Kansanmurhan kokenut Ruanda etsii sovintoa | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Kansanmurhan kokenut Ruanda etsii sovintoa

Sovinto ei ole helppo tie luottamukseen maassa, jonka menneisyys on täynnä ihmisoikeusrikoksia.

Ruandassa tehdään työtä, jotta ihmiset tekisivät sovinnon keskenään. Yhdeksän vuotta kansanmurhan jälkeen maan hallitus vie voimalla läpi sovinto-ohjelmaa, johon kuuluu Ruandan oikeuskäytäntöä vauhdittavat gacacakäräjät. Sovinto ei ole helppo tie luottamukseen maassa, jonka menneisyys on täynnä ihmisoikeusrikoksia.

Alkuvuoden aikana Ruandan ylikuormitetuista vankiloista on vapautettu kymmeniätuhansia kansanmurhasta syytettyjä vankeja. Sairaat ja vanhukset on armahdettu, mutta tuhansien syytettyjen osallisuutta rikoksiin selvitetään gacaca-oikeudessa. Vanhaan kyläkäräjäkäytäntöön perustuvan gacacan tarkoituksena on jouduttaa oikeusprosessia, mutta samalla jälleenrakentaa yhteiskuntaa ja luottamusta sekä mahdollistaa sovinto ja anteeksianto.

Oikeutta on käyty Arushan kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ja Ruandan kansallisessa tuomioistuimessa, mutta tähän mennessä on käsitelty vain noin 6 000 syytetyn jutut. Ruandan vankiloissa viruu noin 100 000 vankia, joista suurin osa odottaa oikeudenkäyntiä syytettyinä osallisuudesta kansanmurhaan.

- Jos oikeus viivästyy, se ei toteudu ja se voidaan kieltää, sanoo Alex Ndenga, joka työskentelee Umutaran alueen gacaca-oikeuden johtajana Pohjois-Ruandassa.

Vapautuksen jälkeen vangit on lähetetty solidaarisuusleireille, joissa heitä ohjataan ja neuvotaan sovinnon tekemisestä varten. Sen jälkeen he menevät niihin kuntiin, joissa heidän rikoksensa käsitellään. Jotkut vangeista ovat tunnustaneet tekonsa.

- Vangit myöntävät rikoksensa, koska heidän keskuudessaan on tehty paljon koulutustyötä sovinnon edistämiseksi, Alex Ndenga sanoo ja selventää vankien hyötyvän tunnustamisesta kahdella tavalla: he saavat tunnustaa sydämeltään painavan asian, ja tekojen myöntäminen lieventää heidän vankeusrangaistuksiaan.

Jos syytetty tunnustaa esimerkiksi osallisuutensa murhaan, hänen tuomionsa voi lyhentyä 25 vuodesta 7-12 vuoteen vankeutta.

- Jos oikeutta ei tapahdu, sovinto on mahdottomuus. Gacaca-prosessissa onkin paljon hyvää. Se auttaa rikollista tekemään sovinnon niiden kanssa, joita vastaan hän on rikkonut. Olemme jo saattaneet murhaajia kohtaamaan selviytyjät, ne, joiden omaisia he ovat tappaneet. Siinä on paikka sovinnonteolle.

Jacquelinen äiti pelkää kostoa

Kun tammikuussa aloitettiin hallituksen sovinto-ohjelmaan kuuluvat vankien vapautukset, vapautettujen ryhmään kuului myös Jacqueline Murakazan, 31, äiti, joka istui kahdeksan vuotta vankilassa.

- Kuulin, että äiti vapautui jo aikaisemmin, jolloin hän meni kotiseudulleen Kibuyeen. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta peloissaan hän palasi takaisin vankilaan. Nyt äitini on asettunut pääkaupunkiin Kigaliin. Hän pelkää niitä ihmisiä, jotka asuvat Kibuyessä, Jacqueline Murakaza kertoo surren äitinsä kohtaloa.

- Kun soitan äidille, hän ei halua puhua kansanmurhan ajasta eikä hän uskalla mainita nimiä tai paikkoja, koska hän pelkää kostoa. Ihmiset voivat gacacassa tuomita ja toisaalta vapauttaa syytettyjä, hän sanoo ja miettii, kenelle nyt kuuluu hänen vanhempiensa keräämä suuri omaisuus, talot ja maat, jotka olivat perheellä ennen kansanmurhaa. Kansanmurhan jälkeen tyhjiksi jääneet ja muiden käyttöönsä ottamat asunnot ovat ongelma, johon haetaan ratkaisua valmisteilla olevasta maanomistuslaista.

