Näkökulmat Venäjän demokratia

Vaalien imitointia Venäjällä

Venäjän oppositio on ahtaalla, mutta niin on valtiojohtokin. Vaikka opposition tarjoama vaihtoehto on ohut, Putinia saattaa silti jännittää, koska vanhat keinot pysyä vallassa eivät enää toimi, kirjoittaa Veera Laine.
Keramiikkakuva Vladimir Putinista
Venäjän istuva presidentti Vladimir Putin ei ole vielä ilmoittanut, lähteekö ehdolle ensi vuoden vaaleihin. Hänellä on kuitenkin sen verran etumatkaa, ettei hänen tarvitse kiirehtiä, kirjoittaa Veera Laine. (Kuva: carsten / Flickr.com / CC BY-NC-ND 2.0 )

Artikkeli on julkaistu alun perin Ydin-lehden numerossa 3/2017.

Venäjällä järjestetään ensi maaliskuussa presidentinvaalit, joissa valtiojohdon ensisijaisena tavoitteena on vahvan kannatuksen hankkiminen Vladimir Putinille. Virallisesti Putin ei ole vielä edes ilmoittautunut ehdolle, mutta hänellä on sen verran etumatkaa, ettei hänen tarvitse kiirehtiä. Noin kaksi kolmesta venäläisestä haluaisi nähdä Putinin jatkossakin presidenttinä.

Nyky-Venäjällä valta on muodollisesta monipuoluejärjestelmästä huolimatta yksinomaan presidentin ja hänen Yhtenäinen Venäjä -puolueensa käsissä. Venäjän vaalit ovat tosiasiassa vain vaalien imitointia, koska Putinille ei ole uskottavia vastaehdokkaita.

Edellisten, vuonna 2012 pidettyjen vaalien jälkeen Etyj listasi kampanjan ongelmakohtia: valtiollisen median uutisointi suosi selvästi silloista pääministeriä eli Putinia, häntä tuettiin julkisin varoin, ja hänen kampanjaansa osallistuneista moni kertoi toimineensa esimiestensä kehotuksesta. Muun muassa tällaisilla keinoilla Kreml pyrkii varmistamaan asemansa hyvissä ajoin ennen vaalipäivää.

Politiikan tutkija Barbara Geddes on pohtinut sitä, miksi niin monissa autoritäärisissä valtioissa ja diktatuureissa ylipäänsä järjestetään vaaleja. Hänen mukaansa vallanpitäjien näkökulmasta tärkeä syy pitää vaalit on osoittaa vallan yhä olevan oikeutettua ja siten hallita haastajia maan sisällä. Geddesin mukaan sillä ei oikeastaan ole väliä, onko kansan tuki aitoa vai manipuloitua. Toisaalta opposition osallistumisen salliminen – vaikka kilpailuasetelma ei olisikaan reilu – tietää aina poliittista riskiä. Siksi vaaleilla on merkitystä myös ei-demokraattisissa yhteiskunnissa: ne sähköistävät poliittista ilmapiiriä.

Venäjällä poliittinen ilmapiiri kiristyi jo keväällä, kun oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema video pääministeri Dmitri Medvedevin omistuksista toimi kimmokkeena laajoille korruptionvastaisille mielenosoituksille. Maaliskuun lopulla kokoontumisia todistettiin yli 80 kaupungissa, minkä voi nähdä merkkinä sosiaalisen median ja Navalnyin kampanjaorganisaation tehokkuudesta.

Myös kesäkuun 12. päivänä kymmeniä tuhansia ihmisiä kerääntyi osoittamaan mieltään. Tuolloin vietetään kansallista juhlapyhää, Venäjän päivää, ja mielenosoitukset sekoittuivatkin paikoin viralliseen juhlaohjelmaan: oppositio onnistui hämmentämään kokonaiskuvaa, sillä monessa kaupungissa kadut olivat täynnä ihmisiä.

Monet mielenosoituksiin osallistuneista olivat nuoria, jopa alaikäisiä, mikä innosti erityisesti kansainvälistä mediaa tekemään otsikoita kapinoivasta sukupolvesta. Esimerkiksi The New York Times siteerasi maaliskuun mielenosoituksessa heti paikan päällä venäläistä historioitsijaa, joka arveli todistavansa ”nuorisoprotestiliikkeen syntyä”.

Tarinaan kriittisestä nuorisomassasta pitää suhtautua varauksella, sillä tarkat sosiologiset analyysit kevään mielenosoitusaallosta antavat vielä odottaa itseään. Nuorten osuutta tapahtumissa sinänsä tuskin tarvitsee kyseenalaistaa, mutta kokonaiskuvassa nuoriso ei ole yhtenäinen joukko.

Aleksei Navalnyi, 41-vuotias perheenisä, ei varsinaisesti ole mikään nuorisoidoli. Mutta koska hän ei saa viestiään läpi valtiollisilla kanavilla, hän käyttää Youtuben ja Twitterin kaltaisia medioita – jotka tavoittavat paremmin nuoret kuin heidän vanhempansa. Valtiolliset TV-kanavat ovat keskimäärin väestölle tärkein yksittäinen tiedonlähde, mutta keväällä 2017 tehdyssä Levada-keskuksen kyselytutkimuksessa noin neljännes 18–24-vuotiaista vastaajista sanoi, ettei katso televisiota lainkaan.

Mielenosoitusten laajuus onnistui yllättämään valtiojohdon. Monet alkuvuoden mielenosoituksista jäivät ilman keskushallinnon lupaa, joten niihin osallistumalla moni otti riskin joutua pidätetyksi tai jopa tuomituksi. Satoja ihmisiä otettiin kiinni, ja maaliskuun mielenilmauksissa raportoitiin myös alaikäisten pidätyksistä.

Sen sijaan korruptiosyytöksiin valtiojohdon on ollut vaikea vastata. Toistaiseksi sen paras puolustus on ollut joko tylsämielinen vastahyökkäys tai täysi hiljaisuus. Presidentinkanslian edustaja Dmitri Peskov esimerkiksi epäili, että mielenosoitusten osallistujille olisi maksettu.

Varsinainen poliittinen suunnanmuutos tai opposition ”herääminen” on liioiteltu tai ainakin ennenaikainen analyysi kevään mielenosoituksista. Navalnyi on näkyvin ja tunnetuin oppositiopoliitikko, mutta kaikki eivät luota häneen. Vallanpitäjien viime vuosina yltyneet puheet liberaalista oppositiosta epäisänmaallisena ja ”viidennen kolonnan” edustajana tuntuvat saaneen kaikupohjaa: Levada-keskuksen kesäkuussa toteuttamassa kyselyssä 30 prosenttia vastaajista sanoi uskovansa, että Navalnyi toimii lännen intressien ajamana.

Toisaalta niitä, jotka voisivat koettaa yhdistää liberaalin opposition voimat, on vähän. Jotkut tunnetuista vallan kriitikoista, kuten vuosien 2011–2012 protestiaallossa näkyvästi mukana ollut ympäristöaktivisti Jevgenia Tširikova, ovat muuttaneet ulkomaille. Parnas-puolueen johtohahmoihin kuulunut Boris Nemtsov murhattiin helmikuussa 2015, ja nykyinen johtaja Mihail Kasjanov on joutunut uhkausten kohteeksi. Vasemmistolainen poliitikko Sergei Udaltsov tuomittiin vuonna 2014 vankilaan vuosien 2011–2012 mielenosoitusten järjestämisestä.

Valtiovalta painostaa oppositiopoliitikkoja, mutta edes ahtaalle ajettuna Venäjän oppositio ei tunnu löytävän yhteistä säveltä. Esimerkiksi vankilasta nyt elokuussa vapautunut Udaltsov totesi heti ensimmäisessä lehdistölle antamassaan haastattelussa, ettei aio tukea Navalnyia, vaan toivoo vasemmiston asettavan oman ehdokkaansa.

Viime heinäkuussa Putin piti Sotšissa tiedotustilaisuuden, johon oli kutsuttu yleisöksi lapsia ja nuoria. Kun yksi heistä kysyi presidentiltä tämän aikeista presidenttiuran jälkeen, Putin vastasi naureskellen: ”En ole vielä edes päättänyt, jätänkö presidentin viran vai en.”

Hajanaisuuden lisäksi Venäjän opposition suuri ongelma on sen tarjoaman vaihtoehdon poliittinen ohuus. Navalnyin kampanjapäällikkö Leonid Volkov tiivisti elokuussa julkaistussa Politico-lehden haastattelussa, että tiimin tavoitteena on vahvistaa mustavalkoista kuvaa maailmasta ja siten ”pakottaa ihmiset valitsemaan puolensa”. Pelkkään vastakkainasetteluun nojaava strategia tuntuu heikolta, varsinkin kun Navalnyin ehdokkuus näyttää poliittisesti motivoituneiden talousrikostuomioiden vuoksi yhä epätodennäköisemmältä. Navalnyin tiimi tuntuu luottavan siihen, että ehdokkuuden epääminen näkyvimmältä haastajalta heikentäisi Kremlin uskottavuutta.

Presidentinvaaleissa kuitenkin vain yksi voi voittaa, eikä edes kohtuullinen protestiäänitulos voi ratkaisevasti muuttaa politiikan suuntaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että Navalnyin kampanja perustuu vastakkainasetteluun: Venäjän todelliset ongelmat ovat suurempia kuin kukaan Putinin haastajista voisi uskottavasti esittää ratkaisevansa, sillä ne kytkeytyvät valtajärjestelmän perimmäiseen luonteeseen.

