Välimerelle hukkui viime vuonna yli 3 000 ihmistä. Mare Nostrum -operaation loppuminen uhkaa jättää siirtolaiset oman onnensa nojaan, kirjoittaa Stefano Libreti.
(Kuva: Ahmad Mahin Fayaz / cc 2.0)

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique -lehden numerossa 6/2014.

Välimerellä on hukkunut tai kadonnut tänä vuonna UNCHR:n mukaan jo yli 3 000 ihmistä. Kreikan ja Bulgarian maarajojen sulkeminen pakottaa pakolaiset ja siirtolaiset pyrkimään Eurooppaan meren yli. Tämän vuoden aikana jo yli 130 000 paperitonta pakolaista ja siirtolaista on ylittänyt Euroopan eteläiset rajat meriteitse. Lähes kaikki heistä ovat pelastuneet Italian laivaston Mare Nostrum -operaation ansiosta. Nyt operaatiota ajetaan alas ja Välimerta uhmaavat siirtolaiset jätetään oman onnensa varaan.

Italian hallitus käynnisti lokakuussa 2013 operaatio Mare Nostrumin sen jälkeen kun 600 pakolaista Syyriasta ja Eritreasta kuoli kahdessa erillisessä haaksirikossa Italian rannikolla. Tämän "Meidän meremme"-hankkeen tarkoitus on saada yhteys pakolaisten laivoihin ennen kuin ne joutuvat vaikeuksiin.

Operaatiossa on henkilökuntaa, laivastoyksikköjä ja ilma-aluksia Italian meri-, maa- ja ilmavoimista, santarmilaitoksesta sekä rannikkovartiostosta. Lisäksi laivoilla on poliiseja. Tämän ennennäkemättömän sotilaallisen levittäytymisen ansiosta kaikki Välimerellä Libyan rannikon läheisyydessä pysäytetyt siirtolaisten veneet on pelastettu ja niiden matkustajat tuotu Italiaan Sisilian satamiin tai jopa kauemmaksi mantereelle.

Saapujien määrä on kohonnut dramaattisesti viime kuukausina. Vuodesta 2014 on jo nyt tullut ennätysvuosi. Lokakuun alkuun mennessä saapuneita oli 133 000, mikä ylittää reippaasti edellisen huipun eli 63 000 vuonna 2011, jolloin Tunisian vallankumous ja Libyan sota pakottivat siirtolaiset pakenemaan noista maista ja hakemaan turvaa Euroopasta.

Nousuun on lukuisia syitä: epävakaus ja sota siirtolaisten lähtömaissa sekä turvattomuus Libyan maaperällä, maassa, jossa ei käytännössä ole toimivaa keskushallintoa ja jossa todellinen valta on sekalaisilla armeijakunnilla. Suuri enemmistö Italian rannoille saapuvista siirtolaisista lähtee tosiasiassa Libyasta. Maasta on jälleen tullut pääasiallinen lähtöpaikka niille, jotka haluavat päästä Euroopan unionin alueelle.

He ovat etenkin turvapaikanhakijoita konfliktien repimiltä vyöhykkeiltä, kuten Syyriasta, Malista, Pohjois-Nigeriasta ja Eritreasta. Nykytilanne eroaa radikaalisti aiemmin koetusta, jolloin muuttolaumoissa oli melko tasaväkinen sekoitus talouspakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Nyt tapahtunut muutos on selvä merkki siitä, että Euroopan taantuma muokkaa muuttokuvioita. EU on paljon aiempaa vähemmän vetovoimainen siirtolaisille, jotka voivat valita muunkin päämäärän.

Politiikan täyskäännös

Tämä ei ole ainoa uusi piirre. Muutamana viime kuukautena Italian hallitus on radikaalisti muuttanut suhtautumistaan maahantulijoihin. Sen jälkeen kun Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi ja Libyan edesmennyt johtaja Muammar Gaddafi allekirjoittivat sopimuksen "ystävyydestä, yhteistyöstä ja kumppanuudesta" 30. elokuuta 2008, Italia muutti politiikkaansa päästäkseen eroon meren ylittäneistä ihmisistä. Merivoimat määrättiin estämään kaikkien Välimerellä pysäytettyjen pakolaisveneiden eteneminen ja palauttamaan ne lähtösatamiinsa. Näin toimittiin vuosina 2009–2010, jolloin saapujien määrä onnistuttiin laskemaan lähes nollaan.

