Näkökulmat

Näkökulma: Vakoilua ja "yhteisiä arvoja"

Vakoilukohussa on unohtunut vanha viisaus, jonka mukaan valtioilla ei ole pysyviä ystäviä, on vain pysyviä intressejä, kirjoittaa Hannu Reime.
(Kuva: Dane Erland / cc 2.0)

Artikkeli on julkaistu alun perin lausti.comissa sekä Ylen Ykkösaamun sivuilla.

Millainen olisi maailma, jossa ihmiset yksilöinä käyttäytyisivät toisiaan kohtaan samalla tavalla kuin valtiot? Jokainen epäilisi sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään ja vakoilisi heitä, ellei välittömän hyödyn, niin ainakin varmuuden vuoksi. 'Ystävyys' olisi propagandistinen iskusana, josta on taktista hyötyä koottaessa liittolaisia kulloistakin vihollista vastaan. Se palvelisi samaa tarkoitusta kuin 'totuus' George Orwellin tunnetussa kauhu-utopiassa, jossa erityinen ministeriö huolehtii siitä, mikä "totuus" palvelee mitäkin poliittista konjunktuuria.

Maailmassa, jossa yksilöt käyttäytyisivät valtioiden tavoin, pienikin kanssaihmisen tekemä virhe tai hairahdus olisi riemastuttava uutinen. Tietoa siitä voitaisiin käyttää omaksi hyödyksi ja lähimmäisen vahingoittamiseksi, sillä ihmisten välisissä suhteissa vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Siihen kuuluisi tietenkin myös tiedustelu, realistisemmin ilmaistuna urkinta ja vakoilu. Sodassahan on ratkaisevan tärkeää tietää, mitä vihollinen suunnittelee: yllätys on jo puolittainen voitto.

"Mihin on unohtunut vanha reaalipoliittinen viisaus, jonka mukaan valtiolla ei ole pysyviä ystäviä, on vain pysyviä intressejä."

Niinpä myös yksilöiden välisessä kamppailussa vakoilu ja urkinta kuuluisivat tärkeimpiin toimintatapoihin silloinkin, kun naapureiden tappamista ja fyysistä vahingoittamista olisi onnistuttu rajoittamaan keskinäisillä sopimuksilla. Näitä sopimuksia saatettaisiin ylistää suurina humanitaarisuuden voittoina. Jollekin väkivallan rajoittamisessa ansioituneelle yksilölle myönnettäisiin joka vuosi suuresti arvostettu rauhanpalkinto.

Jos kaikki ihmiset käyttäytyisivät näin toisiaan kohtaan, eläisimme painajaismaisessa maailmassa. Elämä siinä vetäisi synkkyydessään vertoja Orwellin kuvittelemalle supervaltiolle Oseanialle, jota Isoveli hallitsee.

Enemmistö ihmisistä ei kuitenkaan onneksi näe jokaista kanssaihmistään potentiaalisena vihollisena, jonka tekemisiä pitää vähintäänkin seurata, jottei oma kilpailukyky tai asema — paikka auringossa — vaarantuisi. Yksilöinä ihmiset käyttäytyvät usein aivan toisella tavoin kuin instituutiot, joihin he kuuluvat. Senaattorit ovat mukavia miehiä, mutta senaatti itse varsinainen piru, totesivat jo muinaiset roomalaiset.

Valtiot suhtautuvat toisiinsa tavalla, jota yksilöiden välisissä suhteissa pidettäisiin patologisena. Tällainen havainto ei ihmiskunnan historian valossa ole mitenkään uusi ja tuore, mutta se näyttää helposti unohtuvan. Tietoisuuteen se tuntuu nousevan vain aika ajoin kuten juuri nyt tuoreitten vakoiluskandaalien yhteydessä.

Kun paljastui, että Yhdysvallat on vakoillut Euroopan unionin edustajia, suomalaiselta poliitikkotaholta kuultiin kommentti, että eiväthän ystävät vakoile toisiaan. Eivät ystävät teekään niin, mutta mihin on unohtunut vanha reaalipoliittinen viisaus, jonka mukaan valtiolla ei ole pysyviä ystäviä, on vain pysyviä intressejä. Tällaiset ystävät tietenkin vakoilevat toisiaan, sillä hehän voivat olla huomispäivän vihollisia.

Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusviraston NSA:n kokoama valtava datamassa voi nousta suureen arvoon, jos EU joskus ottaa etäisyyttä Atlantin takaiseen liittolaiseensa. Sellaiseen voisi johtaa vaikkapa Euroopan mahdollinen kehitys kohti todellista liittovaltiota tai pääoman ja työn suhteen muuttuminen työn eduksi yhdistyneessä Euroopassa.

