Näkökulmat

Etnisyys – vaarallinen ase

Kansallisuusaatteen teoreetikot tuskin aavistivat, millaisia tuhoisia ketjureaktioita aate käynnistäisi väärin käytettynä, kirjoittaa Aino Haavio.

Artikkeli on julkaistu alunperin MaailmanKuva -lehden numerossa 12/2013. Tilaa lehti täältä.

Hutut ja tutsit, bambarat ja tuaregit, serbit, kroaatit ja albaanit. Etnisiä ryhmiä mediassa. Mutta millaiseen todellisuuteen näillä nimillä oikeastaan viitataan?

"Etnisten ryhmien jäseniä liittävät toisiinsa vaihtelevin painotuksin muun muassa yhteinen polveutuminen, kieli ja kulttuuri, kenties uskontokin", analysoi etnisyyteen erikoistunut sosiologian ja antropologian professori Alfred Babo norsunluurannikkolaisesta Bouakén yliopistosta.

Babon mukaan etnisellä ryhmällä ei yleensä viitata perheeseen, kylään eikä heimoon, yhteisöön, jonka jäsenet ovat toisilleen tuttuja. Sen sijaan etninen ryhmä on kuviteltu yhteisö, sosiaalinen konstruktio.

"Rauhantyössä yllätyin siitä, kuinka roisia Afrikan sisäinen rasismi voi olla. Arabit katsovat nenänvarttaan pitkin mustaa darfurilaista", kuvaa Pekka Haavisto."

"Vaikka konkreettinen side puuttuu, jäsenet tuntevat keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Kuviteltu yhteisö vetää heitä ainakin jossakin määrin puoleensa, ja moni rakentaa identiteettinsä sen varaan", Alfred Babo jatkaa.

Näin määriteltynä etnisyys on verrattain tuore ilmiö.

"Aina 1800-luvulle asti tavallisen rahvaan viiteryhmän muodosti kotiseudun tuttu väki, laajimmillaan heimo", pohjustaa EU:n Kosovossa toimivan oikeusvaltio-operaation poliittinen neuvonantaja Tanja Tamminen.

Eurooppalainen sivistyneistö alkoi 1700-luvulla käydä vuoropuhelua aiempaa laajemmassa piirissä. Paikallisista aatteellisista virtauksista tuli yhä useammin alueellisia, jopa yleiseurooppalaisia.

Erityisesti älymystö alkoi kuhista kansallisuusaatteesta, kansan ja kansallisvaltion ideoista. Tämän aatteen mukaan ihmisten elämä toteutuisi suotuisimmin valtiossa, jota asutti vain yksi etninen ryhmä, yhtenäinen ja suvereeni kansa. Kansallisuusaate kulminoitui Ranskan vallankumoukseen ja levisi läpi Euroopan.

Ranskan kaltaisissa vanhoissa valtakunnissa kansallista identiteettiä pyrittiin vahvistamaan muun muassa korostamalla yhteisen yleiskielen merkitystä ja pyrkimällä eroon murteista ja vähemmistökielistä.

Imperiumien alaisuudessa elävät korkeakulttuuria vailla olevat heimot olivat sen sijaan vasta löytämässä etnistä yhteyttään. Sivistyneistön myötävaikutuksella keskenään samaa kieltä puhuvat ja samankaltaista elämäntapaa noudattavat kyläyhteisöt alkoivat vähitellen tunnistaa yhtäläisyyksiään ja korostaa sidoksiaan.

Siirtomaat ottivat Euroopasta mallia

Kansallisuusaate levisi Euroopan rajojen ulkopuolelle. Imperiumien mukana se kulkeutui afrikkalaisiin siirtomaihin. Siirtomaita ei tosin paalutettu kansallisvaltion ihanteita kunnioittaen. Päinvastoin kolonialistit niputtivat rajojen sisäpuolelle erilaisia kulttuurialueita jokseenkin mielivaltaisesti.

Afrikkalaiset tulivat kuitenkin tietoisiksi valkoisten isäntiensä valtiomallista. Paikallisten oma etninen tietoisuus virisi paitsi tarjotun mallin ja yleisen tiedonkulun lisääntymisen ansiosta myös kolonialistien rasististen käytäntöjen seurauksena.

Siirtomaaisännät suosivat tyypillisesti kulttuuriltaan moderneimpina pidettyjä yhteisöjä ja nostivat niiden edustajia valta-asemiin. Toisten ryhmien jäseniä valloittajat taas väheksyivät.

Malissa, silloisessa Ranskan Sudanissa, siirtomaaisännät värväsivät etelän heimojen edustajia, erityisesti bambaroita, Ranskan armeijan paikallisiin joukkoihin ja nostattivat siten heidän etnistä tietoisuuttaan.

"Maan pohjoisosien paimentolaiset taas jäivät ulkopuolisiksi. Pettymys ja kauna yhdistivät aavikolla erillään eläneitä heimoja, ja nomadien tuaregi-identiteetti syveni", Alfred Babo kuvaa.

Myös Sudanissa etniset identiteetit ja valtasuhteet polarisoituivat vastaavien kehityskulkujen kautta. Sittemmin itsenäisessä valtiossa pohjoisen arabit suhtautuivat etelän mustiin heimoihin kuin orjatyövoimaan.

"Rauhantyössä yllätyin siitä, kuinka roisia Afrikan sisäinen rasismi voi olla. Arabit katsovat nenänvarttaan pitkin mustaa darfurilaista ja etenkin eteläsudanilaista, joka on vielä mustempi ja kaiken lisäksi kristitty, kun itse ovat muslimeita", kuvaa vihreiden kansanedustaja, vuoden 2012 presidenttiehdokas ja rauhanvälittäjä Pekka Haavisto.

Ensin saksalaisten, myöhemmin belgialaisten hallitsemassa Ruandassa taas kaikki puhuivat samaa kieltä ja jakoivat pääasiassa saman kulttuurin.

Valtaosa ihmisistä harjoitti kuitenkin maanviljelyä ja vähemmistö arvokkaampana pidettyä karjankasvatusta. Siirtomaaisännät alkoivat soveltaa todellisuutta vääristävää rotuoppia, jonka mukaan maanviljelijät, hutut, ja karjankasvattajat, tutsit, polveutuivat eriarvoisista väestöistä. Yhteistyötä kolonialistit tekivät tutsieliitin kanssa. Etninen ryhmä kirjattiin henkilökortteihin, mikä juurrutti ja vahvisti rotuerottelua. Vastakkainasettelun kierre syveni itsenäistyneessä Ruandassa.

Tällaisten prosessien kautta afrikkalaisten etninen tietoisuus alkoi muistuttaa yhä enemmän eurooppalaista kansallistunnetta. Näin analysoi teoksessaan La Nation dans tous ses États (2012) kansallisuusaatteeseen ja konflikteihin erikoistunut ranskalainen professori Alain Dieckhoff politiikkatieteisiin keskittyvästä Sciences-Po -korkeakoulusta.

Historiasta ei opittu

Eurooppalainen nationalismi perustui kahteen pilariin: yhtenäiseen kansaan ja sen suvereenisti hallitsemaan maa-alueeseen. 1900-luvulle tultaessa monet vastikään itsensä luoneet kansat alkoivat pyrkiä kohti laajempaa itsemääräämisoikeutta, useimmiten kohti kansallisvaltiota.

Myöhemmin 1900-luvulla kansallisvaltioita ei syntynyt ainoastaan etnisten ryhmien vapautuessa imperiumien alaisuudesta vaan myös monikansallisten maiden jakautuessa etnisesti homogeenisiksi pienvaltioiksi.

Esimerkiksi Tšekkoslovakia jakautui kahtia tammikuussa 1993. Alain Dieckhoffin mukaan niin tšekit kuin slovakitkin olivat kylmän sodan aikana kaikessa hiljaisuudessa vaalineet ja kohottaneet keskuudessaan kansallisuusaatetta.

Monissa osissa Eurooppaa kansallisvaltion tavoittelu johti kuitenkin etnisten ryhmien välisiin konflikteihin.

Alain Dieckhoffin mukaan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson erehtyi kohtalokkaasti esittämällä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, että itäeurooppalaisille kansoille kuului kullekin oma valtionsa. Etniset ryhmät elivät nimittäin paljolti samoilla alueilla, toisiinsa sekoittuneina. Siksi esimerkiksi Ottomaanien imperiumin ja Itävalta-Unkarin raunioille oli muodostuva monia pitkäkestoisia rajakonflikteja.

Historiasta ei otettu opiksi.

1990-luvun alun Jugoslaviassa Josip Titon sosialistisen komennon kaaduttua nationalismi nosti päätään.

"Sosialismi ei ollut syrjäyttänyt vanhempaa, etnisyyteen perustuvaa yhteenkuuluvuudentunnetta. Nationalismi oli vain pysytellyt piilossa, tai milloin sitä oli tuotu esiin, se oli tukahdutettu väkivaltaisesti. Berliinin muurin murtumisen jälkeisessä poliittisessa tyhjiössä nationalismi oli kuitenkin helposti elvytettävissä", Tanja Tamminen sanoo.

Syyttelypolitiikka houkutteli

Afrikassa siirtomaa-ajan eriarvoisuus periytyi itsenäistyneisiin valtioihin. Joillakin kansoilla, etenkin niiden eliiteillä, oli pääsy valtaan ja varallisuuteen. Toiset jäivät paljolti paitsi edullisista asemista, ja niiden asuttamat alueet taantuivat.