Jacqueline Murakaza pakeni sodan keskeltä silloisen Zairen (Kongon demokraattinen tasavalta) ja Sambian kautta Senegaliin, josta YK:n pakolaisapu auttoi hänet miehensä ja lastensa kanssa Suomeen. Hän sai lapsen sodan keskellä ja pitkän pakomatkansa aikana hän synnytti vielä toisen lapsen laivamatkalla Senegaliin. Turkuun asettunut Murakaza seuraa Suomesta kotimaassaan vangittujen omaistensa elämää.

Murakazan äidin rangaistusta ei käsitellä kyläoikeudessa, koska hänet on ikänsä takia armahdettu. Isä vangittiin heti kansanmurhan jälkeen ja vapautettiin vuonna 2001, mutta hän kuoli ennen viime joulua. Jacquelinen veli vangittiin Keniassa ja tuomittiin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Arushassa 25 vuodeksi vankilaan Malille.

Kun kysyn, mistä rikoksista hänen veljensä on tuomittu, Jacqueline vastaa nopeasti, ettei hän voi puhua asiasta, koska se on niin vaikea. Aika ajoin hän kirjoittaa kirjeitä veljelleen.

- Vaikka ikävöin perhettäni, en uskalla palata kotimaahani, koska pelkään, että minulle käy samoin kuin heille.

Hänen siskonsa vangittiin, kun tämä palasi Kongosta Ruandaan pian kansanmurhan jälkeen. Jacqueline Murakaza uskoo, ettei Gitaraman vankilassa elävä sisko tai kukaan hänen perheestään ole tehnyt mitään väärää. Sovintoon ruandalaisten kesken hän ei usko.

Gacaca edesauttaa sovinnon rakentamista

Verilöylyssä murhattiin tutseja, mutta siellä tapettiin myös hutuja, jotka kieltäytyivät osallistumasta murhiin ja muihin rikoksiin.

- Kaikkia niitä, jotka jäivät henkiin ja eivät osallistuneet rikoksiin, kutsumme selviytyjiksi. Heitä kansanmurhassa traumatisoituneiden rahasto auttaa heidän jokapäiväisessä elämässään, Alex Ndenga kertoo.

Tiedot selviytyjistä ja rikollisista gacaca-oikeutta varten kerätään kylätasolta, sieltä, missä kansanmurha tapahtui.

- Tietojen kerääminen onkin ensimmäinen ja tärkein vaihe oikeusprosessissa. Toisessa vaiheessa syytetyt luokitellaan sen mukaan, minkälaisista rikoksista heitä syytetään ja kolmanneksi pidetään oikeusistuntoja, Ndenga selvittää.

Gacaca-laissa on neljä rikosluokitusta. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat kansanmurhan suunnittelijat ja raiskaajat. Heidän syytteensä käsitellään suoraan maakunnan oikeudessa. Toiseen rikosluokkaan kuuluvat ne, jotka tappoivat, mutta jotka eivät olleet pääsuunnittelijoita. Kolmantena ovat ne, jotka kiduttivat ja hakkasivat, mutta eivät tappaneet. Neljännessä luokassa ovat omaisuusrikosten tekijät.

- Syytettyjä pannaan rikosluokkiin sen mukaan, miten tietoa on saatu paikallisilta ihmisiltä, Ndenga kertoo ja iloitsee alueensa pilottioikeudenkäyntien onnistumisista.

- Ihmiset kertoivat tietonsa, eikä pelkoa näkynyt. Tietoa on saatu niin selviytyjiltä kuin rikollisiltakin. Sitä on saatu myös niiltä rikollisilta, joita ei ole pidätetty eikä osattu epäillä.

- Gacaca edesauttaa sovinnon rakentamista. Ihmisten on tärkeää saada tietää, mitä on tapahtunut sukulaisille, perheenjäsenille ja ystäville, koska jo tieto vapauttaa. Meille kansalaisjärjestöille on tärkeää, että käsitellään niitä traumoja, joita henkiin jääneillä ja syytetyillä on, Luterilaisen maailmanliiton työntekijä Emmanuel Murangira kertoo.

Hän uskoo, että sovinto tapahtuu Ruandassa.

Gacaca-oikeutta käydään kylä-, kaupunginosa- ja kuntatasolla. Annetuista tuomioista voi valittaa ylemmälle tasolle. Tarvittaessa vaaleilla valitut, tehtäviinsä koulutetut lautamiehet saavat apua Ruandan lainoppineilta.

Sandra on valmis antamaan anteeksi

Suomessa elävät ruandalaiset, Jacqueline Murakaza ja Sandra Mikkola, 26, näkevät gacacassa paljon hyvää. He tunnistavat hallituksen sovinto-ohjelmassa ruandalaisina toisenkin puolen.

- Monet eivät ole valmiita hyväksymään gacacaa tai sovintoa, mutta jos hallituksella on ohjelma sovinnosta, ihmisillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, kertoo Turkuun kotiutunut ruandalainen Sandra Mikkola.

Sandra Mikkolan isä katosi ja äiti tapettiin kansanmurhassa. Suurin osa hänen ystävistään raiskattiin tai murhattiin. Itse hän selviytyi hengissä, koska hänen onnistui siirtyä Kongoon muutaman kuukausi ennen murhien alkamista. Suomeen hän on päätynyt vuonna 2000 miehensä Hannu Mikkolan kanssa, jonka hän tapasi Ugandassa. Tänään Sandra Mikkola on valmis antamaan anteeksi niille, jotka päätyivät tappamaan hänen omaisensa.

- On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät voi tehdä sovintoa tai elää naapureina pahantekijöiden kanssa.

Sovinto edellytys kehityshankkeille

Kaakkois-Ruandassa sijaitsevan Kibungon alueen maaherra James Kimonyo tietää, että koko maailma oli ymmällään siitä, miksi ruandalaiset tappoivat toisiaan. Väkivalta alkoi vuonna 1959 ja johti vuosikymmenien pakolaisuuteen huipentuen lopulta hirvittävään kansanmurhaan vuonna 1994, jolloin tapettiin arviolta 800 000 tutsia ja maltillista hutua noin sadan päivän aikana.

- Kansanmurha ei tappanut vain ihmisiä, vaan koko maan infrastruktuurin ja moraalin, Kimonyo sanoo.

Ruandan tragedia ei ollut hutujen ja tutsien järjetön heimosota vaan huolellisesti valmisteltu kansanmurha. Vallanpitäjät olivat menettämässä asemaansa, ja sota saatiin näyttämään rotujen väliseltä vastakkainasettelulta.

Ennen kansanmurhaa Jacqueline Murakazan henkilökortissa luki, että hän kuuluu hutuihin. Sandra Mikkola sai kortin täytettyään 18 vuotta, jolloin siihen ei tarvinnut enää painaa heimomerkintää.

Vuodesta 1932 vuoteen 1996 jokaisen ruandalaisen henkilökorttiin merkittiin etninen ryhmä. Tämä Belgian siirtomaaisäntien politiikka johti ihmisten eriarvoisuuteen ja syrjintään ja toimi osaltaan kasvualustana vuoden 1994 väkivallalle. Nykyään ruandalaiset välttävät viittauksia etnisiin ryhmiin.

Maaherra Kimonyo kertoo, että nykyinen hallitus yrittää työskennellä sitä ideologiaa vastaan, joka johti hirmutekoihin. Hallituksen perustaman kansallisen yhteyden ja sovinnon komission voimin maassa on aloitettu erilaisia kehityshankkeita.

- Hankkeet ja hallituksen pyrkimykset eivät onnistu, jos ei sovintoa kansan keskelle saada, maaherra Kimonyo sanoo.

Nykyisen hallituksen sovinto-ohjelma saa tukea kirkoilta ja kansalaisjärjestöiltä, jotka tekevät ruohonjuuritason työtä ihmisten keskuudessa. Kirkot kokoavat paljon ihmisiä ja levittävät rauhan ja sovinnon sanomaa kansanmurhasta toipuvien uhrien ja vankiloissa elävien syytettyjen keskuudessa. Kansalaisjärjestöt tekevät työtä kansanmurhassa traumatisoituneiden orpolasten, leskien ja vammautuneiden parissa.

- Näiden ihmisten elämää pyrimme tukemaan monin tavoin, mutta Ruanda ei selviä tehtävästään ilman kansainvälistä tukea, maaherra James Kimonyo sanoo.

Julkaisija: Turun Sanomat

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia