Näkökulma: Paikallisia ratkaisuja paikallisiin konflikteihin | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Näkökulma: Paikallisia ratkaisuja paikallisiin konflikteihin

Pelkkä väkivallan tason tuijottaminen ei kerro paikallisten konfliktien vakavuudesta, kirjoittaa Katariina Mustasilta.

(Kuva: plinh / Flickr.com / CC BY-NC-ND 2.0)


Artikkeli on julkaistu alun perin Afrikan Sarvi -lehdessä 1/2016.

Afrikan sarvea haastavat paikallistason väkivaltaiset konfliktit, mutta yhteisöissä ja valtioiden tasolla löytyy myös aktiivisia pyrkimyksiä rauhan infrastruktuurin kehittämiseen.

Kenian Wajirin maakunnassa 1990-luvun alussa paikallistason konflikti eskaloitui kahden somaliklaanin välillä. Konfliktin taustalla olivat luonnonvarojen käyttöön liittyvät jännitteet sekä kiistojen syventyminen poliittiseksi valtataisteluksi vuoden 1992 vaalien alla. Vaikka konfliktit eri karjankasvattaja- ja maanviljelijäyhteisöjen keskuudessa eivät olleet alueelle entuudestaankaan tuntemattomia, väkivalta kiihtyi pienaseiden leviämisen vuoksi.

Paikallisten raporttien mukaan yli tuhat ihmistä menehtyi konfliktissa muutaman vuoden aikana ja suuria määriä elintärkeää karjaa menetettiin. Poliisin ja muiden viranomaisten läsnäolo syrjäisessä Wajirin maakunnassa oli heikkoa ellei olematonta, eikä konfliktia pystytty viranomaisvoimin selvittämään.

Naisverkostosta rauhankomiteaan

Väkivaltaisuuksien keskellä ryhmä paikallisia naisia organisoitui ja aloitti aktiivisen rauhantyönsä konfliktin ratkaisemiseksi. Naiset ymmärsivät, ettei rauhaa saataisi aikaan ilman yhteisöjen vanhimpien osallistumista ja näiden kulttuurillista auktoriteettia. Naisten suostuttelemana yhteisöjen vanhimmat organisoituivat ja aloittivat työnsä rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi.

Myös ryhmä nuoria perusti oman rauhanryhmänsä, ja pian paikallishallinto kiinnostui aloitteesta. Naisten aloittamasta verkostosta syntyi lopulta paitsi paikallisyhteisöjen välinen rauhansopimus, myös kestävämpi paikallistason rauhankomitea, Wajir Peace and Development Committee (WPDC).

Vuonna 1995 perustetun neuvoston alla eri tahot toimivat koordinoidusti paikallistason vakauden ylläpitämiseksi. Vaikka perinteiset johtajat omaksuivatkin näkyvämmän roolin rauhanneuvotteluissa, naisten ja nuorten ryhmät pystyivät onnistuneen aloitteensa ansiosta jatkamaan toimintaansa rauhan edistämiseksi.

"Vihamielisyydet eri yhteisöjen välillä saattavat siirtyä sukupolvilta toisille ilman väkivallan kiihtymistä."

WPDC:n esimerkki levisi pian laajalle Pohjois-Keniassa, ja paikallistason rauhankomiteat alkoivat houkuttaa tukea kehitysyhteistyötä tekeviltä kansainvälisiltä järjestöiltä. Keniaa vuonna 2008 ravistelleen vaalikriisin jälkeisissä rauhanneuvotteluissa päätettiin lopulta paikallistason rauhankomiteoiden perustamisesta maanlaajuisesti. Näin alun perin kansalaisaloitteesta kasvaneesta rauhankomiteasta tuli valtion hyväksymä ja koordinoima rakenne.

Kenian tavoin monet Afrikan sarven maista kärsivät paikallistason väkivaltaisista konflikteista tai niiden uhasta. Myös siellä eri tahot paikallisyhteisöistä kansalaisjärjestöihin ja valtionhallintoihin pyrkivät vahvistamaan alueen rauhan infrastruktuureja, eli yhteiskunnan eri sektorien ja ryhmien välistä yhteistyötä väkivaltaisten konfliktien ennaltaehkäisyssä sekä rauhanrakentamisessa.

