Artikkeli on julkaistu alun perin Pakolainen-lehden numerossa 1/2015. Tilaa lehti täältä.

Thaimaa ja Myanmar (entinen Burma) pyrkivät sulkemaan maiden rajalla sijaitsevat pakolaisleirit, joilla elää 130 000 myanmarilaista pakolaista. Leireillä on tehty väestönlaskentoja ja liikkumista rajoitettu entisestään. Myanmarissa vuosia asunut Suomen Pakolaisavun suunnittelija Massimo Lanciotti kertoo, millainen maa sinne palaavia odottaa.

Kahden suuren välissä

Myanmar sijaitsee kahden suuren talousmahdin, Kiinan ja Intian, välissä. Maa oli osa Intiaa brittivallan aikaan. 1960-luvulla armeijan vallankaappauksen jälkeen intialaiset yritettiin häätää maasta ja kiinalaiset ottivat talouden haltuunsa. Myanmarin talous pysyi kuitenkin hyvin suljettuna johtotähtenään ajatus omavaraisuudesta.

Nyt maa on avautunut ulkomaisille sijoittajille ja toimijoille. Myanmarissa on valtavat luonnonvarat mineraaleista kaasuun ja jalokiviin. Tilanne on maalle yhtäaikaisesti valtava mahdollisuus ja uhka. Esimerkiksi sähköntuotanto on lapsenkengissä, mikä hidastaa kaikkea kehitystä ja investointimahdollisuuksia. Maassa on esimerkiksi patohankkeita, joiden tuottamasta energiasta suurin osa päätyy ulkomaiseen käyttöön tavallisten myanmarilaisten jäädessä sivuun kehityksestä.

Jotta talouden ja yhteiskunnan avautumisella olisi maata vakauttava vaikutus, kehityksen on lisättävä tasa-arvoa sekä hyödytettävä kaikkia yhteiskunnan tasoja. Jos suurin osa kansasta jää talouskasvun ulkopuolelle ja investoinnit organisoidaan huonosti, seurauksena on köyhyyden lisääntyminen ja eriarvoisuuden kasvu.

Kaupunkien ja maaseudun todellisuudet poikkeavat toisistaan rajusti. Jos pakolaiset palaavat kotikyliinsä, maassa käynnissä olevaa muutosta ei juurikaan huomaa. Kaupungeissa sen sijaan kyllä. Siitä huolimatta kaupungit eivät ole valmiita ottamaan suuria määriä uusia asukkaita vastaan. Luksusasuntoja nousee Yangonin keskustaan, mutta liikenne, viemäröinti, vedenjakelu ja jätehuolto eivät ole vielä ehtineet talouden kasvupyrähdykseen mukaan.

Unohdettu konflikti ja hirmumyrsky Nargis

Myanmarin raja-alueiden aseelliset konfliktit voi laskea unohdettuihin kriiseihin. Ne ovat jatkuneet maan itsenäistymisestä lähtien eikä kansallista rauhansopimusta ole allekirjoitettu vieläkään. Myös hirmumyrsky Nargisin pyyhkäistessä Myanmarin Iravadi-suistoalueen ylitse vuonna 2008 seurasi hiljaisuus. Kymmenet tuhannet kuolivat ja sadat tuhannet yrittivät selvitä ilman vettä, ruokaa ja suojaa. Kansa jäi pitkäksi aikaa täysin oman onnensa nojaan. Tilanteesta alkoi tihkua tietoa maailmalle hitaasti ja kansainvälisen avun perille saaminen osoittautui vaikeaksi. Tapahtuman jälkeen maassa pidettiin vaalit ja Myanmar alkoi avautua kansainvälisille järjestöille ja humanitaariselle avulle.

"Paluumuuton lisäksi usein parhaaksi vaihtoehdoksi jää siirtyminen paperittomaksi työläiseksi Thaimaan työmarkkinoille."