En usko, että mitkään "yhteiset arvot" riittävät pitämään koossa valtioiden välisiä liittoutumia silloin, kun aletaan riidellä niistä arvoista, jotka todella liikuttavat nykymaailmaa, ja jotka ovat hyvin materiaalisia: raha, markkinaosuudet ja valta. Osallistuin äskettäin arvokkaaseen tilaisuuteen, jossa puhuttiin "eurooppalaisista arvoista" ja jopa hieman väiteltiin siitä, pitäisikö lännen puolustaa näitä arvoja, vaikka se suututtaisikin vallanpitäjiä Kiinassa ja Venäjällä.

Samanlainen ideologinen sumuverho, joka saa ajattelemaan, että ystävällismielisissä suhteissa toisiinsa olevat valtiot eivät vakoile toisiaan, näyttää myös hämärtävän keskustelua eurooppalaisista arvoista. Kuuluuko näihin arvoihin esimerkiksi "Euroopan linnakkeen" puolustaminen Afrikasta tulevia epätoivoisia siirtolaisia vastaan — tai vaikkapa kreikkalaisten opettajien ja muiden palkkatyöläisten kurjistaminen pankkien pelastamiseksi?

Keskustelu Euroopan arvoista kaipaisi myös jonkinasteista historiasta kumpuavaa nöyryyttä. Eurooppalaiset ovat vuosisatojen ajan teurastaneet toisiaan sekä vallanneet suurimman osan muuta maailmaa tuhoamalla kahden manteren kulttuurit ja orjuuttamalla Afrikan. Espanjan imperiumille himoituin arvo oli kulta, myöhemmät maailmanvallat rikastuivat orjakaupalla.

Eurooppa on kuitenkin myös se pieni pohjoiseen Atlanttiin tunkeutuva niemimaa, jossa syntyivät valistuksen ja Ranskan vallankumouksen aatteet, demokratia ja liberalismi sekä hieman myöhemmin sosialismi ja työväenliike. Näitä arvoja eurooppalaiset hallitsijat vastustivat katkerasti. Siinä määrin kuin ne ovat toteutuneet maanosassamme, ne eivät ole tulleet lahjana ylhäältä, vaan niiden puolesta on taisteltu ja taistellaan edelleen. Euroopassa kuten muuallakin on aina ollut kahdenlaisia arvoja.

Kylmän sodan aikana vakoilu yhdistettiin ns. kommunismin ja ns. vapaan maailman vastakkainoloon. Kommunismin romahtaminen Venäjällä tai muuttuminen kapitalismiksi Kiinassa ei ole suinkaan hävittänyt näiden valtioiden ja länsimaiden eturistiriitoja. Amerikkalaisten massiivisen velkaantumisen myötä Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteista on tullut sekoitus keskinäistä riippuvuutta ja epäluuloista kyräilyä.

Valtioiden harjoittama geopolitiikka ja kapitalismiin kuuluva taloudellinen kilpailu eivät ole vastakohtia, vaan päinvastoin ne tukevat toisiaan. Vakoilu kuuluu niihin molempiin yhtä luonnollisena osana kuin valtion asevarustelu ja liikeyrityksen pyrkimys heikompien kilpailijoiden tuhoamiseen.

Näkökulma politiikkaEU Yhdysvallat

Lue myös

Nuorten väkivaltainen radikalisoituminen Jordaniassa

Kun yhteiskunta ei tarjoa tukea ja vaihtoehtoehtoja, nuori saattaa kääntyä ääriliikkeiden puoleen.
Tietokoneen näppäimistö ja sormet

Näkökulma: Sananvapaus on tärkeimpiä ihmisoikeuksia – mutta sillä on rajansa

Sananvapaus on keskeinen ihmisoikeus, jota ei saa rajoittaa mielivaltaisesti, mutta se ei ole ainoa oikeus, muistuttaa Ihmisoikeusliiton asiantuntija Matti Jutila.

Näkökulma: Kiina nousemassa ilmastopolitiikan johtajaksi?

Yhdysvaltain ilmastopolitiikan täyskäännös tarjoaa Kiinalle mahdollisuuden nousta maailmanpolitiikan johtajaksi. Ilmastotavoitteiden toteuttamisessa on kuitenkin paljon haasteita, ja osa niistä johtuu länsimaisista kuluttajista, kirjoittaa Sanna Kopra.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.