Käsittelen artikkelissani Afrikan sarvea haastavia paikallistason väkivaltaisia konflikteja sekä niiden ennaltaehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi tehtyjä toimia. Artikkeli perustuu osittain väitöstyöni tutkimussuunnitelmaa varten kerättyyn aineistoon, joka koostuu Afrikan ja Kaakkois-Aasian valtioiden perustuslaillisesta lainsäädännöstä ja muista virallisista asiakirjoista, konfliktien kehitystä seuraavista tietokannoista ja rauhanrakennusta käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta.

Tarkastelen väitöstyössäni hauraiden valtioiden eri kansallisten ja paikallisten toimijoiden välistä institutionaalista suhdetta ja sen merkitystä maan sisäiselle vakaudelle ja kehitykselle. Viittaan artikkelissa paikoittain myös omiin, rauhantyön asiantuntijoiden kanssa työskennellessäni syntyneisiin havaintoihin.

Paikallistason konfliktit

Paikallistason konflikteilla (englanniksi communal conflict) viitataan aseellisiin konflikteihin kahden tai useamman etnisen tai muun ryhmäidentiteetin ympärille rakentuvan yhteisön välillä. Paikallistason konfliktit eivät kohdistu suoraan jonkin valtion hallitukseen, vaan ne koskevat jollakin tietyllä paikallisalueella (esimerkiksi maakunnassa) vaikuttavaa kiistakysymystä. Näitä voivat olla maanomistusasiat, muut luonnonvarat tai koettu epäoikeudenmukaisuus eri yhteisöjen välillä.

Kansainvälisen yhteisön huomio suuntautuu usein konflikteihin kahden tai useamman maan hallituksen välillä (esimerkiksi Etiopian ja Eritrean välinen konflikti) tai konflikteihin, joissa ovat vastakkain maan hallitus ja tämän haastava kapinallisryhmä (kuten Etelä-Sudanissa). Tästä huolimatta paikallistason konfliktit voivat olla hyvin akuutti huolenaihe monelle Afrikan sarvessa asuvalle. Väkivaltaisuudet eri yhteisöjen välillä surmaavat satoja ja jopa tuhansia ihmisiä vuodessa, johtavat maansisäisiin pakolaisvirtoihin ja estävät monelta koulunkäynnin ja elinkeinon harjoittamisen.

Paikallistason konfliktien vakavuudesta kertoo se, että vuosien 1989‒2014 välillä pelkästään Etiopiassa jopa 40 paikallistason konfliktia yltyi aseelliseksi vieden yli  6000 ihmisen hengen. Sudanissa, poliittisen tason rauhansopimuksista huolimatta, yhteisöjen väliset konfliktit ovat jatkuneet tuhoisina, heikentäen maan mahdollisuuksia rakentaa kasvulle ja kehitykselle elintärkeää vakautta. Edelleen sekä nuori Etelä-Sudan että varsinkin eteläinen Somalia ovat hallitusta haastavien aseellisten ryhmittymien lisäksi (ja niiden rinnalla) todistaneet monia paikallistason aseellisia konflikteja. Esimerkiksi Etelä-Sudanissa jopa tuhat ihmistä menehtyi paikallistason väkivaltaisuuksissa vuonna 2011.

Toisaalta pelkkä väkivallan tason tuijottaminen ei kerro paikallisten konfliktien vakavuudesta. Vihamielisyydet eri yhteisöjen välillä saattavat siirtyä sukupolvilta toisille ilman väkivallan kiihtymistä. Sovittelematon konflikti kahden yhteisön välillä voi vaikuttaa suuresti esimerkiksi siihen, miten ja missä nuoret voivat kulkea ja harjoittaa elinkeinoaan.

Esimerkkinä Etelä-Sudan

Etelä-Sudanin lyhyt itsenäinen historia auttaa hahmottamaan paikallisen ja kansallisen tason konfliktien monimutkaista suhdetta. Valtion instituutioiden heikkous ja toisaalta kilpailu valtion etuuksista voivat altistaa paikallistason väkivaltaisuuksille, mutta paikallistason konfliktit eivät aina kulje käsi kädessä laajemman kansallisen kriisin kanssa.

