Blogit

Kohu Jari Litmasen Qatar-möläytyksistä kertoo ihmisoikeuskeskustelun muutoksesta

Vielä muutama vuosi sitten jalkapallolegenda Jari Litmasen kommentit Qatarin jalkapallon MM-kisoista tuskin olisivat saaneet aikaan näin suurta kohua, sillä perinteisesti media on päästänyt urheiluväen helpolla. Nyt kun ihmisoikeudet ovat aiempaa enemmän uhattuina, myös urheilijoilta vaaditaan enemmän ymmärrystä.

Jalkapallofanit ja urheilutoimittajat järkyttyivät pari viikkoa sitten, kun jalkapallolegenda Jari Litmanen kehui Qatarissa vuonna 2022 järjestettävien jalkapallon MM-kisojen järjestelyjä ja jätti huomiotta maan surkean ihmisoikeustilanteen.

Kuningas kuohitsi itsensä narriksi, kirjoitti Mikko Gynther Iltalehdessä.

Qatarin ihmisoikeusmaine on synkkä. Stadionit on rakennettu siirtotyövoimalla, ja surkeissa työoloissa on kuollut jopa tuhansia ihmisiä. Qatarissa on muutenkin kova kuri: esimerkiksi avioliiton ulkopuolisesta seksistä voi periaatteessa saada jopa kuolemanrangaistuksen, jos on naimisissa.

Siitä huolimatta Qatarille on myönnetty sekä tänä vuonna järjestetyt yleisurheilun MM-kisat että jalkapallon MM-kisat. Taustalla on epäilty olevan korruptiota.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että Litmasen kommentit eivät olisi herättäneet tällaista kohua vielä muutama vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Ainakin minä olen ollut jopa hieman yllättynyt siitä, miten kriittiseen sävyyn Qatarin kisoista ja Litmasen kommenteista on puhuttu. Perinteisesti urheiluväki kun ei ole ollut kovin kiinnostunut ihmisoikeuksista.

Esimerkiksi vuonna 2015 Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa järjestettiin yleiseurooppalaiset urheilukisat, joiden alla hallituksen kriitikkoja pidätettiin, pahoinpideltiin ja uhkailtiin. Julkisessa keskustelussa pohdittiin, pitäisikö ainakin valtioiden johtajien boikotoida kisoja.

Päätin tehdä aiheesta jutun. Suomen olympiakomitean edustajalta Leena Paavolaiselta sain kuitenkin irti lähinnä kommentin siitä, että ”urheilu on ihmisoikeus”. Eikä juttu hirveästi kiinnostanut edes Maailma.netin lukijoita.

Usein media myös on päästänyt urheilijat helpolla. Esimerkiksi vuonna 2008 Pekingin olympiakisojen alla suomalaiset keihäänheittäjät Tero Pitkämäki ja Teemu Wirkkala allekirjoittivat urheilijoiden vetoomuksen Tiibetin puolesta. He kuitenkin peruivat allekirjoituksensa myöhemmin, koska eivät olleet ymmärtäneet, mihin nimensä panivat. Esimerkiksi Pitkämäki ei halunnut antaa ”poliittisia” kannanottoja.

Asiasta uutisoinut Yle kirjoitti asiasta lähinnä siitä näkökulmasta, että urheilijoille ei ollut selitetty riittävän tarkkaan, mistä vetoomuksessa oli kyse.

Siksi Litmasen möläytykset olivat minusta aika normaalia jatkumoa suomalaisen urheilun ihmisoikeuskeskustelulle. Ihmettelen myös, miksi Qatarin kisojen ongelmista kiinnostuttiin vasta, kun ne oli myöhäistä perua, vaikka ongelmista on tiedetty vuosikaudet.

Litmasen kommenteista noussut kohu kuitenkin todistaa, että jokin on selvästi muuttunut. Siitä kertoo sekin, että alkuvuodesta jalkapalloilija Riku Riski ilmoitti, ettei hän lähde Qatariin harjoitusleirille eettisistä syistä.

Urheilijoiltakin vaaditaan siis aiempaa enemmän ymmärrystä ihmisoikeuksien tärkeydestä, ja ainakin osa heistä on myös kiinnostunut aiheesta.

Ehkä se johtuu siitä, että ihmisoikeudet eivät voi maailmalla kovin hyvin tällä hetkellä. Valtiot toisensa jälkeen lisäävät kansalaisyhteiskunnan kontrollointia, pidättävät toisinajattelijoita ja säätävät absurdeja lakeja. Niin media, julkisuuden henkilöt kuin tavallisetkin kansalaiset ymmärtävät ihmisoikeuksien arvon nyt paremmin, kun ne ovat uhattuina.

Se on hyvä asia, mutta toivoa sopii, että seuraavien kyseenalaisten kisojen kohdalla asia ymmärretään hieman aiemmin.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.