Ääripäät ja tolkun ihmiset. Paperittomat ja laittomasti maassa oleskelevat siirtolaiset. Miksi turvapaikanhakijoista ja pakolaisista puhuminen on niin vaikeaa? Sanat ovat painavia, ja niiden merkitykset on tärkeä tiedostaa, kirjoittaa Kaisa Väkiparta.
We are all immigrants -teksti seinässä
Sillä, millaista kieltä turvapaikanhakijoista ja pakolaisista käytetään, on väliä, kirjoittaa Kaisa Väkiparta. (Kuva: Stefanie Eisenschenk / CC BY 2.0 )

Artikkeli on julkaistu alun perin Amnestyn blogissa.

Olen seurannut suomalaista pakolaiskeskustelua jytkystä lähtien. Vaikka perussuomalaiset olivat nostaneet maahanmuuttovastaisuuden vaaliteemaksi vuonna 2011, pakolaiskysymykset näkyivät julkisessa keskustelussa hyvin vähän. Suomeen tuli 2010-luvun alussa muutama tuhat turvapaikanhakijaa vuodessa – toki sekin monien mielestä liikaa – ja pakolaiskiintiön koko oli vakiintunut 750 henkilöön.

Vuonna 2015 kaikki muuttui. Suomen uusi hallitus linjasi keväällä ohjelmassaan merkittäviä kiristyksiä turvapaikkalainsäädäntöön, ja esimerkiksi perheenyhdistämistä haluttiin vaikeuttaa entisestään. Kun syksyn aikana maahan saapui kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita, kierroksia lisättiin ja kiristykset oli helppo perustella vedoten siihen, että tilanne ei ollut ”hallinnassa”.

Hallitsematonta oli ainakin turvapaikanhakijoihin liittyvä keskustelu. Sen huomasi pääministerikin.

”Suomessa käyty keskustelu turvapaikanhakijoista ei ole ollut hyvää. Ääripäät ovat kärjistyneet”, totesi Juha Sipilä Suomenmaan haastattelussa elokuussa 2015.

Tolkun ihmiset ääripäiden ristitulessa

Ääripäät tai väitteet ääripäistä ovat Sipilän lausunnon jälkeen toistuneet yhteiskunnallisessa keskustelussa jatkuvasti. Viimeksi ääripäihin kompastui vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto, joka erehtyi kirjoittamaan toimittajille jakamaansa puheeseen maahanmuuttokeskustelua vaikeuttavista kahdesta ääripäästä.

Minulle on yhä epäselvää, mihin ääripäillä viitataan.

Tampereen puoluekokouksessa kesäkuussa 2017 Haavisto puhui polarisaatiosta, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Tiedotustilaisuudessa Haavisto korjasi kirjoitustaan: ”Keskustelussa ei ole ääripäitä.”

Minulle on yhä epäselvää, mihin ääripäillä viitataan. Oikealla lienevät rajoja kiinni vaativat räyhääjät ja sosiaalisen median rasistiset uhkailijat. Ovatko toisella laidalla ne, jotka puolustavat ihmisten oikeutta hakea kansainvälistä suojelua? Vai ne, jotka väittävät Suomen lähettävän ihmisiä palautuslennoillakuolemaan, vaikka siitä ei toistaiseksi ole näyttöä?

Seuraavaksi ääripäiden väliin tuli tolkun ihminen.

”Tolkun ihminen ei kiistä maahanmuuton aiheuttamia ongelmia eikä hekumoi ajatuksella, että kansanedustaja tai hänen lapsensa raiskattaisiin. Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.”

Iisalmelaisen kirjailija Jyri Paretskoin kolumni nousi nopeasti koko maahanmuuttokeskustelua seuraavan kansan tietoisuuteen. Jopa presidentti Sauli Niinistö jakoi Paretskoin Iisalmen Sanomiin kirjoittaman kolumnin ja painotti, että hän itse kuuluu tolkun ihmisiin.

