Näkökulmat Rauha ja konfliktit

Sotaisa ihmisluonto vai epäonninen historia?

Sotimista pidetään joskus ihmiselle luontaisena, mutta todellisuudessa lajitoverien tappaminen on suurimmalle osalle ihmisistä vastenmielistä. Siksi Tuntemattoman sotilaan kohtaus Antero Rokasta ampumassa yksin venäläistä vihollisosastoa on erittäin poikkeuksellinen, kirjoittaa antropologi Juuso Koponen.
Sotilaiden hautoja Ryesin hautausmaalla Normandiassa Ranskassa.
Sotaa pidetään joskus ihmisluonnolle ominaisena, mutta tosiasiassa se on historiallisesti varsin tuore ilmiö, kirjoittaa Juuso Koponen. (Kuva: Aramisse / Flickr.com / CC BY-NC-ND 2.0 )

Artikkeli on julkaistu alun perin Antimililtaristi-lehden numerossa 3/2017.

Länsimaisessa arkiajattelussa sotaa pidetään usein tietyllä tapaa universaalina ilmiönä. Myös maailmanhistoriaa ajatellaan usein eräänlaisena sotien jatkumona. Tällöin syntyy helposti mielikuva, jonka mukaan taipumus sodankäyntiin olisi pysyvä osa ihmisluontoa. Ajatellaan esimerkiksi, että sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Tässä esseessä puolustan kuitenkin vastakkaista näkökantaa, jonka mukaan sodankäynti on pikemminkin historiallis-kulttuurinen ilmiö, jolla ei ole juurikaan tekemistä ihmisluonnon kanssa. Siinä missä ihminen on ollut lajina olemassa satoja tuhansia vuosia, on nykyisen kaltainen sodankäynti historiallisesti paljon tuoreempi ilmiö. Tämän vuoksi sodankäyntiä onkin tarkasteltava nimenomaan historiallisena ilmiönä. Kyse ei ole ylihistoriallisesta ilmiöstä.

1600-luvulla eläneen filosofi Thomas Hobbesin esittämä ajatus siitä, että valtioton tila olisi ollut jatkuvan sodankäynnin tila, on antropologisen todistusaineiston perusteella lähinnä myytti. Historiallisesti sodankäynti on pikemminkin seurausta valtioiden synnystä. Niin kutsuttujen luonnonkansojen parissa sodankäynti, silloin kun sitä on esiintynyt, on ollut huomattavasti pienimuotoisempaa.

Kulttuuriantropologien keräämän etnografisen todistusaineiston valossa on myös selvää, että on ollut monia yhteisöjä ja kulttuureja, joille sodankäynti on ollut lähes tuntematonta. Tällaisia rauhanomaisia kansoja on löytynyt ympäri maapalloa. Toisaalta monet alkuperäiskansat ovat tunnettuja myös hyvin raa’asta sodankäynnistä.

Sodankäyntiä ei kuitenkaan voida pitää inhimilliselle kulttuurille ominaisena antropologisena vakiona. Lisäksi silloin, kun sodaksi luokiteltavissa olevaa toimintaa on esiintynyt, on se voinut olla hyvin kaukana siitä mitä me sodalla ymmärrämme. Esimerkiksi eräät kuvaukset Australian aboriginaaliryhmien ”sodankäynnistä” eivät tuo mieleen nykyaikaista sotaa, vaan pikemminkin kylätappelun.

Vaikka ihmisellä tietyissä tilanteissa olisikin luontainen alttius väkivaltaiseen käytökseen, tästä ei seuraa, että sota sinänsä olisi ihmiselle luonnollinen toimintamalli. Tämä on selvää jo sen vuoksi, että ryhmätasolla tapahtuva aggressio, tapahtuipa se ryhmän sisällä tai kahden ryhmän välillä, on hyvin erilainen asia kuin kompleksisten yhteiskuntien välillä tapahtuva sodankäynti.

Laajamittainen sodankäynti syntyi vasta maanviljelyn omaksumisen myötä noin 10 000 vuotta sitten. Historiallisesti sodankäynnin kehittyminen ja raaistuminen on ollut yhteydessä maanviljelyn mahdollistamien hierarkkisten yhteiskuntien syntyyn ja valtioiden kehittymiseen. Jo varhaisissa agraarisissa yhteiskunnissa eliitille tuli mahdolliseksi kerätä ylijäämiä ja samalla kasvattaa valtaansa sodankäynnin avulla.

Eräässä mielessä tämä kehitys jatkuu edelleen. Tulo- ja varallisuuserot eivät ikinä ole olleet niin suuria kuin nykypäivän maailmassa. Samalla asevarusteluun käytetyt summat ovat suunnattomia ja erilaiset konfliktit jatkuvia.

Eräs hätkähdyttävä tutkimustulos kertoo, että kaikesta koulutuksesta huolimatta suuri osa sotilaista ampuu taistelutilanteessa järjestelmällisesti ja tarkoituksella ohi.

Toisaalta vaikka viimeisten vuosisatojen aikana sodankäynnin mittakaava on kasvanut ja sodankäynti itsessään raaistunut, ihmisten välinen ja jokapäiväisessä elämässä vallitseva väkivallan uhka on ainakin länsimaissa vähentynyt huomattavasti. Hiukan paradoksaalisesti modernin sotakoneiston kasvu on tapahtunut samalla kun ihmisten arkielämä on rauhoittunut.

