Saddam Husseinin pidättämisen farssi

Kaksi väärää ei tarkoita yhtään oikein

Nyt myös suomalaiset tiedotusvälineet näyttävät lopullisesti antautuneen Pentagonin propagandakoneistolle. Irakin entisen presidentin Saddam Husseinin pidätys esitetään suurena voittona ihmisyydelle, vapaudelle ja demokratialle. YLE, MTV, Helsingin Sanomat ja melkein kaikki muut perässä esittävät sellaisia amerikkalaisten levittämiä kuvia Saddam Husseinista, joihin sisältyvä nöyryytys voi tulla ymmärrettäväksi ainoastaan, jos Saddam Husseinia pidetään ihmiskunnan vihollisena. Ihmisoikeuksista viis silloin kun on kyse vihollisista.

Saddam Hussein nousi valtaan väkivaltaisesti eivätkä hän tai hänen kanssahallitsijansa kaihtaneet käyttää väkivaltaa omien etujensa tai poliittisten ideaaliensa edistämiseen tai Irakin tai sitä hallineen baath-puolueen aseman pönkittämiseen. Saddam Husseinin valtakausi ei silti olisi ollut mahdollinen ilman laajamittaista tukea. Tukea tuli paitsi Yhdysvalloilta ja muilta länsimailta 1980-luvulla, niin myös ainakin joistakin Irakin suurista kansanryhmistä aina 2000-luvun alkuun saakka. Irakia ei syyttä joskus verrattu arabimaailman Saksaan. Suhteellisen hyvin toimivat perusrakenteet, korkea koulutustaso ja näyttävät rakennus- ja muut hankkeet pitivät – pelon ohella – yllä uskoa baath-puolueen myytteihin ja tarinoihin.

Myöskään yhdysvaltalaiset uuskonservatiivit eivät ole kaihtaneet häikäilemättömiä keinoja päästäkseen valtaan tai väkivaltaa edistääkseen omia poliittisia ideaalejaan tai etujaan. George W. Bush voitti vaalit äänioikeuksien manipuloinnin, ääntenlaskennan ja konservatiivisten tuomarien avulla, ei vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Ja jos Irakissa media oli monoliittisen valtion ja sen valtapuolueen käsissä, on Yhdysvalloissa media muutaman kaupallisen megamediakorporaation hallussa. Nämä suuryhtiöt tukevat sekä Yhdysvaltain kahteen toisiaan lähellä olevaan puolueeseen jakautunutta poliittista eliittiä että puhtaan kapitalismin myyttejä ja tarinoita jokseenkin yhtä kritiikittömästi kuin Irakin media tuki Saddam Husseinia.

On todennäköistä, että Saddam Husseinilla oli jonkinlaista aktiivista tukea omassa maassaan ainakin yhtä paljon kuin George Bushilla on omassaan. Jos noin reilu viidesosa äänioikeutetuista amerikkalaisista tuki Bushia yhden kerran äänestysuurnilla joulukuussa 2000, ehkä saman verran irakilaisia osallistui jatkuvasti aktiivisesti baath-puolueen toimintaan ja mielenilmauksiin sen johtajan puolesta monien vuosien ajan. Metodologisesti kyseenalaisten mielipidetiedustelujen mukaan enemmistö irakilaisista oli kyllä tyytyväisiä tai jopa hyvin onnellisia baath-puolueen vallan päättymiseen keväällä 2003, mutta jo syksyllä raportit kertoivat yhä useampien irakilaisten – nyt taas ehkä jopa enemmistön – pitävän Saddam Husseinin paluuta amerikkalaisten miehitystä parempana. Juuri tämän takia Saddam Husseinin pidätys on amerikkalaisille niin tärkeä “voitto”.

Presidentti Bush ja pääministeri Tony Blair lupaavat Saddam Husseinille kansainväliset standardit täyttävää oikeudenkäyntiä. Olennainen kysymys kuitenkin on, että minkä lain mukaan hänet voitaisiin legitiimisti tuomita? Laittomasti Irakiin hyökänneet miehittäjät ovat osoittaneet, että eivät käytännössä piittaa kansainvälisestä laista mitään. Tilauksista selvityksiä tehneet amerikkalaiset oikeusoppineet yrittivät kyllä selittää, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 678 vuodelta 1990, 687 vuodelta 1991 ja 1441 vuodelta 2002 oikeuttaisivat sodan Irakia vastaan keväällä 2003, mutta myös he tietävät aivan hyvin, ettei YK:n turvallisuusneuvosto säädä sellaisia lakeja, joita jäsenmaat voivat sitten yksipuolisesti panna toimeen sellaisten jälkikäteisten tulkintojen pohjalta, joita YK:n turvallisuusneuvoston muut pysyvät jäsenet eivät sillä hetkellä hyväksy. Turvallisuusneuvosto ei ole lainsäädäntöelin vaan poliittinen elin, eikä USA ole kuvitteellisen maailmanlain – jonka auktoriteettia se ei tunnusta – itseoikeutettu toimeenpanija. Lisäksi noiden päätöslauselmien vääräkin käyttö olisi vähintäänkin edellyttänyt, että Irakilla tosiasiassa olisi ollut laittomia joukkotuhoaseita (mitä USA:n varastot kyllä ovat täynnä), eli että kyse olisi ollut aseriisuntaoperaatiosta.

Saddam Husseinin pidätyksen farssin huippu on siinä, kun suomalaisetkin uutistenlukijat orjallisesti toistavat Pentagonissa väsättyä tekstiä, jossa todetaan, että “Saddam ei ole yhteistyöhaluinen, koska ei myönnä joukkotuhoaseita”. Eikö kaikki evidenssi nyt jo melkein vuoden miehityksen jälkeen puhu sen puolesta, ettei Irakilla ollut mitään joukkotuhoaseita? Jos amerikkalaiset pystyivät löytämään väsyneen ja likaisen Saddam Husseinin jonkun maatalon kellarin pohjalta, niin miten he eivät olisi pystyneet löytämään kiellettyjä aseita tässä ajassa? Jo ennen sotaa “luotettavat tiedustelutiedot” tiesivät kertoa täsmälleen ja tarkalleen missä noita aseita pitäisi olla!

Saddam Hussein voitaisiin tietysti periaatteessa tuomita jonkinlaisessa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa syytettynä ihmisoikeus- ja sotarikoksista. Kylmän sodan päättymisestä lähtien onkin ollut käynnissä prosessi, jossa on rakennettu maailmaan pysyvää kansainvälistä rikostuomioistuinta (ICC). Irak ja USA ovat olleet liittolaisia tämän hankkeen vastustamisessa. Vaikka Yhdysvallat kampanjoi voimakkaasti perussäännön vahvistamista vastaan, kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö sai vaadittavat 60 jäsenvaltioiden vahvistusta 11. huhtikuuta 2002. ICC-sopimuksen on nyt ratifioinut jo 92 maata. George W. Bushin hallinto on kuitenkin tehnyt kaikkensa vesittääkseen ja jopa tuhotakseen tämän sopimuksen. Yhdysvaltain (ja maailman) suurimman sotaveteraanijärjestön American Legionin turvallisuusneuvonantaja Michel Schlee on todennut ICC:n olevan vaarallinen, koska se alistaa Yhdysvaltojen asevoimat "alttiiksi mahdollisesti epäoikeudenmukaisille oikeuskäsittelyille". Yhdysvallat haluaisi, että ICC:n kaltaiset kansainväliset tuomioistuimet voisivat aloittaa oikeuskäsittelyn vain, jos YK:n turvallisuusneuvosto niin päättää. USA:lla on turvallisuusneuvostossa veto-oikeus.

Yhdysvallat on pyrkinyt painostamaan useita valtioita allekirjoittamaan erillissopimuksen, jolla Yhdysvaltain kansalaiset saisivat syytesuojan sotarikoskysymyksissä. Yhdysvaltojen mukaan tällainen erillissopimus on ICC:n perustaneen Rooman sopimuksen artiklan 98 mukainen, mutta useimmat ihmisoikeusjärjestöt ovat vahvasti eri mieltä. Ensimmäinen tällaisen erillissopimuksen hyväksynyt maa oli Romania, jonka motiiveihin vaikutti se, että Yhdysvallat ilmoitti erillissopimuksen allekirjoittamisen edesauttavan maan NATO-pyrkimyksiä. Sen jälkeen esimerkiksi Iso-Britannia on muiden EU-maiden kritiikistä huolimatta allekirjoittanut sopimuksen. Spontaanin tuen, uhkailujen ja painostuksen ansiosta kahdenvälisiä syyttämättömyyssuoja- sopimuksia on nyt solmittu kuudenkymmenen maan kanssa (ks. www.iccnow.org/documents/otherissuesimpunityagreem.html). Lisäksi Yhdysvaltojen hallitus on tukenut lakiehdotusta, joka antaisi Yhdysvaltojen armeijalle valtuudet vapauttaa – myös väkivalloin – kenet tahansa Yhdysvaltojen kansalaisen, jonka ICC on pidättänyt.

Yhdysvallat on siis tehnyt enemmän kuin selväksi, ettei se hyväksy sen enempää kansainvälisen lain auktoriteettia kuin kansainvälisen rikostuomioistuimen ideaa. Minkä lain nojalla Saddam Hussein sitten pitäisi tuomita? Senkö kansallisen lain, jota laittomasti maahan tunkeutuneet hyökkääjät nyt jälkikäteen ovat Irakille kirjoittamassa? Mistä lähtien sotilaallisen miehityshallinnon ja sen nukkehallituksen sanelema laki on katsottu legitiimiksi? On aivan uskomatonta, ettei suomalaisten tiedotusvälineiden edustajien mieleen nouse edes varovaista epäilyä siitä, että se mitä he uutissähkeissään lukevat on propagandaa. Joseph Goebbelsin on nyt korvannut Donald Rumsfeld, joka yrittää perustaa "uuden vuosisadan" uutistoimistoa, jonka tehtävänä on "voittaa informaatiosota"
(ks. www.villagevoice.com/issues/0347/mondo6.php). Kuka totuudesta välittäisi, kun maailma on täynnä pahoja vihollisia, jotka täytyy eliminoida?

Tästä näyttäisi olevan tulossa helvetillinen vuosisata.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Helsingin yliopistossa.