Konfliktien tasoa mittaavasta Uppsalan rauhan- ja konfliktintutkimuksen tietokannasta selviää, että Etelä-Sudanissa paikallistason konfliktit ovat pikemminkin hieman laantuneet kuin kiihtyneet uuden hallitustasoisen kriisin puhjettua vuonna 2013. Toisaalta paikallistason kiistoja myös manipuloidaan kansallisen tason poliittisissa kamppailuissa esimerkiksi vaalien yhteydessä, kuten Kenian vuoden 2007‒2008 vaalikriisi osoitti.

"Perinteisten ja uskonnollisten johtajien potentiaali rauhanrakennuksessa on tunnistettu yhä selkeämmin myös kansainvälisesti."

Rauhanrakennuksen kannalta on tärkeä huomata, että paikallistason konfliktien ja valtion laajemman poliittisen tilanteen yhteyksistä huolimatta paikalliset kontekstit sisältävät omanlaisensa poliittiset valtasuhteet, intressit ja kulttuuriset tavat. Afrikan sarvessa, jossa paikallisella tasolla vaikuttavat muutkin tahot ja instituutiot kuin valtiorakenteet, ei yhteisöjen välisiä konflikteja tai kansallista vakautta voida rakentaa pelkästään keskushallintoa vahvistamalla.

Sen sijaan paikallistason konfliktit on nähtävä ennen kaikkea niiden omien taustasyiden ja kyseisen alueen eri toimijoiden välisten suhteiden valossa. Esimerkiksi perinteisillä ja uskonnollisilla johtajilla, nuorilla, kansalaisjärjestöillä sekä paikallishallinnolla on kaikilla omat intressinsä ja vaikuttavuutensa. Juuri tästä syystä paikallisen ja kansallisen tason monimuotoiset toimijat yhteen tuovan rauhan infrastruktuurin vahvistaminen nähdään hyödyllisenä – joskin haasteellisena – askeleena kestävän vakauden ja kehityksen mahdollistamisessa.

Rauhan infrastruktuurin monet kasvot

Miten sitten Afrikan sarvessa on vastattu rauhan infrastruktuurin vahvistamisen tarpeeseen? Yksi mielenkiintoisimmista esimerkeistä tulee Somalimaasta, jossa rauhaa on rakennettu suhteellisen onnistuneesti. Somalimaan kokemus perinteisten ja uskonnollisten johtajien huomioimisesta valtion rakentamisprosessissa on kerännyt laajalti kiinnostusta.

Vuonna 1991 itsenäiseksi julistautunut Somalimaa ‒ jonka itsenäisyyttä ei kuitenkaan ole kansainvälisesti tunnustettu ‒ on viimeisten vuosikymmenten aikana rakentanut hallinnon, jossa yhdistyy demokraattisen valtiojärjestelmän asteittainen kehittäminen ja toisaalta auktoriteettiaseman säilyttäminen klaanien vanhimmilla, Guurti-neuvostolla. Somalimaan tavan rakentaa vakautta paikallisesta kulttuurillisesta ja poliittisesta kontekstista käsin on katsottu tuottaneen paikallisten yhteisöjen silmissä vaihtoehtojaan hyväksyttävämmän ja vakaamman hallintojärjestelmän.

Samalla se on tukenut nousevien konfliktitilanteiden selvittämistä paikallisesti niiden mekanismien avulla, jotka konfliktien osapuolet tunnistavat omikseen. Toisaalta Somalimaa on viime vuosien aikana kohdannut paitsi pyrkimyksiä yhä tasa-arvoisempaan demokratiaan, myös kritiikkiä perinteisten johtajien vallankäyttöä kohtaan. Yhteiskunnallinen neuvotteluprosessi eri ryhmien, arvojen ja valtion- (sekä kestävien rauhan)rakennusmekanismien välillä onkin jatkuvasti käynnissä oleva prosessi.

