Blogit

Köyhyyspornon jäljillä

Pitäisikö järjestöjen kampanjakuvituksissa olla passiivisia köyhiä vai terveitä ja aktiivisia kansalaisia?

Olen muutaman kerran kohdannut hämmentäviä kommentteja esitellessäni matkakuviani Afrikasta. En ole erikseen alleviivannut, että olen käynyt kehitysmaissa, mutta olen silti saanut kuulla, että kuvassa olevat lapset eivät näytä aliravituilta. Tai "Nuo eivät ainakaan ole niitä kaikkein köyhimpiä."

Kärjistäen ihmisille tuntuu siis olevan pieni yllätys, että kehitysmaissa on muunkinlaisia köyhiä kuin pakolaisleireillä eläviä ja nälkäkuoleman partaalla olevia. Se ei ole ihme, sillä yleisin suomalaisten tapa nähdä kuvastoa kehitysmaista lienevät joko uutiskuvat katastrofialueilta tai järjestöjen keräyskampanjat, joita etenkin takavuosina kuvitettiin usein kärpästen kiusaamilla laihoilla lapsilla.

Köyhien esittämistä stereotyyppisesti kärsivinä, passiivisina ja avuttomina kutsutaan toisinaan köyhyyspornoksi. Sen vaikutuksista on puhuttu pitkään, ja sen ongelmat on tunnustettu etenkin järjestöpiireissä. Ainakin suomalaisten avustusjärjestöjen kuvissa onkin nykyisin enemmän hymyileviä ja terveitä lapsia kuin aliravittuja.

Vanhat mielikuvat elävät kuitenkin pitkään. Lisäksi köyhyyspornoa tuotetaan edelleen. Sen ongelmia ruotii World Relief -avustusjärjestössä työskentelevä Emily Roenigk WhyDev-järjestön sivuilla julkaistussa blogikirjoituksessaan.

Hänen mukaansa ongelmana on, että kun köyhät esitetään passiivisina ja avuttomina, tuloksena on pelkkää hyväntekeväisyyttä eikä aitoihin muutoksiin pyrkivää aktivismia. Köyhyysporno antaa vallan väärälle ihmiselle – lahjoittajalle. Lahjoittajat saavat kampanjakuvista käsityksen, että heillä on asemansa ja varallisuutensa takia valta pelastaa köyhät. Köyhistä itsestään taas tulee avuttomia kohteita, vaikka heidän pitäisi olla muutoksen tekijöitä.

Ihannemaailmassa kampanjakuvitus olisi siis sellaista, että lahjoittajat alkaisivat nähdä köyhyyden rakenteellisena ja monimuotoisena ilmiönä ja ryhtyisivät vaatimaan sen poistamista muillakin keinoilla kuin lahjoittamalla, mieluiten yhteistyössä kehitysmaiden kansalaisten kanssa.

Siihen tietysti pitääkin pyrkiä, mutta se vaatisi laajan ajatusrakennelman purkamista. Hyväntekeväisyysmentaliteetti kun on iskostunut monen suomalaisen mieleen jo viimeistään ala-asteen uskontotunneilla. Lisäksi herää kysymys, mitä sitten tapahtuu käsityksille kärsimyksestä. Jos kuvissa on pelkästään aktiivisia ja hyvinvoivia kehitysmaiden kansalaisia, unohdammeko, että nälkäkuolematkin ovat edelleen todellisuutta? Eikö köyhyys usein ole juuri passiivisuutta mahdollisuuksien puutteen seurauksena? Onko riskinä, että lahjoittajat lopettavat lahjoittamisen, kun kerran kehitysmaissa näyttää menevän niin hyvin?

Roenigkin mukaan totuus onkin, että keräysten kannalta köyhyysporno toimii. Yleisö lahjoittaa todennäköisemmin kärsivälle lapselle kuin terveelle ja onnelliselle. Hänen mukaansa stereotyyppien vahvistaminen ei kuitenkaan ole lahjoitusten arvoista.

"Tämä voi kuulostaa epäintuitiiviselta länsimaista kapitalistista kulttuuria ajatellen, mutta se ei ole. Kestävä muutos köyhissä yhteisöissä on enemmän kuin rahallisten lahjoitusten summa", hän toteaa.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.