Artikkeli on julkaistu alun perin Peruste-lehden numerossa 3/2015. Tilaa lehti täältä.

Vaateyritykset etsivät jatkuvasti uusia ja halvempia tuotantoalueita Aasiasta sekä muista halvan työvoiman maista. Kun varsinkin Kiinassa valmistettujen vaatteiden tuotantokustannukset ovat kasvaneet, on todennäköistä, että teollisuudenala on siirtymässä muun muassa Afrikkaan.

Afrikassa on ollut aikoinaan omaa vaatetuotantoa, mutta käytettyjen vaatteiden kauppa on kuihduttanut sen. Esimerkiksi Etiopia on viime aikoina houkutellut maahan yrityksiä, ja vaatejätti H&M on jo vuoden ajan tehnyt yhteistyötä etiopialaisten vaateyritysten kanssa.

Halvemman työvoiman alueille siirtymisestä seuraa, että vaatetusalan eettiset ongelmat jatkuvat tulevaisuudessakin. Vaatetusteollisuus on monissa maissa ensimmäistä teollisuutta, ja halpatuotantomaissa työntekijöiden oikeudet toteutuvat huonosti.

Vaateteollisuusyritykset käyttävät lapsityövoimaa eivätkä työntekijät tule palkoillaan toimeen, vaikka työpäivät olisivat 12-tuntisia. Tehtaiden palkkaamat aseistetut joukot ahdistelevat ja joissakin maissa jopa murhaavat ammattiliittoon kuuluvia työntekijöitä ja ay-aktiiveja.

Valmiiksi kulutettujen farkkujen valmistuksen vuoksi vaatetusalan työntekijöillä esiintyy tappavaa silikoosia eli kivipölykeuhkosairautta. Farkkujen hiekkapuhaltamisessa käytetään kvartsipölyä, jota työntekijät hengittävät.

Vaatteiden tuotanto perustuu alihankintaan. Länsimaiset brändiyritykset eivät yleensä omista tehtaita, vaan ostavat niiden valmistamia vaatteita. Ostajayritykset päättävät vaatemalleista ja siitä, missä ne tuotetaan. Ostajat vaikuttavat paljon myös vaatteiden hintoihin ja toimitusaikatauluihin.

Globaalien kauppatavaraketjujen tutkimuksen piirissä vaatetusalaa pidetään esimerkkinä tyypillisestä ostajajohtoisesta alasta. Ostajajohtoisilla aloilla ostajilla on valtaa tuottajayrityksiin. Kuvaan kuuluu se, että ostajat eli brändiyritykset sijaitsevat rikkaissa maissa ja tuottajayritykset köyhissä maissa.

"Ompelijoiden työsuhteet ovat jo valmiiksi epävarmalla pohjalla, ja boikotit vaarantavat niiden jatkumisen."

Suomalaisella brändiyrityksellä on siis valtaa kehitysmaassa sijaitsevaan tuottajayritykseen. Brändiyrityksen kuuluisi käyttää valtaansa vastuullisesti. Se voi lopettaa vaatteiden hintojen tinkimisen mahdollisimman alas ja korvamerkitä lisää rahaa ompelijoiden palkkoihin, jotta niillä tulisi toimeen. Jopa H&M on sitoutunut maksamaan työntekijöilleen elämiseen riittävää palkkaa. Se on teko, jota odotetaan yhä suurimmilta kotimaisilta vaateyrityksiltä.

Yritysvastuun edistäminen riippuu myös tuottajayritysten johdon myötämielisyydestä, koska vaatetusalan tuotantoketju perustuu alihankintaan sen sijaan, että brändiyritykset omistaisivat tehtaat. Brändiyritykset voivat kuitenkin vaikuttaa tuottajayritysten johtoon. Lisäksi ne voivat solmia ompelijoiden työpaikoilla paikallisesti paremmista työehdoista tai globaalin raamisopimuksen kansainvälisen ammattiliiton kanssa. Ne voivat myös päästää ammattiliitot valvomaan tehtaiden työoloja.

Näin on tehnyt Zara-ketjustaan Suomessa tunnettu Inditex, joka on yksi maailman suurimmista tekstiiliyrityksistä. Myös H&M on solminut globaalin raamisopimuksen. Yksikään suomalainen yritys ei ole solminut globaalia raamisopimusta ammattiliiton kanssa millään alalla.

Ompelijoiden ja heidän ammattiliittojensa ottaminen mukaan yritysvastuuseen olisi ajankohtaista senkin vuoksi, että yritykset ovat lähivuosina tekemässä YK:n Yritysten ja ihmisoikeuksien ohjaavien periaatteiden mukaiset ihmisoikeusvaikutusten arvioinnit. Ihmisoikeusvaikutusten arviointi vesittyy, jos yritykset tekevät sen brändiyritysten suomalaisissa pääkonttoreissa työntekijöitä kuulematta. Ihmisoikeuksien toteutuminen edellyttää, että työntekijöiden ääni otetaan huomioon.

Yksi maailmalla suosittu tapa ottaa ammattiliitot vahvemmin mukaan yritysvastuuseen on brändiyritysten liittyminen niin sanottuihin järjestöjohtoisiin vastuualoitteisiin, joita ovat Ethical Trading Initiative, Fair Wear Foundation, Fair Labor Association ja SA8000-standardin taustajärjestö SAI. Niissä valta on yritysten lisäksi järjestöillä, ammattiliitoilla, julkisella vallalla ja yliopistoilla. Järjestöjohtoisilla aloitteilla on myös hyvät verkostot tuotantomaiden ammattiyhdistyksiin.

Yksikään suomalainen yritys ei ole jäsenenä yhdessäkään järjestöjohtoisessa aloitteessa. Niiden sijaan kotimaisten yritysten suosiossa on yritysten keskinäinen BSCI eli Business Social Compliance Initiative, jossa ammattiliitot ja järjestöt ovat sivuosassa.

Suomalaisissa vaateyrityksissä ei saisi unohtaa sitä, että ammattiliitot olisi pidettävä mukana yritysvastuutyössä. Yksinkertaisimmillaan sitoutuminen yritysvastuuseen on sitä, että suomalainen brändiyritys takaa tuottajayritysten työntekijöille oikeuden järjestäytyä ammatillisesti ja ajaa asioitaan kollektiivisin neuvotteluin. Ammattiliittojen jäsenten ja aktiivien ahdistelu on lopetettava.

Entä mitä tavallinen kuluttaja voi tehdä? Brändiyrityksille voi antaa palautetta siitä, että haluaa vastuullisemmin tuotettuja vaatteita. Yritysten boikotointi vain pahentaa työntekijöiden epävarmaa asemaa. Ompelijoiden työsuhteet ovat jo valmiiksi epävarmalla pohjalla, ja boikotit vaarantavat niiden jatkumisen.

Luonnonvaroja kuluu vähemmän, jos vaatteita ostaa vain tarpeeseen. Vanhoja vaatteita voi uudistaa ja ostaa vaatteita käytettyinä. Tärkeintä on miettiä, tarvitseeko sittenkään uutta. Ilmastonmuutoksen aikana meillä ei pitäisi olla varaa vain muutaman kerran käytettäviin vaatteisiin, jotka tuodaan toiselta puolelta maapalloa ja jotka ovat reissanneet raaka-aineina joskus pidemmänkin matkan kuin maapallon ympäri.

Kirjoittaja on vapaa yritysvastuun tutkija, joka työskentelee pääasiassa järjestöille ja ammattiliitoille. Hän on kirjoittanut kirjan Tappajafarkut – ja muita vastuuttomia vaatteita (Into Kustannus 2013).