Somalimaan tavoin perinteisten ja uskonnollisten instituutioiden merkitys rauhan infrastruktuurin rakentamisessa on tunnistettu myös muissa Afrikan sarven maissa. Esimerkiksi Etiopian liittovaltio antoi vuonna 2000 muodollisen tunnustuksensa Guurti-instituutiolle somalien asuttamassa Ogaden-osavaltiossa, perustellen ratkaisua paikallistason konfliktien ennaltaehkäisyn ja ratkaisun tarpeella.

Myös Etelä-Sudanissa perinteisten johtajien rooli hallinnossa ja konfliktinratkaisussa on tunnistettu niin maan perustuslaissa kuin paikallishallintoa koskevassa lainsäädännössä. Perinteisten ja uskonnollisten johtajien potentiaali rauhanrakennuksessa on tunnistettu yhä selkeämmin myös kansainvälisesti: esimerkiksi YK:n pääsihteerin rauhanvälitystä koskeva raportti vuodelta 2012 huomioi perinteisten ja uskonnollisten johtajien ymmärryksen paikallisesta tilanteesta ja tunnistaa näiden roolin rauhanrakennus- ja rauhanvälitysprosesseissa.

Yhteisöjen johtohahmojen ja uskonnollisten auktoriteettien merkityksen katsotaankin usein kumpuavan heidän läheisyydestään paikallisiin yhteisöihin. Kyse on sekä konkreettisesta näkyvyydestä kylän tai maakunnan tasolla että toisaalta tapojen ja normien samankaltaisuudesta. Kuten alun esimerkki Keniasta valotti, paikallisella tasolla esimerkiksi perinteiset johtajat ovat usein paitsi konkreettisesti näkyvämpiä tahoja myös luotettavampia tai ainakin paremmin tunnettuja toimijoita kuin viralliset valtion edustajat.

Perinteiset johtajat välittäjinä

Viime vuosina lisääntynyt tutkimus aiheesta myös osoittaa perinteisten johtajien olevan selkeästi tunnistettavissa paitsi paikallisille yhteisöille niin myös kansallisille ja kansainvälisille toimijoille. Yhteisöjen perinteiset johtajat toimivat ikään kuin välittäjinä valtion tai kansainvälisen yhteisön ja paikallisyhteisön välillä – sopivan paikallisesti mutta tunnistettavasti.

Perinteisen ja uskonnollisten johtajien roolin liiallinen korostaminen tuo monen mielestä mukanaan myös ongelmia. Huolenaiheena on erityisesti muiden paikallisten toimijoiden, kuten naisten ja nuorten, aseman uudelleen heikentäminen korostamalla jo valtaa pitävien tahojen asemaa. Perinteiset ja uskonnolliset johtajat ovat useimmissa tapauksissa itse vanhempia miehiä. Lisäksi monien perinteisten tai uskonnollisten rakenteiden katsotaan määrittelevän epätasa-arvoiset roolit eri toimijoille näiden sukupuolen (ja iän) mukaan.

Osassa Afrikan sarvea lisähaasteeksi on noussut perinteisten johtajien etenkin nuorten silmissä menettämä kunnioitus. Ilmiön taustalta löytyvät kasvavat kulttuuriset erot eri sukupolvien välillä, mutta toisaalta myös perinteisiin johtajiin kohdistettu politiikka. Itsenäistymisen jälkeen monissa Afrikan Sarven maissa, kuten Sudanissa ja Somaliassa, valtionjohtajat suhtautuivat epäillen perinteisiin johtajiin ja pyrkivät joko vähentämään näiden auktoriteettia tai tekemään näistä keskushallinnon jatkeita. Monet valtiot ovat sittemmin muuttaneet suhtautumistaan perinteisiin johtajiin ja näiden rooliin hallinnossa. Harjoitettu sortava politiikka on kuitenkin jättänyt jälkensä moniin yhteisöihin.

Toisaalta on muistettava, että tittelistään huolimatta esimerkiksi yhteisöjen päälliköt eivät ole instituutioina muuttumattomia, vaan parhaimmillaan kontekstin muutoksiin sopeutuvia. Itse asiassa osa tutkimuksista viittaa positiiviseen suhteeseen perinteisten johtajien kunnioituksen ja paikallisen valtionhallinnon kunnioituksen välillä. Alueilla, joissa perinteiset johtajat nauttivat kunnioitusta, on myös arvostus demokraattisesti valittuja johtajia kohtaan korkeampaa.

Useiden valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden linjauksia seuraamalla muodostuukin kuva, että tiedossa olevista haasteista huolimatta perinteisten ja uskonnollisten johtajien konkreettinen merkitys yhteisöjen tasolla ohjaa yhteisymmärrystä näiden roolin tunnistamisesta.

Isiolossa borana-yhteisön kylässä ollaan kokoontumassa yhteen keskustelemaan aluetta haastavasta konfliktitilanteesta ja sen ratkaisemisesta.

Ei pelkällä perinteellä

Paikallisesta ja erityisesti nuorten ja naisten näkökulmasta on kuitenkin hyvä, että rauhan infrastruktuurin rakentaminen Afrikan sarvessa ei nojaa pelkästään perinteisten ja uskonnollisten instituutioiden rauhanrakennuspotentiaalin tunnistamiseen. Esimerkiksi Kenian paikallistason rauhankomiteoiden kaltaisia rakenteita on perustettu ainakin Etelä-Sudanissa, Etiopiassa ja Somaliassa. Paikallistason rauhankomiteat ovat potentiaalisesti suhteellisen avoimia rauhanrakennusmekanismeja, sillä ne rakentuvat ajatukseen eri toimijoiden – niin valtionhallinnon kuin kansalaissektorin alalta – yhteen tuomisesta paikallisen rauhan takaamiseksi.

Afrikan sarvessa rauhankomiteoita on perustettu sekä paikallisten ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen aloitteesta että valtion ja alueellisen organisaation mandaatilla. Etelä-Sudanissa paikallistason rauhankomiteoita syntyi paikallisesta aloitteesta jo Sudanin sisällissodan aikana. Vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan aikana paikallistason rauhanaloitteet pyrkivät rakentamaan laajemmalta konfliktilta suojassa olevia alueita, joissa paikallisyhteisöt voisivat mahdollisimman rauhaisasti jatkaa arkeaan.

Esimerkiksi Warawarin kaupungin ympäristössä eri yhteisöjen välinen rauhankomitea mahdollisti kaupankäynnin jatkumisen eteläisen ja pohjoisen Sudanin välillä jo 1990-luvun alkuvuosina. Paikallisen rauhan rakentamisessa olivat tuolloin mukana myös paikalliset yrittäjät, jotka rahoittivat rauhankomitean toimintaa. Nykyisin rauhankomiteoita perustetaan kansainvälisten järjestöjen tuella, ja komiteoiden tehtävät, rakenne ja menestys vaihtelevat merkittävästi.

Kansallisen rauhan infrastruktuurin kannalta erityisesti Etiopian eri osavaltioiden kokemukset ovat kiinnostavia. Niissä paikallistason rauhankomiteat on viime vuosina liitetty osaksi kansallista ja alueellista konfliktien ennaltaehkäisy- ja rauhanrakennusverkostoa. Etiopiassa ensimmäiset raportoinnit paikallistason rauhankomiteoiden perustamisesta tulevat 2000-luvun alkupuolelta.

Vuodesta 2009 lähtien rauhankomiteat on pyritty tuomaan Itä-Afrikan alueellisen järjestön IGADin Etiopian kansallisen koordinaatiomekanismin piiriin. Samalla tavalla myös esimerkiksi Ugandassa paikallistason rauhankomiteoita ohjataan kansallisella tasolla. Konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi perustettu IGADin toimielin CEWARN onkin mielenkiintoinen esimerkki rajat ylittävästä alueellisesta yhteistyöstä paikallistason konfliktien kitkemisessä.

