2000-luvun suurin haaste ei ole köyhien maiden paneminen kuntoon. Todellinen ongelma ovat rikkaat maat.

Näin sanoo Jason Hickel, Swazimaassa syntynyt, nykyään Isossa-Britanniassa vaikuttava antropologian tohtori, joka on myös yhteiskunnallista kehitystä ajavan Royal Society of Artsin sekä Britannian työväenpuolueen kansainvälisen kehityksen työryhmän jäsen.

Hän on päätynyt samaan kuin moni muukin yhteiskunta- ja taloustieteilijä viime vuosina: rikkaiden maiden on pakko luopua talouskasvusta, jotta ympäristötuho saataisiin loppumaan ja köyhilläkin mailla olisi mahdollisuus kehitykseen.

”Periaatteessa kaikki globaalit ekologiset katastrofit johtuvat rikkaiden maiden ylikulutuksesta. Kehityksestä ei voi puhua ilman, että puhutaan myös kasvusta luopumisesta rikkaissa maissa”, Hickel tiivistää.

Hän vieraili Suomessa lokakuun lopussa puhumassa kehitysjärjestöjen kattojärjestöjen Fingon Beyond Growth -konferenssissa, jossa keskusteltiin siitä, miten talousjärjestelmää voitaisiin uudistaa kestävämpään suuntaan. Paikalla oli yli 150 poliitikkoa, tutkijaa, virkamiestä, yritysmaailman ja kansainvälisten järjestöjen edustajaa, jotka luovuttivat myös päättäjille suosituksensa.

Vihreä kasvu ei toimi

Talouskasvun kyseenalaistaminen on ajankohtainen ilmiö. Vaikka talouskasvusta luopumiseen tähtäävästä degrowth-liikkeestä on puhuttu pitkään, ilmastonmuutos ja keskustelu luonnonvarojen hupenemisesta on tuonut sen lähemmäs valtavirtaa. Viime vuosina muun muassa monet yhteiskunta- ja taloustieteiden tutkijat ovat vedonneet talousjärjestelmän uudistamisen puolesta.

Ongelman ovat tunnustaneet osittain myös valtiot ja kansainvälisten instituutioiden, kuten YK:n, OECD:n ja Maailmanpankin, johto. Ne ovat kuitenkin tarjonneet vaihtoehdoksi ”vihreää kasvua” – mallia, jossa taloutta voidaan kyllä kasvattaa, kunhan se tehdään niin, etteivät päästöt kasva tai luonnonvaroja kuluteta liikaa.

Hickel ei usko vihreään kasvuun, sillä talouskasvu on hänen mukaansa kiinteästi sidoksissa nimenomaan luonnonvarojen kulutukseen.

”Vihreän kasvun malli keksittiin vuoden 2012 Rio de Janeiron kestävän kehityksen konferenssin alla. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut todisteita siitä, että vihreä kasvu voisi toimia – se oli vain oletus.”

Hickelin mukaan useammassakin tutkimuksessa on päädytty siihen, ettei luonnonvarojen kulutusta voi noin vain irrottaa talouskasvusta, ainakaan täysin. Päästöjä voi kyllä vähentää talouden yhä kasvaessa, mutta ei riittävän nopeasti, jotta maailma pysyisi korkeintaan 1,5 asteen lämpenemisessä.

”Vihreä kasvu on epä-älyllistä ja epätieteellistä. On hyväksyttävä sen mahdottomuus ja mietittävä uudelleen, miten talous pitäisi organisoida”, Hickel toteaa.

Hän myöntää, että kehitysmaissa perinteistä talouskasvua yhä tarvitaan, jotta ne voivat saavuttaa edes peruselintason. Sielläkään kasvu ei kuitenkaan saa olla tavoite itsessään.

Kukaan ei menetä

Hickelin mukaan ensimmäinen askel kestävän talousmallin luomiseen olisi muuttaa mittarit, joilla kehitystä tällä hetkellä mitataan.

”Nyt vain kasvatetaan bkt:tä ja toivotaan, että se ratkaisee yhteiskunnalliset ongelmat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa köyhyys on tällä hetkellä kuitenkin korkeammalla kuin 1970-luvulla huolimatta valtavasta bkt:n kasvusta”, hän sanoo.

Järkevämpää olisi hänen mukaansa mitata sitä, mitä oikeasti halutaan saavuttaa, kuten vaikkapa parempaa koulutusta tai terveydenhoitoa.

Käytännön keinoista järein taas olisi yksinkertaisesti katon asettaminen luonnonvarojen kulutukselle. Sitä ennen voidaan kuitenkin soveltaa kevyempiä toimia, joita voisivat olla esimerkiksi pakolliset takuut laitteisiin ja korjattavuuden varmistaminen, ruokahävikin kieltäminen, omistamistaloudesta jakamistalouteen siirtyminen ja resurssiverot, Hickel luettelee.

Hän painottaa, ettei uudessa mallissa kukaan oikeastaan menetä mitään vaan hyvinvointi pikemminkin kasvaa, mutta maallikkoa ajatus epäilyttää.

On varmasti selvää, että luonnonvarojen tuhlaamisesta on luovuttava ja hiilineutraaliuteen siirryttävä, mutta eikö se väistämättä tarkoita elintason laskemista?

Hickelin mukaan näin ei käy. Hänen mielestään kyse on vain siitä, että luovutaan tarpeettomasta kuluttamisesta. Hän ottaa esimerkiksi tekniset laitteet, jotka tällä hetkellä on suunniteltu hajoamaan muutamassa vuodessa.

”Jos tuotteet kestävät vaikkapa kolme kertaa kauemmin, myös luonnonvaroja pitää käyttää kolme kertaa vähemmän. Vaikutukset kertautuvat esimerkiksi kuljetus- ja varastointikuluissa.”

Entä sitten työpaikat? Niiden menetykset paikataan Hickelin mukaan lyhemmällä työviikolla, kovemmilla veroilla rikkaille sekä universaalilla perustulolla.

Lopetetaan klikkailu

Vaikka tutkijoiden kiinnostus talouskasvun jälkeiseen maailmaan on kasvanut, kokonaisen uuden talousjärjestelmän luominen kuulostaa utopistiselta jakautuneessa maailmassa.

Hickelin mukaan asioista sopiminen jo pelkästään EU-tasolla olisi kuitenkin mahdollista ja hyvä esimerkki muille maille. Myös yksittäisillä kansalaisilla on vaikutusvaltaa – tosin sitä ei pidä liioitella.

”Yksilö voi esimerkiksi lopettaa naudanlihan käytön ja vähentää tarpeetonta lentämistä. Mutta ei voi ajatella, että yksilöt ratkaisisivat asian muuttamalla kulutuskäyttäytymistään. Se on oikeastaan uusliberalistista ajattelua. Kyseessä on koko talouden organisoiminen uudelleen.”

Yksilöillä on kuitenkin tärkeä rooli, aivan kuten Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelussa viime vuosisadan puolivälissä.

”Ei sielläkään olisi riittänyt, että valkoiset vain ovat kotona ja yrittävät olla vähemmän rasisteja. Piti mennä ulos, organisoitua ja muuttaa lait. Niin pitää tehdä nytkin: pitää mennä ulos, lopettaa klikkailu ja liittyä yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka vaativat täysin erilaista taloutta.”