Hondurasin hummerin kova hinta | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Hondurasin hummerin kova hinta

Hummerinpyynti on Hondurasin miskitointiaanien pääelinkeino, jossa riski sairastua sukeltajantautiin on hyvin suuri. Karibian rannikolla on tuhansittain unohdettuja, työkyvyttömiksi halvaantuneita nuoria miehiä.

Suomi pyrkii nyt kohentamaan vammautuneiden ja heidän perheidensä tilannetta avustamalla alueen ihmisoikeusasiamiehen toimistoa.

Alicio Panting Lópezin historia valaisee surullisella tavalla sitä turvattomuuden verkkoa, jossa miskitointiaanit Hondurasin Karibian puoleisella rannikolla joutuvat taistelemaan elämästään rajattujen työmahdollisuuksien sekä myös arvaamattomien luonnonvoimien ja keskellä.

Puerto Lempirassa asuva Alicio Panting istuu jo kuudetta vuotta rullatuolissa ja parsii kokoon neulalla ja langalla naapureiden kenkiä ja sandaaleja. Tähän itse opittuun suutarinammattiin hänet ajoi välttämättömyys hankkia yksitoistajäseniselle perheelleen edes jotain särvintä leivän päälle.

Vielä vuonna 1998 elämä hymyili Aliciolle Pantingille ja hänen perheelleen. Silloin parhaissa sielun ja ruumiin voimissaan oleva 35-vuotias miskitosukeltaja päätti lopettaa hummerisukeltajana Karibian rannikkoa kiertävillä kalastusaluksilla. Rahaa oli säästössä sen verran, että hän päätti palata perheensä kanssa juurilleen Rio Cocolle, Hondurasin ja Nicaraguan rajajoelle.

Hän aloitti pienviljelijänä ja kalasti esi-isiensä tapaan vuolaalla virralla. Oli omin voimin rakennettu talo, oma pieni tila ja muutama lehmäkin. Elämä ei ollut loistokasta, mutta perhe eli tyytyväisenä.

Sitten eräänä päivänä syksyllä 1998 alkoi sataa. Hurrikaani Mitch päätti asettua Rio Cocon päälle. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla viikon verran. Kuten tuhansilta muilta, myös Aliciolta meni kaikki: talo, karja, viljelmät. Vain oma ja perheen henki säästyivät.

Jäljelle ei jäänyt montaa vaihtoehtoa. Mutta osasihan hän sukeltaa ja siitähän tienaa kohtuullisesti, hän ajatteli. Perhe palasi alkuvuonna 1999 takaisin Puerto Lempiraan ja Alicio värväytyi uudelleen hummerisukeltajaksi.

”Se oli ensimmäinen sukellus”, hän kertoo ja työntää parsinneulaa sandaaliin. ”Menin suoraan 40 metriin ja nousin liian nopeasti ylös.”

Merestä laivalle nostettaessa hän oli tajuton ja halvaantunut kaulasta alaspäin. Muutamat kuivasukellukset alipainekammiossa vuorokausia myöhemmin kohensivat hänen tilaansa sen verran, että yläruumiseen palasi tunto. Siitä kunto ei kuitenkaan parane ja loppuelämänsä hän viettää rullatuolissa.

Merkittävä vientiartikkeli

Alicion kaltaisia vammautuneita sukeltajia on maan terveysministeriön laskelmien mukaan noin 4 000 Hondurasin Gracias a Dios- maakunnan noin 70 000 asukkaan maakunnassa. Vammautuneiden sukeltajien yhdistyksen AHMBLI:n mukaan aktiivisia sukeltajia alueella on tällä hetkellä noin 4600. Tavallista on myös se, että lievästi vammautuneet sukeltajat värväytyvät laivoille ja jatkavat ammattia valtavista riskeistä huolimatta.

Sukeltajien odotettu elin-ikä on alle 40 vuotta ja todennäköisyys vammautua 20-vuotta kestävän sukellusuran aikana on yli 90 prosenttia. Syitä vammautumisiin on useita. Sukeltajat menevät liian syvälle ja liian monta kertaa, 40 metriin parhaimmillaan jopa 16 kertaa vuorokaudessa. Laitteet ovat usein puutteellisia ja muun muassa kelloja ei käytetä, vaan ylös tullaan kun happi loppuu. Valtaosa sukeltajista ei myöskään ole koskaan saanut minkäänlaista laitesukelluskoulutusta.

Hummerinpyynti on kuitenkin Gracias a Diosin lähes ainoa varteenotettava tulonlähde, muita vaihtoehtoja 85-prosenttisesti miskitointiaaneista koostuvalle väestölle ei juurikaan ole tarjolla. Perheet, joissa ei ole yhtään sukeltajaa, elävät omavarais- ja vaihtotaloudessa joenvarsien ja rannikon kalastusyhteisöissä, joissa rahatalous on olematonta.

Unohdetut sukeltajat

Hondurasin valtiolle hummerinpyynti on merkittävä ulkomaantulojen lähde, joten sen voisi olettaa olevan kiinnostunut alueen kehittämisestä. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, sillä hyvin vähän vientituloista palaa alueelle ja hallitus näyttääkin jättäneen alueen oman onnensa nojaan lähes täydelliseen unohdukseen. Sille näköjään riittää, että alue tarjoaa Roatan-turistisaarella tukikohtiaan pitäville hummerifirmoille henkensä kaupalla sukeltavia miskitointiaaneja.

Noin 7 000 asukkaan pääkaupungissa Puerto Lempirassa tämän unohduksen huomaa yhdellä silmäyksellä: tiet ja muu infrastruktuuri on heikossa tilassa, saastaisessa sairaalassa on kaikesta puutetta, kaupungin hiekkateillä huojahtelevat vammautuneet sukeltajat ja osa heistä hukuttaa sataman baareissa suruaan viinaan. Koko kaupungin yllä leijuu raskas toivottomuuden ilmapiiri.

Maan instituutioiden läsnäoloa alueella ei juurikaan huomaa. Paras esimerkki sitä kuvaamaan on lähellä Puerto Lempiraa sijaitseva sukeltajien ”lastauspaikka” Kauquira. Kylässä on sukellusonnettomuuksia varten rakennettu terveyskeskus, jossa on kolme lahjoituksina saatua alipainekammiota. Niistä kuitenkaan ei toimi yksikään, sillä maan terveysministeriö ei ole vuosiin laittanut rahaa pakollisiin käyttökuluihin sen koommin kuin lääkärin palkkaankaan.

Korvauksia ei makseta

Miskitosukeltajan henki on Hondurasissa halpa. Meitä vammautuneita kohdellaan kuin eläimiä”, tiivistää tylyllä tavalla hallituksen ja kalastusyhtiöiden politiikan AMAHBLI:n puheenjohtaja Archimedes López, joka itse halvaantui 16 vuotta sitten. Hänen järjestönsä taistelee vammautuneiden sukeltajien työ- ja korvausoikeuksien puolesta.

"Hondurasin hummeri on verinen”, hän jatkaa ja makuulaverilla makaavaa miestä katsellessa ei ole todellakaan vaikea ymmärtää miksi hän sanoo syöneensä viimeiset hummerinsa 16 vuotta sitten. Kun puheenjohtajan tarvitsee liikkua kaupungilla, joten kuten vielä jaloillaan seisovat entiset sukeltajatoverit nostavat hänen liikkuvan sänkynsä 17-vuotiaan poikansa ohjaamaan pick-upin lavalle.

Koska sukeltajat lähtevät parikin viikkoa kestäville sukellusreissuille ilman kirjallisia työsopimuksia, vammautumis- tai kuolontapauksissa yritykset noudattavat villin lännen lakeja: jotain korvauksia sairaala- ja kuntoutuskuluihin joillekin, joillekin ei mitään. Siksi vammautuneista tulee lähes takuuvarmasti aina taakka köyhälle ja monilukuiselle perheelle. Gracias a Diosin alueen vammautuneiden lasketaan vaikuttavan vajaan 50 000 ihmisen elämään köyhdyttävästi.

Apua oikeusasiamieheltä

”Tarvitsemme keskusteluyhteyden yrittäjien kanssa, sillä heidän tulisi kantaa vastuunsa ja maksaa kohtuullisia avustuksia vammautuneille. Oikeustaistelun käyminen heitä vastaan on meille täysin mahdotonta, sillä mistä meillä on maksaa asianajajien kuluja?”, hän sanoo. Siksi hän toivookin nyt saavansa oikeudellista apua alueellisen ihmisoikeusasiamiehen toimistolta, jota tuetaan Suomen paikallisen yhteistyön määrärahoilla.

Kyseessä on oikeusasiamiehellekin vaikea tehtävä, sillä vastassaan hänellä on rikkaiden hummeriyrittäjien joukko, johon kuuluu entisiä ja nykyisiä poliitikkoja sekä armeijan ex-upseereja. Kaikki ihmisiä, joilla on suorat suhteet nykyisiin vallanpitäjiin.

Pelkästään vammautuneiden asian hoitamisella ei ole kiire. Aktiivisukeltajien tulonlähde ja koko elinkeinon tulevaisuus on nyt vaakalaudalla Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin keväällä päätettyä lopettaa sukeltamalla pyydystetyn hummerin ostamisen Hondurasista vuoden 2006 ja Nicaraguasta vuoden 2007 jälkeen.

Molemmissa maissa on nyt lyhyenä siirtymäaikana kehitettävä tuhansille aktiivisukeltajille vaihtoehtoisia ammatteja ja annettava siihen tarvittava koulutus tai muuten he jäävät vielä enemmän oman onnensa nojaan. Suutarin ammattia harjoittava Alicio Panting toivoi saavansa Singer-ompelukoneen. Jostain sellaisesta on aloitettava.

***

Suomen hanke

Keski-Amerikan kiertävän suurlähettilään yksikkö tukee paikallisen yhteistyön määrärahoilla Hondurasissa Gracias a Dios –maakuntaan perustetun alueellisen ihmisoikeusasiamiehen toimistoa, jonka ensisijaisena tehtävänä tulisi olla vammautuneiden miskitointiaanisukeltajien avustaminen. Tuella pyritään myös vahvistamaan ihmisoikeusasiamiehen toimiston institutionaalista asemaa osana maanlaajuista verkostoa.

Tämän ”perinteisen” ihmisoikeustoiminnan lisäksi Suomi pyrkii vahvistamaan alueella väestön sosiaalisia ja kulttuurillisia oikeuksia tukemalla kaksikielisyyskoulutusta.

Suomi on sekä lähetystön että Kehitysyhteistyön palvelukeskus KEPAn kautta tukenut kaksikielisyyskoulutusta Nicaraguassa jo neljän vuoden ajan. Tänä vuonna samanlainen hanke alkoi Guatemalassa ja pyrkimyksenä on laajentaa se alueelliseksi, kolmea maata koskevaksi ohjelmaksi.

Julkaisija: Kehitysuutiset

Lisää uusi kommentti