että toisen suru on oma onni.

Adoption käsite vieras

Vaikka monet adoptiolapset ovat löytölapsia, useilla on biologista sukua jossain. Högbacka tahtoisi avata keskustelua ristiriidoista, joita adoptioprosessiin liittyy.

Ongelma on, että adoptio pohjautuu länsimaiseen ydinperheajatteluun. Lain mukaan lapsesta tulee adoptiovanhempien lapsi. Siteet biologiseen sukuun katkeavat täysin.

− Adoption käsite eteläafrikkalaiselle naiselle voi olla vieras, Högbacka selittää.
Etelä-Afrikassa perhe voi tarkoittaa isoäitiä, ex-miehen veljeä, lastenlapsia, tätiä. Ei ole outoa, että lapsi kasvaa sukulaisen luona ja palaa vuosien päästä kotiin. Oleellista on, että välirikko ei ole pysyvä.

Siksi Högbacka ei ole yllättynyt, miten monet biologiset äidit palaavat takaisin muutaman vuoden kuluttua kysymään tietoja lapsestaan. Adoptiopäätös on saatettu tehdä epätoivoisessa tilanteessa.

− Pitäisi olla muitakin vaihtoehtoja. Meidän pitäisi tukea biologisia äitejä, mutta samalla pystyä järjestämään perheettömille lapsille koti, Högbacka puntaroi.

Sitä Högbacka toivoisi, että biologiset äidit voisivat paremmin seurata lapsen kehitystä. Adoptiovanhemmat voisivat lähettää tietoja ja kuvia, ja molemmat perheet voisivat luoda siteet lapseen. Lapsi voisi kehittyä tunnistaen juurensa ja molemmat perheensä. 

− Tulevaisuudessa kansainvälinen adoptio muuntunee nykyistä avoimemmaksi, Högbacka arvelee.


Kirjoittaja työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Kehitysmaatutkimuksen laitoksella ja tekee väitöskirjaa Etelä-Afrikan mikroluotoista.

Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Etelä-Afrikka-seuran julkaisussa Ubuntu (1/2009)