Kolumni on alun perin julkaistu Solidaarisuus -lehden numerossa Kevät/2013. Tilaa lehti täältä.

Palasin vuonna 1991 perheineni pakolaisleiriltä Etiopiasta Hargeisaan, Somalimaan pääkaupunkiin. Sisällissota oli jättänyt jälkensä kaikkialle. Taloissa ei ollut kattoja eikä ikkunoita. Lähes aution kaupungin harvat asukkaat elivät epätoivon partaalla. Sadat maahan palanneet pakolaiset olivat pystyttäneet kepeistä ja roskista rakenneltuja väliaikaisia asumuksia Radio Hargeisan tuhoutuneen rakennuksen edustalle. 

Palattuani aloin johtaa erästä somalimaalaista kansalaisjärjestöä. Saimme vieraaksemme kanadalaisen tutkijan, jonka tehtävänä oli raportoida kotimaahan palaavien somalipakolaisten tilanteesta. Vein tutkijan Radio Hargeisan edustan leiriin ja hetkessä kymmenet lapset ja naiset ympäröivät meidät uteliaisuuden ja pelonsekaisin tuntein.  Erityisesti lapset tuijottivat meitä kummissaan ja ihmettelivät valkoisen muukalaisen erilaista ulkomuotoa. Kaikki toivoivat, että olimme tulleet paikalle avustustarvikkeet mukanamme. Tapaamamme ihmiset elivät todellisessa köyhyydessä.

Keskustelumme alkoi perinteisellä tervehdyksellä: Iska warrama? Mitä uutisia? Siihen kaikki toivottivat arabiaksi: Kheyr. Siunausta. Erittäin haastavat olosuhteet olivat saaneet perinteisesti sisukkaat somalit nöyrtymään. Vain harvoin joku onnistui hankkimaan ruokaa ja vaikka seuraavasta ateriasta ei ollut tietoakaan Al-hamdullilaah, Allahille kiitos, raikui aina ilmassa.

"Vaikka kuolema olisi lähellä, älä anna syljen tahrata vaatteita tai itseäsi."

Somalien sinnikäs luonne on peruja vuosisatoja kestäneistä vaikeista elinoloista. Sitkeää luonnettamme kuvaa vanha somalisananlasku:

Haddii aad dhimanayso, dhareerkaa la iska duwaa.

Vaikka kuolema olisi lähellä, älä anna syljen tahrata vaatteita tai itseäsi.

Kanadalaisella vieraallamme oli vaikeuksia kokemansa käsittelemisessä. Hän jäi pohtimaan tapaamiamme näennäisesti erittäin köyhiä ihmisiä, joiden hymy ulottui korvasta korvaan ja jotka vaikuttivat onnellisilta. Miten se oli mahdollista, kun muualla toiset saattoivat omistaa kaiken mahdollisen materian, eivätkä he silti olleet onnellisia?

Itse olin pohtinut samoja asioita jo vuosia aiemmin työskennellessäni Saudi-Arabiassa. Työpaikkani oli monikulttuurinen ja monet työtovereistani olivat intialaisia, kuten myös eräs viisissäkymmenissä oleva mies. Kollegani oli monessa suhteessa vähempiosaisempi kuin minä, mutta hänen kasvonsa säteilivät seesteisyyttä ja tyytyväisyyttä. Vaikeina aikoina olen monesti toivonut, että osaisin olla enemmän hänenlaisensa.

Tyytyväisyys on keskeistä onnellisuudelle. Se on voiman lähde vaikeuksien keskellä, ja sen alkuperä on hengellisyydessä. Hengellisestä tasapainosta kumpuavaa tyytyväisyyden tunnetta on kuitenkin tasapainotettava materian tuoman tyytyväisyyden kanssa. Mutta mitä aineellista ihminen oikeastaan tarvitsee ollakseen onnellinen?

Kahden vuosikymmenen ajan olen kokenut iloa ja onnea työssäni auttaessani Somalimaan yhteiskunnan haavoittuvimpia ihmisryhmiä. Tämä on tarkoittanut nimenomaan aineellisten asioiden välittämistä heille. Uskonkin, että auttamani ihmiset ovat saavuttaneet tietyn tason onnellisuuden.

Kehitysyhteistyössä olen vuosien aikana huomannut, että mitä enemmän hengellistä tyytyväisyyttä yhteisöissä on, sitä paremmin kehitysprojektien tavoitteet yleensä toteutuvat. Tällöin myös haavoittuvimmat ryhmät saadaan tehokkaammin mukaan ja resursseihin liittyviä konflikteja on vähemmän.

1900-luvun alkupuolella elänyt somalirunoilija Ismail Mire kuvasi onnellisuutta vapaasti käännettynä seuraavasti:

Kaikkien palvelijoidensa kesken jumala jakaa leivän
Olkoon se kala merestä tai kupillinen teetä
Jokainen tulee saamaan mitä hänelle kuuluu
Päättäköön aamulla suorittavansa mitä vain, juoksevansa tai kiipeävänsä vuorelle
Tehköön tiettäväksi ettei yksikään tule saamaan enempää kuin mitä hänelle kuuluu

Kirjoittaja on Solidaarisuuden somalimaalaisen kumppanijärjestön Candlelight for Health, Education and Environment:n varainhankinnasta ja arvioinnista vastaava virkailija. Tiivistäen suomentanut: Pirre Laaksonen