Laivasto pysäytti jokaisen veneen ja palautti kaikki matkustajat lähtöpaikkaan tunnistamatta heitä ja todentamatta, olivatko he mahdollisia turvapaikanhakijoita vai eivät. Palautusmenettely keskeytettiin Libyan sodan aikana, kun Italia liittyi Naton johtamaan liittoumaan Gaddafia vastaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi menettelyn lopulta helmikuussa 2012.

Sen jälkeen kun Gaddafi syöstiin vallasta, Italian hallitus on yrittänyt toistuvasti solmia Libyan uusien hallitsijoiden kanssa jonkinlaisia sopimuksia estääkseen muuttohaluisten lähdön maasta. Tehtävä on osoittautunut hankalaksi, sillä Libyan johtajat kärsivät epävakaudesta ja heillä ei selvästikään ole todellista valtaa kentällä.

Kaksi lokakuussa 2013 sattunutta murhenäytelmää, ja eritoten haveri Lampedusan edustalla 3.10., merkitsivät käännekohtaa. Merestä nostettiin 366 ruumista, jotka tuotiin lentokonesuojaan pikkuruiselle sisilialaissaarelle. Tuo kuva välittyi ympäri maailman ja nostatti valtavan tunnemyrskyn. Draaman seurauksena silloinen pääministeri Enrico Letta päätti yksipuolisesti käynnistää Mare nostrum -operaation julkilausuttuna tavoitteenaan "estää näiden murhenäytelmien uusiutuminen".

Portti Eurooppaan

Useita kuolemia on tosiaankin vältetty, mutta onnettomuudet Välimerellä eivät ole loppuneet. Tammikuun 2014 jälkeen ainakin kolmetuhatta siirtolaista on UNCHR:n arvioiden mukaan kadonnut merellä.

"Luku olisi paljon korkeampi ilman Mare nostrum -operaatiota", toteaa Luigi Ammatuna, satamakaupunki Pozzallon pormestari. Kaupunki on yksi paikoista, joissa Italian sota-alusten pelastamat siirtolaiset usein tuodaan maihin.

"Me emme pysty yksin käsittelemään tätä valtavaa saapujamäärää. Tarvitsemme eurooppalaista yhteistyötä sekä rahallista ja välineellistä apua", Ammatuna toteaa.

Pozzallon pormestarin vetoomus ei ole ainoa laatuaan. Pitkin Sisilian rantaviivaa, satamakaupungeissa, joita tavallisesti kansoittavat pikemmin turistit kuin pakolaiset, paikallisviranomaiset pyytävät apua sekä keskushallinnolta että erityisesti Brysseliltä.

"Sisilia ei ole pelkästään Italian raja. Se on Euroopan unionin raja", Catanian pormestari ja entinen sisäministeri Enzo Bianco sanoo.

"EU:n pitäisi auttaa meitä partioinnissa ja Italiaan saapuvien turvapaikanhakijoiden käsittelyssä. Kaikki nämä ihmiset käyttävät Italiaa porttina EU:hun. Eivät he tänne halua jäädä. He haluavat kauemmaksi pohjoiseen."

"Bryssel on pelannut monta kuukautta aikaa reagoimatta Italian toivomuksiin."

Mare nostrumin mukaiset pelastusoperaatiot maksavat Italialle joka kuukausi noin yhdeksän miljoonaa euroa. Italia on toistaiseksi vastannut yksin taloudellisesta ponnistuksesta, mutta on toistuvasti vaatinut Euroopan unionilta lisää apua ja panostuksia. Bryssel on pelannut monta kuukautta aikaa reagoimatta Italian toivomuksiin.

Italia puolestaan ei ole selvittänyt rannoilleen saapuneiden siirtolaisten henkilöllisyyttä ja on joillain tavoin rohkaissut heitä lähtemään muihin Euroopan maihin. Näin se on rikkonut EU:n sääntöjä. Eurooppalaisten lakien mukaan Italiaan saapuvilta maahanmuuttajilta pitäisi ottaa sormenjäljet, ja jos he ovat turvapaikanhakijoita, heitä pitäisi vaatia jättämään turvapaikkahakemus tulomaassa. Dublinin sopimus julistaa, että turvapaikanhakijoiden pitää pysyä siinä Euroopan maassa, jonne he ensimmäiseksi saapuvat.

Taustalla on yritys estää turvapaikanhakijoita shoppailemasta eri maissa edullisimman turvapaikan toivossa panemalla heidät hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä saapumismaasta. Järjestelmä antaa Pohjois-Euroopan maille mahdollisuuden karkottaa maahanmuuttajat takaisin Euroopan eteläisiin rajamaihin, joiden kautta he ensimmäiseksi EU:hun saapuivat – kuten Italiaan ja Kreikkaan.