Kun maat olivat kaiken kaikkiaan köyhiä ja kehittymättömiä, vailla demokraattista järjestelmää, oikeusvaltion rakenteita ja sosiaaliturvaa, syyttelypolitiikkaan ajauduttiin herkästi.

"Joku estää meidän kehityksen, vahingoittaa sitä. Joku täällä on liikaa, koska emme kehity. Kurjuus taittuu, kunhan noista toisista päästään eroon", Haavisto kuvaa afrikkalaista ilmapiiriä.

Ratkaisuksi nähtiin monissa Afrikan maissakin kansallisvaltio.

Ranskan vetäydyttyä ja Malin liittovaltion itsenäistyttyä vuonna 1960 tuaregien joukosta nousi vuosikymmenten kuluessa yhä uusia separatistiliikkeitä.

Tuorein kapina jatkuu edelleen – useiden koti- ja ulkomaisten aseellisten ryhmittymien mukaantulon myötä monimutkaistuneena. Kansallisvaltiounelman toteutumista jarruttaa muiden syiden ohella tuttu tosiasia: maan pohjoisosissa elää paljon muitakin kuin tuaregeja.

Rutiköyhässä Sudanissa muun muassa etnisten ryhmien välinen räikeä epätasa-arvoisuus johti sotaan vuonna 1983. Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011, mutta raja-alueella levottomuuksia esiintyy edelleen taajaan. Pohjoisen Sudanin puolella, etnisesti monimuotoisemman Darfurin alueella, konfliktille ei näy loppua.

Hutut hyödynsivät propagandaa

Kun merkittävistä yhteiskunnallisista ongelmista, kuten talouden syvästä taantumasta, sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja oikeusvaltion kehittymättömyydestä kärsivässä etnisesti monimuotoisessa maassa kansat elävät toisiinsa sekoittuneina lukuisina pieninä saarekkeina, konflikti ei välttämättä jää taisteluksi maasta eikä rajaudu sotaherrojen keskinäiseksi kamppailuksi. Sen sijaan etninen vastakkainasettelu voi johtaa kieroutuneen, vallanhimoisen johdon lietsomana toisen kansan joukkotuhontaan.

1930-luvulla muun muassa talousvaikeuksista kärsivässä Saksassa Adolf Hitler loi myytin ylivertaisesta arjalaiskansasta ja manipuloi kansansa murhaamaan miljoonia juutalaisia keskitysleireillä.

Köyhässä ja eriarvoisessa Ruandassa asteittain kovenevaan populistiseen retoriikkaan tukeutuvat hutujohtajat kampesivat tiedotusvälineet mukaan suhteettomuuteensa ja liki hypnotisoivat kouluttamattoman kansansa uskomaan tutsien vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen. 800 000 tutsia ja maltillista hutua murhattiin vuonna 1994 noin sadassa päivässä.

Myös Jugoslavian sodan loppuvaiheessa monietnisillä alueilla kansallistunne vääntyi irvokkaaksi äärinationalismiksi, ja arvostelukykynsä menettäneiden johtajien – kuten serbijohtaja Slobodan Miloševicin – johdolla päädyttiin kansanmurhaan.

Etnisyys myös ehkäisee konflikteja

Miten tällaisia epäinhimillisiksi yltyviä etnisiä konflikteja voitaisiin parhaiten ennaltaehkäistä ja ratkaista?

Monen toiveet suuntautuvat edelleen kansallisvaltioon. Ajatellaan, että asiat hoituvat helpoimmin kaltaisten kesken.

"On Etelä-Sudanin tapaisia maita, tilanteita, joissa eriarvoisuus ja vastakkainasettelu ovat kärjistyneet äärimmilleen eikä itsenäistymistielle löydetä realistisia kilpailevia suuntia. Etelä-Sudanille itsenäistyminen olikin selvästi paras huonoista vaihtoehdoista", Pekka Haavisto arvioi.

Kosovon rauhanneuvottelijana Martti Ahtisaari päätyi vastaavaan johtopäätökseen. Albaanien ja serbien yhteiselolle ei ollut enää edellytyksiä, ja Ahtisaari suositteli Kosovon itsenäistymistä.

Malin kaltaisissa etnisesti monimuotoisissa maissa oikeudenmukainen jakautuminen kansallisvaltioihin vaikuttaa kuitenkin lähes mahdottomalta haasteelta. Itsenäistymisten myötä vähemmistöjen oikeuksia poljettaisiin eikä rajataisteluille olisi luvassa loppua. Siksi kansainvälinen yhteisö suhtautuukin separatistisiin liikkeisiin lähtökohtaisesti torjuvasti.

"Autetaan hauraita maita rakentamaan itse itselleen toimivat demokraattiset instituutiot, kehitetään oikeusvaltiota, kitketään korruptio, tarjotaan sosiaaliturvaa kaikille, panostetaan työllisyyteen ja talouteen. Yhteenkuuluvuus ja solidaarisuus kasvavat tällaisten rakenteiden varaan", esittää Alfred Babo.

"Erityisesti johtajuuteen on kiinnitettävä huomiota. Johtoasemiin päästäkseen poliitikon on osattava ylittää etnisyys ja rakentaa visionsa koko maan eikä vain oman kansansa etujen näkökulmasta", hän jatkaa.

Pekka Haaviston mukaan Tansaniassa etnisiä rajoja on häivytetty onnistuneesti. Seka-avioliitot ovat yleisiä.

Alain Dieckhoff kuitenkin arvioi instituutiot ja byrokratian etnisyyteen verrattuna heikoksi liimaksi ihmisten välillä.

Dieckhoff tarjoaa vaihtoehdoksi niin sanottua monikansallisen demokraattisen valtion mallia. Sveitsi on tästä toimiva esimerkki. Sveitsissä etnisiä ryhmiä ei pyritä häivyttämään, vaan etnisyys saa päinvastoin kukkia ja palvella myönteisesti identiteetin perustana. Alueille on niin ikään myönnetty laaja itsemääräämisoikeus. Kuitenkin myös yhteiselle federaatiolle on ehtinyt kasvaa tunteikas historiansa ja omat myyttinsä, joihin sveitsiläiset ovat kiintyneet.

Kansainvälisen yhteisön huomio on keskittynyt viime vuosina niin sanottujen hauraiden valtioiden paljolti itse kehittämään malliin, jossa yhdistyy niin Babon kuin Dieckhoffinkin esittämiä piirteitä.

"Tämä laaja-alaiseen kehitykseen tähtäävä malli kulkee nimellä New Deal", kertoo ulkoministeriön konflikteihin perehtynyt neuvonantaja Tanja Viikki.

"Siinä haurailla mailla on vahva omistajuus oman maansa kehitykseen ja kukin maa etenee itsenäisesti, mallia parhaaksi katsomallaan tavalla soveltaen, kohti demokraattisen oikeusvaltion tavoitetta. Eriarvoisuutta ehkäistään etenkin vähemmistöryhmien oikeuksia puolustamalla", hän jatkaa.

Esimerkiksi maailman nuorin valtio Etelä-Sudan on päättänyt kehittyä New Deal -mallin keinoin.

Voisiko murheellinen Syyriakin tulevaisuudessa liittyä New Deal -maihin? Olisiko siitäkin vielä monikansalliseksi demokraattiseksi valtioksi?

"Syyria saattaa valitettavasti olla yksi niistä vyyhtiytyneistä maista, joissa kansojen yhteiselo ei enää onnistu", Tanja Tamminen epäilee.

Sisällissota on jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta. Presidentti Bashar al-Assadin luotsaama vallanhimoinen alevieliitti on saattanut maan etniseen syöksykierteeseen. Alevit sekä oppositiota edustavat sunnimuslimit ja kurdit elävät yhä tiukemmin omissa etnisissä todellisuuksissaan. Kemiallisiin aseisiin on tartuttu, ja kansanmurhan piirteitä on nähtävissä.

Pekka Haavisto toivoisi Syyrian pysyvän kaikesta huolimatta koossa:

"Mikäli Syyria jakautuu, joutunemme jälleen todistamaan uusien epävakaiden, äärinationalismiin taipuvaisten kansallisvaltioiden syntyä."

Näkökulma vähemmistöpolitiikkakulttuuripolitiikkakonflikti MaailmanKuva

Lue myös

Nuorten väkivaltainen radikalisoituminen Jordaniassa

Kun yhteiskunta ei tarjoa tukea ja vaihtoehtoehtoja, nuori saattaa kääntyä ääriliikkeiden puoleen.
Tietokoneen näppäimistö ja sormet

Näkökulma: Sananvapaus on tärkeimpiä ihmisoikeuksia – mutta sillä on rajansa

Sananvapaus on keskeinen ihmisoikeus, jota ei saa rajoittaa mielivaltaisesti, mutta se ei ole ainoa oikeus, muistuttaa Ihmisoikeusliiton asiantuntija Matti Jutila.

Näkökulma: Kiina nousemassa ilmastopolitiikan johtajaksi?

Yhdysvaltain ilmastopolitiikan täyskäännös tarjoaa Kiinalle mahdollisuuden nousta maailmanpolitiikan johtajaksi. Ilmastotavoitteiden toteuttamisessa on kuitenkin paljon haasteita, ja osa niistä johtuu länsimaisista kuluttajista, kirjoittaa Sanna Kopra.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.