Hirmumyrsky Nargisin voi nähdä käännekohtana kansainväliselle yhteistyölle. Ero hallitusten ja kansainvälisen yhteisön suhtautumisessa on valtava, kun vertailukohtana käytetään joulun 2004 tsunamia, joka iski Thaimaahan ja lähialueille. Median huomio keskittyi alueelle ja sinne virtasi apua eri puolilta maailmaa.

Koulutus edistää rauhaa

Koulutus ja työllisyyden parantaminen ovat avaintekijöitä rauhanprosessin edistämisessä. Voidakseen opiskella ja toimia arjessa Myanmarissa paluumuuttajien on osattava burman kieltä, sillä suurin osa tarjolla olevasta koulutuksesta tapahtuu maan virallisella kielellä. Suuri osa pakoon lähteneistä kuuluu etnisiin vähemmistöihin ja puhuu äidinkielenään muita kieliä. Useat Pakolaisavun opintopiireihin Thaimaassa osallistuneet palaavat Kayahin maakuntaan, jossa koulupudokkaiden määrä on maan korkeimpia. 300 000 asukkaan läänissä alakouluja on 338 kappaletta, keskikouluja 33 ja lukioita kaksitoista.

Alueella on paljon vain peruskoulun käyneitä nuoria, joille ei ole työpaikkoja. Ammattikoulutuksen puute yhdistettynä edullisiin ja helposti saataviin huumeisiin ei lupaa hyvää. Etnisten vähemmistöjen omalle kulttuurille ja kielelle annetaan kuitenkin enemmän tilaa kuin ennen. Esimerkiksi kirjoitettua karennin kieltä on aiemmin voinut opiskella vain pakolaisleireillä Thaimaan puolella. Nyt sitä voi opiskella myös Myanmarissa. On hyvä merkki, jos Myanmarin johto panostaa koulutuksen ja terveydenhuollon parantamiseen.

Kenelle valtaa?

Toinen avainkysymys rauhanprosessissa on liittovaltion luominen ja vallan hajauttaminen etnisille osavaltioille. Pakolaiset odottavat syksyn 2015 vaalien tuloksia ennen paluupäätöksen tekemistä.

Myanmarin konflikti ei ole vain etninen konflikti, vaan se on myös taistelua laittomien liiketoimien hallinnasta, kuten huumekaupasta, johon eri osapuolet ovat sekaantuneet. Joissain tapauksissa rikollisryhmät esittävät edustavansa etnisiä ryhmiä, vaikka perimmäinen motiivi on pitää kansalliset resurssit omissa käsissä.

Pakolaiset peruskysymysten äärellä

Jos katsotaan Myanmarin infrastruktuuria, maa ei ole vielä valmis paluumuuttoon. Turvallisuustilanne on parantunut. Paluumuuttajilla on pienempi riski joutua hyväksikäytetyiksi. Liikkuminen on myös vapaampaa kuin ennen.

Toinen asia ovat kuitenkin toimeentulomahdollisuudet, palvelut, tiet ja koulutus. Jotta pakolaiset voisivat palata entisille asuinsijoilleen, maa on raivattava miinoista. Myanmarissa maanomistuskysymykset ovat sodan jäljiltä ratkaisematta. Asiaan tarttuminen on yksi työkalu rauhanprosessissa ja johdon tahtotilan mittari.

Pakolaiset tekevät tiedustelumatkoja Thaimaan puolelta vanhoille kotikonnuilleen ja palaavat leirille keskustelemaan perheensä kanssa, kannattaako vielä lähteä.

Usein pakolaiset näkevät vallitsevassa tilanteessa parhaaksi vaihtoehdoksi kolmansiin maihin sijoittumisen kiintiöpakolaisohjelmien kautta. Leirillä elämä on rajoitettua, ahdasta ja mahdollisuudet vähäisiä. Niillä saa kuitenkin perustarpeet tyydytettyä. Paluumuuton lisäksi usein parhaaksi vaihtoehdoksi jää siirtyminen paperittomaksi työläiseksi Thaimaan työmarkkinoille – ainakin toistaiseksi.