Kansallisen tason koordinointi voi parhaimmillaan lisätä yksittäisten paikallisten rauhankomiteoiden resursseja. Se voi myös edistää rauhanrakennuksen avoimuutta, sillä mandaatit sisältävät usein ohjeistuksia komiteoiden rakenteeseen ja kannustavat huomioimaan erilaiset intressiryhmät. Toisaalta liiallinen päätösvalta rauhankomiteoiden rakenteesta valtion tasolla saattaa vaikuttaa negatiivisesti komitean uskottavuuteen paikallisyhteisöjen silmissä: komiteoista voi välittyä elitistinen ja paikallisista realiteeteista etääntynyt kuva, jos ne liitetään vahvasti valtion keskushallintoon.

Paikallistason rauhankomiteat voivat myös muuttua poliittisen pelikentän nappuloiksi. Esimerkiksi osa Keniassa myöhemmin perustetuista maakuntatasoisista rauhankomiteoista on kärsinyt luottamuksen ja kunnioituksen puutteesta paikallisella tasolla, kun komiteoissa mukana olevien jäsenten on koettu ajavan lähinnä omia tai oman etnisen ryhmänsä etuja – vakaus ja yleinen hyvinvointi ovat jääneet poliittisten intressien jalkoihin.

Nuorten rooli konfliktissa ja rauhanrakennuksessa

Paikallistason konfliktit, kuten muutkin aseelliset konfliktit, koskettavat erityisesti nuoria: vaikka konfliktien taustalla on usein poliittista manipulointia ja yhteisöjen vanhimmilla voi olla merkittävä rooli väkivaltaa lietsovien toimien taustalla, nuoret miehet ovat usein suurimmassa riskissä tulla vedetyksi väkivallan toteuttamiseen. Nuorten näkökulmasta katsottuna rauhassa ja konfliktissa on suuresti kyse paitsi poliittisista kiistakysymyksistä myös toimeentuloon ja hyvinvointiin liittyvistä mahdollisuuksista tai näiden puutteesta.

Näkökulma tuli esiin vierailuillani Pohjois-Keniassa, jossa paikalliset nuoret korostivat väkivallan ja rauhan sekä elinkeinon ja toimeentulon läheistä suhdetta. Saavutettua rauhaa pidettiin heikkona, jos sen ei katsottu tuovan mukanaan parempia elinkeinomahdollisuuksia.

Nuorten rooliin väkivallan synnyttämisessä voivat vaikuttaa myös kulttuuriset tavat, kuten korkeiden myötäjäisten maksaminen ja karjavarkaudet. Konfliktiin osallistuminen, ja esimerkiksi aseen kantaminen, saatetaan nähdä turvallisuutta tai jopa kunniaa lisäävinä tekijöinä, joista luopuminen voi tarkoittaa oman sosiaalisen aseman heikentymistä.

Kulttuuristen tapojen muokkaamisessa paikallisyhteisöissä esimerkiksi nuorilla naisilla voi olla merkittävä rooli: he voivat myötävaikuttaa konfliktin jatkumiseen hyväksymällä väkivaltaa lietsovia tapoja, kuten karjavarkauksia, tai pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan näitä vastaan. Tässä rauhantyöllä, joka mahdollistaa naisten ja nuorten osallistumisen, voi olla tärkeä merkitys. Turkanassa haastattelemani naiset esimerkiksi toivat esiin ajatuksen yhteisöjen välisistä naisten rauhankomiteoista, jotka mahdollistaisivat lisääntyneen yhteydenpidon ja osaamisen rauhanrakentamisessa.

Ei pidä ajatella, että nuorten osana on vain väkivaltaan osallistuminen tai siitä kärsiminen. Kuten vuonna 2015 aikaansaatu YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 2250 painottaa, nuoret tulisi ymmärtää aktiivisina rauhanrakentajina ja nuorten osallistumista eritasoisiin rauhanprosesseihin tulisi tukea.

Paikallistason rauhanaloitteilla voi olla nuorten osallistumiselle positiivinen vaikutus. Palatakseni jälleen Kenian esimerkkiin, rauhankomiteat voivat onnistuessaan avata nuorille mahdollisuuden vaikuttaa oman alueensa vakauden rakentamiseen. Wajirin rauhankomitean vahvuutena oli juuri kyky neuvotella kulttuurisesti hyväksyttävät ja silti avoimet tavat osallistua eri ryhmille.