Näillä mailla on kuitenkin hyvin kitsas hyvinvointijärjestelmä pakolaisille. Siksi pakolaiset päätyvät nukkumaan kadulle, slummeihin tai, onnekkaimmissa tapauksissa, vallattuihin taloihin suurkaupunkien laitamille. Tietoisina tästä kaikki Italian rannikolle saapuvat maahanmuuttajat yrittävät laistaa tunnistamisesta ja jatkaa matkaansa edemmäksi pohjoiseen.

Italian hallitus, joka musertuu saapujien keskeytymättömän virran ja maahanmuuttajien välittömistä tarpeista huolehtimisen alle, ei ole kovin innokas ryhtymään pitkähköön tunnistamisprosessiin. Se on kääntänyt katseensa toisaalle ja sallinut kaikkien vastasaapuneiden siirtolaisten jatkaa matkaansa. Määrät ovat hälyttäviä: Tammi–toukokuussa 2014 Italiaan saapuneesta 13 000 Eritrean kansalaisesta turvapaikkaa anoi vain 190, mikä on alle kaksi prosenttia. Suurin piirtein sama koskee syyrialaisia. 6 620 saapuneesta anomuksen jätti 170.

Diplomaattinen kina

Euroopan komissio ei ole järin tyytyväinen siihen, ettei Italia noudata eurooppalaisten lakien mukaisia velvollisuuksiaan. Komissio ei ole kuitenkaan vastustanut tätä kovin tiukasti. Molemmat osapuolet käyttävät painostusta oman asiansa ajamiseksi. Euroopan komissio ylistää Italiaa sen ponnisteluista ihmishenkien pelastamiseksi muttei vaikuta valmiilta ottamaan Mare nostrumia kontolleen ja tekemään siitä EU:n rahoittamaa rajat ylittävää hanketta.

Vastineeksi Italia ei toimi EU-lakien velvoittamalla tavalla. Komissio toimittaa Roomaan joitakin lepsuhkoja määräyksiä. Se vaatii siirtolaisten aitoa tunnistamista mutta ei mene niin pitkälle, että uhkaisi sanktioilla. Sisäministeri Angelino Alfano varoitti, että ilman EU:n huomattavampaa tukea hän voisi antaa Italiaan saapuville turvapaikanhakijoille luvan matkustaa muualle Eurooppaan. Itse asiassa näin on jo toimittu.

Tämä äänetön diplomaattinen kina oli ollut käynnissä jo kuukausia, siihen asti, kunnes Italiasta tuli EU:n puheenjohtajamaa. Italia on vaatinut tiukkasanaisemmin EU-yhteistyötä pelastustehtävissä ja ollut entistä halukkaampi supistamaan Mare nostrum -operaatiota ja lopulta lopettamaan sen. Vastineeksi se on näyttänyt mukautuvansa EU-säännöksiin hieman viitseliäämmin ja alkanut syyskuun lopussa tunnistaa rannoilleen saapuvat siirtolaiset ja ottaa heidän sormenjälkensä.

Eräänlaisena sanattomana vastineena EU on pannut Frontexin, Euroopan ulkorajoista huolehtivan, Varsovassa sijaitsevan viraston aloittamaan partiointioperaatio Tritonin. Sen julkilausuttu tavoite on suojella Euroopan rajoja. Tällä ei ole mitään tekemistä Mare nostrumin kanssa, joka on etsintä- ja pelastusoperaatio kansainvälisillä vesillä koko Välimeren alueella. Se on kuitenkin suonut Italian sisäministerille Angelino Alfanolle tekosyyn ilmoittaa, että Mare nostrum -operaatiot lopetettaan ja korvataan Frontexin Triron-operaatioilla.

Siirtolaisten kriminalisointi

Politiikkakäännös näyttää paluulta menneeseen. Taustaperiaatteena on käyttää kaikkia mahdollisia keinoja estää siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulo Eurooppaan, tehdä maahanmuutosta vaikeaa, ellei mahdotonta. Ja lopulta kriminalisoida se.

Kun Italia otti EU:n kiertävän puheenjohtajuuden vastaan 1. heinäkuuta 2014, julkistettiin iso operaatio "sääntöjenvastaisia siirtolaisia" vastaan. Operaation nimeltä "Mos maiorum" (sananmukaisesti "vanhimpien tapa") toteuttivat kansalliset poliisijoukot 13.–26. lokakuuta kaikkialla Euroopassa. Sen tarkoituksena oli tunnistaa mahdollisimman monta laittomasti oleskelevaa siirtolaista heidän karkottamisekseen oleskelumaistaan. Jo nimellään operaatio antaa ymmärtää, että ulkomaalaiset, niin siirtolaiset kuin turvapaikanhakijatkin, ovat barbaareita ja että EU:n pitäisi puolustautua ulkoista valloitusta vastaan.