Esimerkiksi keskiajalla nykyisen Suomen alueella murhatuksi tuleminen oli kymmeniä kertoja todennäköisempää kuin nykypäivänä. Tämän päivän Suomessa henkirikosten suhteellinen esiintyvyys on matalammalla tasolla kuin koskaan aiemmin.

Jokapäiväisen väkivallan vähenemisestä huolimatta ihminen nähdään usein väkivaltaan taipuvaisena olentona. Mutta sen enempää kuin monilla eläimillä, ei myöskään ihmisillä lajin sisäinen aggressio yleensä johda kuolemaan.

Antropologisessa kirjallisuudessa on myös paljon esimerkkejä siitä, kuinka yksilöiden tai ryhmien välisiä konflikteja voidaan sovitella ritualistisesti niin että varsinaiselta väkivallalta voidaan kokonaan välttyä. Jos vakavankin ristiriitatilanteen voi ratkaista kädenväännöllä, ei tarvitse edes tapella – tappamisesta puhumattakaan.

Itse asiassa lajitoverien tappaminen on suurimmalle osalle ihmisistä erittäin vastenmielistä. Armeijat ovatkin aina joutuneet kamppailemaan sen ongelman kanssa, kuinka sotilaat saataisiin tappamaan. Klassinen keino on pyrkiä tavalla tai toisella dehumanisoimaan vihollinen. Vihollisen ihmisyys riistetään ennen tämän surmaamista.

Usein taistelutilanteissa avuksi on otettu myös erilaisia päihteitä. Antiikin Kreikassa sotilaille juotettiin viiniä, jotta nämä olisivat uskaltaneet käydä taisteluun rohkein mielin. Myös viikinkien kerrotaan taistelleen erilaisten päihdyttävien aineiden vaikutuksen alla. Päihteiden avulla luontaisia estoja voidaan heikentää ja aggressiivisuutta lisätä. Myös suurin osa henkirikoksista tehdään päihtyneenä.

Sotilaskoulutus pyrkii poistamaan ne estot, joita ihmisillä on toistensa surmaamiseen. Samalla armeijan hierarkkinen komentomalli ja ryhmäpaine ovat omiaan aikaansaamaan käyttäytymistä, joka ei synny luonnostaan. Kun käskyt tulevat jostain muualta, sotilaan tehtäväksi jää vain totella. Tässä hyvin keinotekoisessa tilanteessa lajitoverin surmaaminen muuttuu psykologisesti helpommaksi.

Eräs hätkähdyttävä tutkimustulos kuitenkin kertoo, että kaikesta koulutuksesta huolimatta suuri osa sotilaista ampuu taistelutilanteessa järjestelmällisesti ja tarkoituksella ohi (1).

Tuntemattoman sotilaan kuuluisa kohtaus alikersantti Antero Rokasta ampumassa yksin kokonaisen vihollisosaston verran venäläisiä kuvaa siis paitsi hyvin erikoista tilannetta, niin myös erittäin poikkeuksellista luonteenlaatua.

Länsimaisen kulttuurin piirissä sodankäyntiä on silti pyritty usein naturalisoimaan. Monet merkittävät ajattelijat ovat yrittäneet nähdä sodankäynnin seurauksena ihmislajille luonteenomaisesta aggressiivisuudesta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin uskottavaa sen enempää käsitteellisesti kuin empiirisestikään. Sodankäynnin naturalisointi tuo mieleen Karl Marxin ajatuksen siitä, että ihmiset kovin mielellään heijastavat luontoon oman yhteiskunnallisen olemisensa peruspiirteet.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa, jossa sodankäynti nähdään seurauksena tietynlaisista yhteiskunnallisista ja historiallisista olosuhteista, tarjoaa realistisemman lähtökohdan sotien syntymekanismien ymmärtämiselle. Sotilaallisten konfliktien taustalta löytyy erilaisia ympäristön ja kulttuurin tuottamia vaikutusmekanismeja, joiden tunteminen voi myös auttaa konfliktien ehkäisemisessä.

Kysymys sodankäynnin luonnollisuudesta ei ole vain akateeminen, vaan sillä on myös käytännön seurauksia. Mikäli sotaa ei historiallisena ilmiönä voida palauttaa ihmisen sisäsyntyiseen sotaisuuteen, on rauhanliike vaatimuksineen teoreettisesti vankemmalla pohjalla. Ajatus maailmasta ilman sotaa ei ole epärealistinen.

(1). Hughbank, Richard J. & Dave Grossman. 2013. The Challenge of Getting Men to Kill. Teoksessa War, Peace and Human Nature. Toim. Douglas P. Fry. Oxford University Press.

Kirjoittaja on antropologi ja valtiotieteiden maisteri.

Rauha ja konfliktit sota ja rauhaaseet & armeijakonfliktirauhaturvallisuus Antimilitaristi-lehtiAseistakieltäytyjäliitto

Lue myös

Brysselin terrori-iskujen muistopaikka. Copyrights: (Kuva: Ronan Shenhav / CC BY 2.0)

Maailma on aiempaa rauhallisempi – paitsi Lähi-idässä

Tuoreen maailmanrauhaa mittaavan indeksin esimerkiksi terrorismi ja poliittinen epävakaus ovat vähentäneet rauhanomaisuutta.