Venäjällä valta on tänä päivänä virallisten instituutioiden sijaan epävirallisilla verkostoilla, joissa jaetaan etuuksia ja palveluksia. Tutkija Alena Ledeneva käyttää järjestelmästä termiä sistema. Epävarmuus tulevasta liittyykin osin siihen, että talouden taantumassa etuuksia on jaettavana yhä vähemmän, jolloin sisteman keskinäinen luottamus saattaa horjua. Politiikan tutkija Andrei Kolesnikov on todennut, että Venäjän nykyinen johto pelkää uudistuksia jopa enemmän kuin pitkään jatkuvan taloudellisen laman seurauksia.

Politiikan tutkija Paul Goode kuvaa vaaleja ”äänekkääksi” vaiheeksi valtiojärjestelmän kiertokulussa. Niiden väliin jää ”hiljaisempi” aika. Usein myös uutisointi keskittyy näihin äänekkäisiin tapahtumiin, jolloin hiljaisemmat kehityskulut, kuten nationalismin valjastaminen politiikan käyttöön, voivat jäädä vähemmälle huomiolle. Edellisten vaalien jälkeen valtiojohto alkoi ponnekkaasti puhua perinteisistä venäläisistä arvoista, jotka ovat vastakkaisia eurooppalaisiin arvoihin nähden. Isänmaallisuuden korostaminen sankarillisen historiatulkinnan avulla tuntui vetoavan moniin.

Nyt Kremlin pitäisi kuitenkin ratkaista, miten tainnuttaa mielenosoituksissa näkyväksi leimahtanut tyytymättömyys. Venäjän nykyjohto on aiemmin keskittynyt painostamaan ja pelottelemaan opposition edustajia, mutta nyt tarve uusille avauksille on suuri. Näyttää siltä, että valtiojohto uskoo löytävänsä Venäjän nuorilta vastauksia ongelmaan.

Lokakuun lopulla Sotšissa järjestetään Neuvostoliiton perinteen hengessä kansainvälinen nuorisofestivaali, johon odotetaan kymmeniä tuhansia osanottajia. Gazeta.ru -verkkolehden mukaan festivaalivieraiden toivotaan todistavan, että Venäjä on ”mahdollisuuksien maa, jolla on suuri menneisyys ja valoisa tulevaisuus”. Lehti lainaa lähteitään, joiden mukaan presidentinhallinnossa seurataan festivaalin työryhmäkeskusteluja suurella mielenkiinnolla.

Viime heinäkuussa Putin piti Sotšissa tiedotustilaisuuden, johon oli kutsuttu yleisöksi lapsia ja nuoria. Kun yksi heistä kysyi presidentiltä tämän aikeista presidenttiuran jälkeen, Putin vastasi naureskellen: ”En ole vielä edes päättänyt, jätänkö presidentin viran vai en.” Aplodien jälkeen hän lisäsi: ”Vasta kun olen tehnyt tämän asian selväksi itselleni, voin miettiä seuraavaa askelta.”

Äänestäjiä, varsinkaan tulevia sellaisia, ei taideta juuri kaivata osallisiksi tähän kuvioon. Navalnyin liikkeelle panemat mielenilmaukset kuitenkin osoittavat, ettei nykyinen valtiojohto voi luottaa asemansa pysyvyyteen.

Venäjän demokratia politiikkademokratia Venäjä Ydin-lehti

Lue myös

Anna Sharogradskajan (oik.) johtama lehdistöinstituutti on luokiteltu Venäjällä ulkomaiseksi agentiksi. Kuvassa myös Russian LGBT Networkin johtaja Igor Kochetkov sekä Centre of Social Technologiesin johtaja Maria Mihailova. (Kuva: Teija Laakso)

Venäläinen kansalaisyhteiskunta ei saa näkyä eikä kuulua

Suomessa vierailleet venäläisjärjestöjen johtajat kertovat, että etenkin laki ulkomaanagenteista vaikeuttaa jatkuvasti toimintaa. Lehdistöinstituutin johtaja Anna Sharogradskajaa on tutkittu myös terrorismiepäiltynä.
(Kuva: Larry Koester / cc 2.0)

Venäläisiä kansalaisjärjestöjä kohdellaan kyynisesti valtion vihollisina

Ihmisoikeuskeskus Memorialin kohtelu kertoo, että Venäjän hallitus on aikeissa hyökätä vielä aggressiivisemmin kansalaisyhteiskuntaa vastaan, kirjoittaa Heather McGill.
(Kuva: Alexandr Trubetskoy / cc 2.0)

Dinastija ja muita epätoivottuja ilmiöitä

Politiikan paluu Venäjälle valpastutti maan hallinnon, kirjoittaa Kirill Martynov. Tilannetta, jossa kaikki on politiikkaa ja kiellettyä, voi olla kuitenkin vaikea hallita.