Kesänjälkeinen muutos politiikassa tuntuu juontuvan uudesta kattavasta eurooppalaisesta sopimuksesta kaikkien jäsenvaltioiden kesken. Liian pitkälle menneen Mare nostrum -operaation käynnistämä Italia pantiin ruotuun, ja se nöyrtyi. Rooman ja Brysselin äänetön kina on ilmeisesti ohi. Kun Italia lopettaa ihmisten pelastamisen kansainvälisillä vesillä ja aloittaa jälleen maihin asti selvinneiden tunnistamisen, ja kun Frontex on vedetty mukaan pieneen partiointioperaatioon, jokainen saa osansa onnesta. Paitsi turvapaikanhakijat, joita arvatenkin kuolee merellä tuhansittain.

Tämä uusi käänne politiikassa ei ole yllättävä mutta nostattaa joukon kysymyksiä. Miksi muut EU-maat eivät olleet valmiita jakamaan pakolaisten vastaanottamisen taakkaa? Miksi ne ovat niin innoissaan Dublinin sopimuksesta? Onko 133 000 turvapaikanhakijaa uhka 500 miljoonan asukkaan mantereelle?

Kun tarkastellaan vuoden 2011 tapahtumia, voidaan ymmärtää, miksi "siirtolaiskysymys" herättää järjenvastaisia reaktioita. Ne kytkeytyvät pelkoon maahantunkeutumisesta, jolla ei ole varsinaista yhteyttä todellisuuteen. Kun noin 15 000 tunisialaista saapui Lampedusaan, Italian hallitus myönsi heille puolen vuoden oleskeluluvan, joka soi heille mahdollisuuden matkustaa Euroopan unionin sisällä.

Vastavetona Ranska päätti yksipuolisesti irtisanoa Schengenin sopimuksen ja palauttaa poliisivartiot Ventimiglian raja-asemalle estääkseen näiden vastarantautuneiden Tunisian kansalaisten pääsyn maahan. Vain 15 000 ihmisen joukko onnistui jäädyttämään, joskin väliaikaisesti, vapaan liikkuvuuden sopimuksen, joka on yksi Euroopan lähihistorian virstanpylväistä.

Identiteetin puute

Samat pelot ovat pulpahtaneet pintaan jokaisessa viimeaikaisessa Euroopan unionin laajentumisaskeleessa. Vuosina 2004–2007 EU:hun liittyi 12 uutta jäsenvaltiota, mukaan lukien kahdeksan entistä kommunistimaata. Jäsenmaat tekivät varauksia tähän pikaiseen liittymisprosessiin, ja monet poliittiset voimat käyttivät hyväkseen pelkoa uusien jäsenmaiden aiheuttamasta massiivisesta maahanmuuttoaallosta.

Esimerkiksi vuonna 2005 koko Ranskan kansanäänestyskampanjaa EU:n perustuslaista – joka lopulta torjuttiin – hallitsi niin sanottu "puolalainen putkimies", joka tulee ja vie kalliimman ranskalaisen kollegansa työpaikan. Puolalaistyömiestä ei koskaan näkynyt, kuten ei myöskään kaikkia uusia eurokansalaisia, joiden odotettiin tulvivan rikkaaseen Länsi-Eurooppaan.

Kun Romania ja Bulgaria liittyivät EU:hun 1. tammikuuta 2007, niiden kansalaisille asetettiin joukko rajoituksia. Yhdeksässä maassa, muun muassa Ranskassa, Britanniassa ja Belgiassa, Bulgarian ja Romanian kansalaiset eivät saaneet työskennellä vapaasti, vaan heidän oli anottava työlupa. Kun varaukset lopulta poistettiin 1. tammikuuta 2014, mitään ei tapahtunut. Näistä kahdesta maasta saapuvien siirtolaisten määrän ei havaittu rajanylityspaikoilla nousseen.

