Media on osapuoli sodissa, ja se olisi hyvä tunnustaa | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Media on osapuoli sodissa, ja se olisi hyvä tunnustaa

Journalismi muuttuu sodissa. Mitä lähempänä sota on meitä, sitä enemmän muuttuu myös journalismi. Rauhanomaisten ratkaisujen pohdinta sopii huonosti journalismin konventioihin, vaikka kaikki sodat päättyvät joskus rauhaan, kirjoittaa Salla Nazarenko.

Puheenvuoro-banneri, nainen lähikuvassa.

Artikkeli on julkaistu alun perin Sadankomitean blogissa.

Oikeushistorioitsija Jukka Kekkonen totesi 70-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa 11.10, että ”kun aseet puhuvat, lait joustavat.” Kekkosen mukaan sodat ja konfliktit murentavat laillisuuden. Samaa voisi sanoa journalismista. Kun aseet puhuvat, journalismi joustaa.

Tätä kirjoitettaessa meneillään on Israelin ja Hamas-järjestön välinen verinen konflikti. Keskustelut lähtivät alusta alkaen syyllisten etsintään. Oikeuttaako palestiinalaisten ahdinko terrori-iskuihin? Onko Israelin vastaisku suhteessa Hamasin tekoihin?

Palestiina/Israel on tilanteena hirvittävän hankala raportoitava. Konfliktin monimutkaisuus ulottuu pitkälle historiaan ja kaikkien taustojen läpikäyminen lyhyessä uutisjutussa on luonnollisesti mahdotonta. Toimittaja Karoliina Knuuti kirjoitti aiheesta ansiokkaan jutun, jota onneksi jaettiin laajasti. Tästäkin huolimatta keskusteluja käydään lähinnä siitä näkökulmasta, kumman puolen kukin valitsee tässä sodassa.

Viimeiset puolitoista vuotta mediaa on dominoinut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Myös Ukraina on journalismille vaikea pala – suomalaiselle journalismille erityisen vaikea. Myös Ukrainan konfliktin taustalla on monimutkaista historiaa, ulkopolitiikkaa sekä Venäjän sisäisen kehityksen dynamiikkaa, jota harvoin lyhyessä uutisessa pystyy avaamaan. Sota on epäoikeudenmukainen ja me suomalaiset olemme Ukrainan puolella. Itsekin olen usein sanonut toivovani Ukrainan voittoa. Mutta mikä on ”voitto?” Mikä on potentiaali rauhaan? Miksi rauhasta on niin vaikea puhua ja sen toivominen nähdään epäisänmaallisena?

Todellisuuden monimutkaisuus unohtuu

”Totuus on sodan ensimmäinen uhri”, kuuluu vanha sananparsi. Olen kuitenkin kuullut kollegoilta toisenkin version: ”todellisuuden monimutkaisuuden katoaminen on sodan ensimmäinen uhri.”  Konfliktijournalismista on kirjoitettu palstakilometreittäin, rauhanjournalismista puhui Johan Galtung jo vuosikymmeniä sitten. Kuitenkin, kun pommit alkavat pudota, journalismi poteroituu liian helposti samoihin malleihin, jossa on pahoja ja hyviä, voittajia ja voitettuja, niitä, joiden kärsimys on oikeutetumpaa kuin joidenkin toisten.

Tätä selittävät paitsi journalismin konventiot, tarve nopeuteen, livenä esitettävät sodan liikkeet, katsojien (kuviteltu tai todellinen) reaaliaikaisen tiedon jano. Harvemmin kuitenkin pohditaan sitä, miksi juuri tämä näkökulma, nämä lähteet, tämä haastateltava, nuo siviilit. Esimerkiksi ukrainalaisten rauhanjärjestöjen edustajia olen nähnyt ainoastaan rauhanliikkeen webinaareissa, vaikka järjestöjä siellä on yhtä lailla kuin kaikissa demokraattisissa valtioissa.

Rauhanjournalismia vai aktivismia?

Rauhanjournalismia, jonka tavoite on kontekstoida, avata konfliktin monimutkaisuutta ja tarkastella myös rauhanomaisia ratkaisuja konflikteihin, on haukuttu aktivismiksi. Modernit konfliktit ovat usein myös niin vaarallisia, että ainoa tapa ylipäätään päästä lähelle on seurata armeijan mukana niin kutsuttuna ”sulautettuina” embedded-toimittajana. Silloin myös tiedon toimittajalle annostelevat sotilaat. Tämä vaarantaa puolueettomuuden, vaikka toinen näkökulma samaan asiaan on se, että toimittajien mukana olo lisää armeijan toiminnan läpinäkyvyyttä.

Sota aktivoi kansalaisessa, myös journalistissa, paljon tunteita. Epäoikeudenmukaisuutta, epätoivoa, surua. Kun kyseessä on konflikti kulttuurisesti läheisellä alueella, kuten Ukrainassa, mukaan tulee oma historiallinen tunnemaisema. Omat lapseni ovat puoliksi ukrainalaisvenäläisiä, joten myös itselleni konfliktin seuraaminen on ollut vähintään kivuliasta.

Ihmiskunnalla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta ilman yhteishenkeä, yhteistyötä, rauhaa ja anteeksiantoa. Kuulostaa naiivilta sanahelinältä tilanteessa, jossa Lähi-idässä teurastetaan siviilejä ja Venäjä syyllistyy toistuviin sotarikoksiin. Historia on kuitenkin täynnä tilanteita, joissa vihanpito vaihtui yhteistyöhön. Se on lopulta aina ainoa vaihtoehto.

Kirjoittaja toimii kansainvälisten asioiden asiantuntijana Suomen Journalistiliitossa.

Alkuperäinen kuva: Heli Saarela / Suomen Journalistiliitto

Kommentit

Lähettänyt Anneli Milen (ei varmistettu) 10.12.2023 - 19:59

Minusta tämä on erinomainen kirjoitus. Tässä on tuotu esille useita näkökulmia, joiden olemassaolon tiedostaminen ja pohtiminen auttaa yksilöä juuttumasta poteroonsa. Yhteiskunnan päätöksentekijät saanevat kehnosti tietoa ja ajatusyllykkeitä käsittääkseen todella erilaiset näkökulmat ja pohtiakseen kunkin oikeutuksen. Rauhasta puhumista tarvitaan nyt enemmän kuin pitkiiin aikoihin. Media ja me- herätkäämme.

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia