Näkökulmat Hiv/aids

Dokumentti antoi äänen hiv-syrjityille

Meksikolaisen Alejandro Gárdenasin DocPoint-festivaaleilla ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva kertoo hiviä sairastavien maya-intiaanien hoitokodista.

Kun meksikolainen Gerardo Chan Chan kertoi ensimmäisen kerran isälleen olevansa homo ja sairastavansa hiviä, isä suuttui niin, että laittoi poikansa rangaistukseksi asumaan sikolättiin. Huonokuntoinen Gerardo joutui elämään useita kuukausia sikojen keskellä, lian ja oksennuksen seassa.

Perheen oli vaikea sietää Gerardon sairautta, mutta vielä sitäkin raskaampaa isän oli käsittää poikansa homoutta. Suhteet perheeseen ja muuhun yhteisöön katkesivat. Pienen kaupungin asukkailla ei ole tietoa hivistä. Alejandro Gárdenas kertoo, että he pelkäävät saavansa tartunnan esimerkiksi syömällä samalta lautaselta sairastuneen kanssa. Suomalaistuneen meksikolaisohjaajan tekemä dokumenttielokuva Oasis näytettiin juuri päättyneillä DocPoint-elokuvafestivaaleilla Helsingissä.

Elokuva kertoo Yucatanin niemimaalla sijaitsevasta hoitokodista, joka on tarkoitettu hiviä sairastaville maya-intiaaneille. Sinne myös Gerardo Chan Chan päätyi menetettyään perheensä ja terveytensä.

Ohjaaja Alejandro Gardenas puolestaan päätyi Oasikseen seitsemän vuotta sitten, miltei vahingossa. Toimittajana työskentelevä Gardenas oli lentänyt Yucataniin tekemään lehtijuttua meksikolaiselle sanomalehdelle, mutta sovittu haastattelu peruuntui paikanpäällä. Gárdenaksen pappiystävä vihjaisi hänelle paikasta nimeltä Oasis, jonne Gardenas päätti lähteä kirjoittamaan lehtijuttua.

Ohjaajan ensivierailu hoitokodissa kesti useita päiviä, jonka aikana hän tutustui asukkaisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Heti alusta alkaen Gárdenaksella oli tunne, että paikasta pitäisi lehtijutun lisäksi kertoa myös syvällisemmin, dokumenttielokuvan muodossa.

Oasiksen asukkaita yhdistää yksinäisyys

Hoitokodin asukkaat kuuluvat peräti kolmeen vähemmistöön. "Yksi vaikeus on olla maya-intiaani Meksikossa. Toinen asia on olla homoseksuaali pienessä meksikolaisessa kaupungissa machokulttuurin keskellä, ja kolmas asia on sairastaa hiviä", Gárdenas sanoo. Hän huomasi, että näiden kolmen seikan johdosta monia asukkaita yhdisti myös yksinäisyys.

Oasikseen tullaan kun muuta paikkaa ei enää ole. "Näillä ihmisillä ei ole mitään. Materialististen asioiden lisäksi heillä ei ole työtä, rakkautta, eikä yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisöönsä", Gárdenas kertoo. Oasikseen saatetaan myös tulla useita kertoja. Kun vointi ja elämäntilanne paranevat, sieltä lähdetään paremman elämän toivossa. Takaisin tullaan vasta kun on pakko. Joillekin paikka jää viimeiseksi asuinsijaksi.

Meksikossa on toki muitakin Oasiksen kaltaisia hoitokoteja hiviä sairastaville. Gárdenas kertoo, että ne ovat kuitenkin yleensä uskonnollisten tahojen ylläpitämiä, joten lääkehoidon lisäksi siellä yritetään "parantaa" myös homoutta. Oasis on paikka, jossa ketään ei syrjitä, mutta toisaalta sieltä puuttuvat lääkärit ja sairaanhoitajat. "Asukkaat osallistuvat itse paikan siivoamiseen, ruuanlaittoon ja huonokuntoisten asukkaiden auttamiseen", Gárdenas selostaa.

Oasis-elokuvan tekemiseen meni Gárdenakselta vuosia. Hän vieraili hoitokodissa monta kertaa ja vietti asukkaiden kanssa paljon aikaa. Elokuvan päähenkilöitä ei ollut vaikea houkutella mukaan elokuvaan, sillä heille syntyi vahva luottamus Gárdenakseen.

Kuvattavien luottamuksellinen suhde ohjaajaan välittyy elokuvassa, joka kuvaa päähenkilöitä hyvin intiimisti. "Kuvattavat suostuivat elokuvaan, sillä he halusivat muuttaa asioita. Ei ehkä niinkään omalta kohdaltaan, mutta kenties tulevien sukupolvien tähden", Gárdenas kertoo.

Ohjaaja tutustui henkilöihin huolellisesti, sillä hän halusi kuvata heidät ihmisinä, eikä uhreina. Kolmannesta maailmasta kertovissa länsimaisissa dokumenteissa on Gárdenaksen mielestä usein tapana asettaa kohde uhrin asemaan. "En halua olla egotoimittaja, joka lähtee tekemään juttua ihmisistä, joilla on vaikeaa ja palaa sitten takaisin oman mukavan työpöytänsä ääreen. Haluan ymmärtää mitä ihmiset sanovat ja hengittää heidän elämäänsä".

Oasiksen työstäminen vei Gárdenasilta vuosia, mutta projektin aikana hän ehti seurata päähenkilöiden elämää, ja esimerkiksi Gerardon suhden lapsuuden perheeseen läheni uudelleen vuosien aikana.

Vaikka hoitokodin asukkaiden elämä vaikuttaa epätoivoiselta, Oasis kertoo ennen kaikkea päähenkilöiden arjesta ja tavallisista haaveista, kuten työstä ja rakkaudesta.

Koti Suomen ja Yucatanin välillä

Pohjois-Meksikosta kotoisin oleva ohjaaja rakastui elokuvaprojektin aikana Yucatanin niemimaahan ja osti sieltä jopa itselleen pienen talon. Nykyään Suomessa asuva Gárdenas matkustaa kotiin Yucataniin useita kertoja vuodessa.

Suomeen ohjaaja päätyi sen tavallisen tarinan kautta, eli rakastumalla suomalaiseen naiseen. Pari erosi myöhemmin, mutta kaksi Suomessa syntynyttä lasta sitoo miehen tiiviisti maahan. Vähemmistöä Suomessa edustava Gárdenas on itsekin kokenut joskus syrjintää, mutta hyviä kokemuksia on kuitenkin huomattavasti huonoja enemmän, hän sanoo.

Gárdenaksen seuraava projekti on jo työn alla, ja sitäkin hän aikoo työstää huolella. Tuleva elokuva suuntautuu Mosambikiin ja pureutuu aivan uudenlaisiin aiheisiin, jotka ohjaaja haluaa kuitenkin vielä pitää salassa. "Oasis-elokuvassa puhutaan paljon, mutta seuraavaksi haluan keskittyä visuaaliseen ilmaisuun, ilman sanoja", Gárdenas paljastaa.

Mosambik kiinnostaa ohjaajaa, sillä se on suurelle yleisölle vielä tuntematon ja tutkimaton. "Aivan kuten Oasiksessa, haluan antaa äänen niille, joilla ei sitä yhteiskunnassa ole".

NäkökulmaHiv/aids alkuperäiskansatsyrjäytyminenvähemmistöpolitiikkaköyhyyskulttuurihiv/aidssairaus/lääkintä Meksiko

Lue myös

Mies kyykyssä kasvien keskellä

Eswatinin kansanparantajat värvättiin taisteluun aidsia vastaan

Entisessä Swazimaassa moni kansalainen luottaa kansanparantajiin, joiden tietämys uudemmista taudeista, kuten hivistä, ei kuitenkaan ole ollut ajan tasalla. Nyt kansanparantajat jakavat asiakkailleen hiv-testipakkauksia, jotta nämä pääsisivät hoitoon. ”On tiettyjä asioita, joita en kansanparantajana voi nähdä”, tunnustaa tohtori Khalishwayo.
Verikokeen otto sormenpäästä lähikuvassa

Miehet unohdetaan Afrikan hiv-ohjelmista – Moni välttelee hoitoon menoa, koska parantumaton sairaus ei sovi miehen ihannekuvaan

Alle puolet hiv-tartunnan saaneista afrikkalaismiehistä saa hoitoa. Miehet myös menevät testeihin paljon epätodennäköisemmin kuin naiset. Yksi ratkaisu ongelmaan voisi olla esimerkiksi hivin itsetestaus, kirjoittaa kansanterveyden asiantuntija Webster Mavhu.

Tilaa uutiskirje

Saat kerran viikossa koosteen Maailma.netin uutisista, tapahtumista ja työpaikoista sähköpostiisi. Tietojasi käytetään vain uutiskirjeen lähettämiseen. Rekisteriseloste täällä.