Sama keskustelu sopii Turkin loputtomaan prosessiin Euroopan unioniin liittymiseksi. Ensimmäiset neuvottelut Ankaran ja Brysselin kesken käytiin jo 1963. Turkki jätti jäsenanomuksen 1987. Tällä välin silloisesta 12 jäsenvaltion unionista on tullut 28 valtion manner, mutta Turkki odottaa edelleen ovella. Moisen torjunnan syyt ovat pääasiassa kulttuurisia ja uskonnollisia. On väitetty, että Turkki ei kuulu maantieteellisesti "eurooppalaiseen alueeseen", mutta todellisuudessa monet eivät halua 75 miljoonan muslimin liittyvän unioniin ja tulevan Euroopan kansalaisiksi.

Kehitys pakottaa miettimään itse eurooppalaisen identiteetin käsitettä: Kuinka Eurooppa aikoo määritellä itsensä? Onko Eurooppa kristitty kokonaisuus? Mitä ominaisuuksia eurooppalaisella identiteetillä on? Onko eurooppalaista identiteettiä sinänsä olemassa?

Totuus on, että eurooppalaiset kansalaiset näkevät itsensä enemmän italialaisina, espanjalaisina, ranskalaisina tai saksalaisina (puhumattakaan britteinä) kuin eurooppalaisina. Unionin sen kansalaiset näkevät pikemmin joukkona byrokraatteja, jotka pakottavat jäsenmaat vyönkiristyssuunnitelmiin Brysselin-toimistoistaan, kuin ylikansallisena, samat arvot ja historian jakavien ihmisten yhteisönä.

Koska eurooppalainen identiteetti on heikko ja kehnosti määritelty, se ei voi olla vastaanottava. Kaikkea uutta pidetään uhkana. Näin on Turkin kansalaisten ja heidän liittymisensä kanssa, mutta niin voisi olla myös rannoillemme saapuvien pakolaisten kanssa. Me voimme sääliä heitä ja pahoitella heidän kohtaloaan, etenkin naisten ja lasten. Silti näemme heidät pikemmin kustannuksena kuin voimavarana.

Me olemme auttaneet heitä, koska "emme voi jättää ihmisiä merelle kuolemaan", kuten Italian pääministeri Matteo Renzi on monesti sanonut. Tällaiset asenteet ovat kuitenkin lyhytnäköisiä ja eivätkä tavoita asian ydintä.

Pakolaiset ovat usein nuoria, eteviä ihmisiä, jotka ovat määrätietoisesti päättäneet hankkia paremman elämän uutena taivaana pitämällään alueella. Miksi me emme sitten voi nähdä heitä mahdollisuutena auttaa Eurooppaa kasvamaan ja laajentamaan näkökulmiaan sen sijaan, että valitamme heistä koituvia kustannuksia?

Stefano Libreti on italialainen toimittaja, joka on kirjoittanut muiden muassa kirjat A sud di Lampedusa – Cinque anni di viaggi sulle rotte dei migranti, Minimum fax, 2011 ja Land Grabbing: Journeys in the New Colonialism, Verso, 2013.

Suomennos: Petri Stenman

talian hallitus käynnisti lokakuussa 2013 operaatio Mare Nostrumin sen jälkeen kun 600 pakolaista Syyriasta ja Eritreasta kuoli kahdessa erillisessä haaksirikossa Italian rannikolla. Tämän ”Meidän meremme”-hankkeen tarkoitus on saada yhteys pakolaisten laivoihin ennen kuin ne joutuvat vaikeuksiin.
talian hallitus käynnisti lokakuussa 2013 operaatio Mare Nostrumin sen jälkeen kun 600 pakolaista Syyriasta ja Eritreasta kuoli kahdessa erillisessä haaksirikossa Italian rannikolla. Tämän ”Meidän meremme”-hankkeen tarkoitus on saada yhteys pakolaisten laivoihin ennen kuin ne joutuvat vaikeuksiin.

NäkökulmaSiirtolaiset ja pakolaiset Euroopassa ihmisoikeudetpakolaisetsiirtolaisuuspolitiikkaEU Le Monde diplomatique

Lue myös

Pelastusliivejä levitettynä nurmikolle
Lontoossa kampanjoitiin vuonna 2016 hukkuneiden siirtolaisten puolesta laittamalla pelastusliivejä esille.
(Kuva:
Howard Lake
/
CC BY-SA 2.0
)

Raportti: Euroopan Välimeren puoleinen raja on maailman tappavin

Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön mukaan viimeisten 40 vuoden aikana paperiton siirtolaisuus on kasvanut sitä mukaa kuin muuttoliikettä on yritetty rajoittaa. Tiukka jako siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen ei sen mukaan toimi.
Tietokoneen näppäimistö ja sormet
Kreikassa opetetaan koodausta paikallisille ja pakolaistaustaisille nuorille.
(Kuva:
Andrew Writer
/
CC BY 2.0
)