Nuorten aktiivisessa osallistumisessa rauhantyöhön ei ole kyse pelkästään tasa-arvosta vaan myös työn kestävyydestä. Kuten aiemmin olen todennut, yhteisöjen vanhimpien vaikutusvalta ei ole itsestäänselvyys nuorten keskuudessa. Jos nuoret eivät kunnioita yhteisöjen perinteisten johtajien tai esimerkiksi paikallishallinnon tasolla sovittuja sopimuksia (joissa he itse eivät ole olleet mukana), on vaarana, että saavutetut rauhansopimukset kaatuvat jatkuvaan väkivaltaan. Nuoret tulisi siis ottaa mukaan rauhanprosesseihin myös siitä syystä, että he usein kuuluvat riskiryhmään väkivaltaan osallistumisessa. Toisaalta nuoria ei tulisi kohdella yhtenäisenä ryhmänä, vaan nuorten erilaiset taustat ja tilanteet tulisi ottaa huomioon rauhanrakennusta ja sen osallistavuutta suunnitellessa.

Paikallistason rauhanrakenteiden potentiaalista ja rajoista

Paikallistason rauhanrakennusaloitteet voivat onnistuessaan olla hyvinkin tehokkaita rakenteita paikallisyhteisöjen välisten rauhansopimusten ja väkivaltaisuuksien lopettamisessa. Lisäksi jo pelkästään eri yhteisöjen yhteydenpidon parantuminen erilaisten komiteoiden ja rauhanryhmien ansiosta saattaa parantaa alueellista vakautta ja yhteistyötä.

Paikallistason rauhanaloitteilla on myös rajansa ja Afrikan sarven rauhan infrastruktuurien rakentamisessa riittää vielä paljon työtä. Vaikka toimiva rauhankomitea ja esimerkiksi perinteisten konfliktinratkaisumenetelmien tukeminen voivatkin kasvattaa yhteisöjen vastustuskykyä erilaisille uhkille, on paikallistason rauhantyö haavoittuva laajemmille, kansallisen tason kriiseille. Lisäksi paikallistason rauhanrakenteet eivät kykene yksinään poistamaan konfliktien taustalla vaikuttaneita syitä, kuten resurssien niukkuutta tai huonoa ja epäoikeudenmukaista hallintoa.

Saavutettu rauha on heikolla pohjalla, jos kiistana olleet luonnonvarat jatkavat hupenemistaan, hallinto heikentymistään ja työllisyystilanne huononemistaan. Rauhan infrastruktuurien vahvistamiseksi vaaditaan pitkäjänteistä sitoutumista ja riittäviä resursseja ennen kaikkea maiden hallituksilta ja näitä tukevilta toimijoilta. Paikallisen rauhan kasvaminen kansalliseksi vakaudeksi vaatii paikallista rauhantyötä, hyvää hallintoa ja kestävää kehitystä tukevien toimien yhdistämistä.

Viimeiseksi on korostettava toistaiseksi vähäistä ymmärrystämme paikallis- ja kansallistason rauhanrakenteiden toimivuudesta ja niiden vaikuttavuudesta. Vaikka esimerkiksi Etiopiassa ja Somalimaassa rauhan infrastruktuurin kehittäminen näyttää korreloineen paikallistason konfliktien laantumisen kanssa, on vähäinen tutkimustieto esteenä eri rauhanrakenteiden vaikutusten arvioimiseksi.

Esimerkiksi perinteisten konfliktinratkaisumekanismien vaikuttavuudesta tai ennaltaehkäisevän, nuorille suunnatun rauhanrakennuksen toimivuudesta on edelleen hyvin vähän vertailevaa tutkimustietoa. On helpompi perustella avoimemman rauhantyön tärkeyttä sitten, kun sen mahdollisuuksista ja rajoista eri konteksteissa on laajempaa ymmärrystä.

Kirjoittaja on aseellisista ja aseettomista konflikteista kiinnostunut tohtorikoulutettava Essexin yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella Iso-Britanniassa.

Lisää uusi kommentti