Jokin on muuttunut. Ystäväni auto pysäytetään. Taas. On otettava ajokortti ja muut paperit mukaan ja mentävä juttusille armeijan väliaikaiseen rakennukseen. Kuluu viisi minuuttia, kymmenen, vartti, sitten hän tulee takaisin.

"Mitä asiaa niillä oli?" kysyn. "Ei mitään. Ne vaan vilkaisivat henkkareihin ja sanoivat, että mene jo."

Jokin on muuttunut. Makaan hiekassa ja hikoilen. Se on ahdistavaa, ja päätän lähteä kävelylle pitkin rantaa. Vain kilometrin käveltyäni vastaan on saapastellut jo kolme sotilasta. Heidän näkemisensä rannalla tuntuu todella oudolta, se puskee hikihien sekaan pelkohikeä, auringonpaisteeseen varjon – tai sitten olen vain aseita pelkäävä.

"Gambian rauhallisen pinnan alla kuhisee vakavia ihmisoikeusloukkauksia."

Sotilaat pysäyttelevät täälläkin paikallisia ihmisiä, taluttavat ilman lupaa toimivat soittajat tai rihkamanmyyjät kuulusteltaviksi.

Jokin on muuttunut. Täällä meren läheisyydessä, näillä alueilla pitäisi olla paljon turisteja alkuvuodesta. Paikallisten ihmisten pitäisi saada kerättyä tuloja säästöön pitkäksi aikaa juuri nyt, hotelleissa, rannoilla, kojuissa. Mutta täällä on melko hiljaista.

* * *

Gambia on piskuinen maa, jonka historia on verrattain rauhallinen ja vailla sotia. Presidentti Yahya Jammeh on pitänyt maata autoritaarisessa, kiristyvässä otteessaan jo 20 vuoden ajan. Vast'ikään hän ilmoitti valtion eroavan Kansainyhteisöstä.

Gambian rauhallisen pinnan alla kuhisee vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Journalisteja hiljennetään ja vangitaan ilman oikeudenkäyntiä. Presidenttiä arvostelevat vastapuolen edustajat vangitaan. Homoseksuaalisuus on presidentin toimesta tuomittu synniksi. Kuolemantuomio ja teloitukset ovat edelleen käytössä. Korruptio kukkii.

On spekuloitu, johtuiko maan irtaantuminen Kansainyhteisöstä presidentin toimiin kohdistuvasta ihmisoikeuskritiikistä vai siitä, miten Jammeh itse asian ilmaisi: hän ei halua Gambian olevan osa uuskolonialistisia instituutioita, joita Kansainyhteisö presidentin mielestä edustaa.

* * *

Jokin on muuttunut. Siellä missä ennen kulkivat satunnaiset poliisit, kulkevat nyt sotilaat. Ihmiset eivät uskalla puhua, kukaan ei saa sanoa ääneen kriittistä sanaa maan hallinnosta. Ei edes valkoinen, minulle tarkennetaan.

Muutokset pelon ilmapiirissä huomaa. Hallinnon ote on tiukentunut selvästi muutaman kuukauden aikana. Ystäviänikin, aivan tavallisia gambialaisia, on pidätetty "muutamiksi päiviksi muutamia kertoja" kuin kiusanteon nimissä - ja vapautettu sitten vailla selitystä saati anteeksipyyntöä.

Jokin on muuttunut. Ajamme hirmuisella kiireellä lentokentälle. Tänä samaisena päivänä tässä samaisessa Banjulin pääkaupungissa toimittajat Musa Sheriff ja Sainey M.K. Marenah päästetään vapauteen vankilasta, jossa he ovat olleet pidätettyinä useita päiviä. Syytteitä väärästä tiedonannosta ja kahden vuoden vankilatuomioiden uhkaa ei kuitenkaan kumota, vaikka miehet ovat harjoittaneet puhdasta journalistista sananvapautta.

Olemme lähellä lentokenttää. Stop. Sotilas kysyy: minne matka? Helsinkiin, vastaan. Sotilas pyytää ystävääni avaamaan selkäreppunsa ja ottamaan sieltä tavarat ulos. Ystäväni tekee kuten käsketty, on valmis paljastamaan yksityisyytensä, ja sotilas kääntyy katsomaan. Hän töytäisee reppua ylimielisesti ja sanoo, että ei mua kiinnosta, menkää.

Jatkamme matkaa autolla viisikymmentä metriä. Stop, taas. Ja vielä kerran, sadan metrin päästä. Uudelleen stop. Järkeähän tällaisessa kiusanteossa ei ole.