Samankaltaisia näkemyksiä, hiukan eri tavoin muotoiltuna, esitti moni muukin. Toimintaohjelman laatimista pidettiin yleisesti tervetulleena. Samalla kuitenkin muistutettiin, ettei ohjelma itsessään muuta mitään, eikä kaikkea voida korjata kerralla, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson huomautti.

"Toimintaohjelmalla ei ole mitään merkitystä, ellei sillä ole rahoitusta, ja erityisesti sellaista rahoitusta, joka ei tule ministeriöiden muista rahoista", asianajaja Markku Fredman totesi. Vaikka Fredman ilmoittikin kannattavansa paljusellien poistamista, hän ei halunnut, että niiden poistaminen rahoitettaisiin esimerkiksi vähentämällä käräjä- tai hovioikeuksien määrää. "Sen sijaan huonojen käytäntöjen poistamiseen ei tarvita rahaa", Fredman huomautti.

Rahoituksen ongelmista puhui myös Johansson. Hänen mukaansa Suomessa on laskettu tarvittavan 15 miljoonaa euroa viisivuotiseen ohjelmaan naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi, mutta ensimmäiselle vuodelle rahaa on vain 200 000 euroa.

Mitä sitten toimintaohjelmaan tulisi kirjoittaa? Tämä on ehkä valmistelijoiden kiperin ongelma, mikäli ohjelmasta halutaan konkreettinen ja sellainen, että sen toteutumista voidaan mitata ja arvioida.

Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen esitti alustuksessaan, että ohjelmassa tulisi olla sekä lyhyen että pitkän aikavälin tavoitteita. Erityisesti Jääskeläinen painotti keskittymistä pitkäkestoisimpien ja vakavimpien ihmisoikeusongelmien ratkaisemiseen.

Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros kysyi, "onko Suomessa ollut ihmisoikeuspolitiikkaa" ja vastasi kysymykseensä: "Ei ole ollut." Kouros kaipasikin ohjelmaan strategista näkemystä ja kokonaisvaltaista otetta, jotta Suomen ja pohjoismaiden ihmisoikeustilanteeseen liitetty ”hyvä brändi” säilyisi ja vahvistuisi.

Myös opettajat ja sairaanhoitajat toteuttavat ihmisoikeuksia

Kuulemistilaisuuden pääalustaja, EU:n perusoikeusviraston johtaja Morten Kjaerum, sekä Kouros nostivat kuntien ja paikallisviranomaisten roolin keskusteluun. Vaikka valtion rooli ihmisoikeuksien takaajana on keskeinen, Kjaerum muistutti, että ihmiset kuitenkin asuvat omassa kotikunnassaan. ”Myös paikallisten viranomaisten on kyettävä takaamaan ihmisoikeuksien toteutuminen”, Kjaerum painotti.

Kouros puolestaan muistutti, että jokainen sairaanhoitaja, opettaja ja muut julkisen sektorin työntekijät toimeenpanevat ihmisoikeuksia, mutta tätä ei välttämättä ymmärretä. Palvelujen yksityistämisessä Kouros kehotti pohtimaan myös sitä, "millaisia ihmisoikeusvaikutuksia yksityistämisellä on".

Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin johtaja Elina Pirjatanniemi halusi nostaa lasten ja nuorten syrjäytymisen estämisen yhdeksi toimintaohjelman tavoitteeksi.  Pirjatanniemi muistutti syrjäytymisen pitkäaikaisista kustannuksista ja painotti syrjäytymisen tunnistavan mekanismien sekä varhaisen puuttumisen tärkeyttä.

Saamelaisten, vanhusten ja kehitysvammaisten oikeudet eivät toteudu

Suomen ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten, asema ja oikeudet nousivat esille monissa puheenvuoroissa. Oikeusasiamies Jääskeläinen halusi päästä eteenpäin ILO:n alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifioimisessa. Ratifioiminen on ollut vireillä jo vuodesta 1990 saakka, mutta se on edelleen kesken.

ILO:n yleissopimuksen ohella saamelaisten kielellisten oikeuksien toteutuminen nousi esiin. Syrjintälautakunnan Hannu Kiuru kertoi, että lautakunta oli joutunut joulukuussa 2008 asettamaan Enontekiön kunnalle uhkasakon siitä, ettei kunta ollut järjestänyt saamenkielisten lasten päivähoitoa.

Saamelaiskäräjiä edustanut Irja Seurujärvi-Kari halusi, että kaikille saamelaislapsille tulisi taata omakielinen opetus asuinpaikasta riippumatta, jotta kielellisestä syrjinnästä päästäisiin eroon. Hän oli myös huolissaan kaivoslain uudistamisen vaikutuksista saamelaisalueille.

Saamelaisten ohella vanhusten ja kehitysvammaisten oikeuksien toteutumisessa nähtiin puutteita. Elina Pirjatanniemi nosti vanhukset ja laitoksissa asuvat sekä vammaiset omaan kuuden kohdan listaansa toimintaohjelmaan kirjattavista tavoitteista. Vammaisfoorumin Merja Heikkonen kannatti yhdenvertaisuuslain säätämistä ja kaikkien syrjintäperusteiden saamista saman lain alaisuuteen.