Aktiivinen somekeskustelija Mikko Tuomi kiteyttää Twitterissä tolkun ihmisen käsitteen ongelmallisuuden, tosin sortuen halventavan suvakki-sanan käyttöön:

”Natsi: Rakennetaan keskitysleri. Suvakki: Ei rakenneta. Tolkun ihminen: No voidaan rakentaa mutta vain ihan pieni.”

Keskusteluun osallistui myös Maahanmuuttoviraston apulaispäällikkö Raimo Pyysalo, joka kirjoitti viranomaisiin kohdistuneesta terävöityneestä kritiikistä. Kritiikki on Pyysalon mukaan levinnyt järjestöihin ja seurakuntiin – ilmeisesti uutena ilmiönä. Sana kriisi mainittiin blogissa kymmenen kertaa: ”Polarisoituminen jatkuu, mutta säilyykö yhteiskuntarauha. Edelleen kaivataan tolkun ihmisen ääntä tasapainottamaan ääripäiden retoriikkaa. Koska kriisi päättyy – vai päättyykö koskaan? Se on sinusta kiinni.”

Jokaiseen näistä provokatiivisista, kriisimielialaa rakentavista heitoista olisi tehnyt mieli tarttua. Tartuin ääripäihin, ja huomautin Maahanmuuttovirastolle twitterissä sen ongelmallisuudesta.

”Otamme vinkin vastaan. Termi ei paras valinta. Huom. korostamme, että virasto ei pidä esim. ihmisoikeusjärjestöjä ääripäänä”, virastosta vastattiin.

Edelleen jäi epäselväksi, ketä sitten pidetään ääripäänä. Mietityttää myös, mitä on tapahtunut, kun viranomaiset joutuvat vakuuttelemaan, ettei ihmisoikeusjärjestö kuulu ääripäähän. Ja ennen kaikkea, mitä vielä tapahtuu, jos tällainen keskustelu jatkuu?

Ajatus ääripäistä ei ole uusi. Niin kauan kuin olen seurannut maahanmuuttoon liittyvää keskustelua, se on liikkunut akselilla keskusta-oikeisto. Ihmisiä tarkastellaan ennen kaikkea kansantaloudellisten vaikutusten kautta, ei oikeuslähtöisesti. Kukaan ei Suomessa vaadi rajoja auki, täysin vapaata liikkuvuutta tai sitä, että kaikki Suomeen saapuneet ihmiset saisivat jäädä tänne. Eivätkö tällaiset vaatimukset olisi se todellinen ääripää rajat kiinni -huuteluille?

Laiton, luvaton vai paperiton?

Valtaa pitävien kanssa eri mieltä olevat, tietyn kansanryhmän tai ideologian edustajat on kautta historian yritetty leimata. Vastapuolen ihmisyys riisutaan, jolloin on helpompi toteuttaa epäinhimillistä politiikkaa. Äärimmäisimpiä esimerkkejä tästä lienevät hirmuteot natsi-Saksassa tai Ruandan kansanmurha.

Vuoden 2015 aikana eniten käyttämäni yksittäinen lause oli ”turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus”. Annoin medialle lukuisia lausuntoja ja lähipiiristäni alkoi jo kuulua, että eikö sinulla ole koskaan muuta sanottavaa.

Olihan minulla, mutta tämä yksittäinen lause tuntui olevan silloin kaikista tärkein. Suomeen ja koko Eurooppaan saapui historiallisen suuri määrä turvaa hakevia ihmisiä, ja jokaikisellä oli oikeus hakea kansainvälistä suojelua. Vastaanottavan maan velvollisuus on vastaanottaa ja käsitellä yksilöllisesti jokainen turvapaikkahakemus.

Rautalangasta, jälleen kerran: turvapaikkaa tai muuta suojelua ei myönnetä, jos siihen ei ole perusteita. Tämä ei kuitenkaan poista oikeutta hakea sitä. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaminen ei ole rikos. Mediassa ja valitettavan usein myös päättäjien suusta kuulee pakolaisten, turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttajien kohdalla sanan laiton. Vastikään laittomasta maahanmuuttajasta puhui eurooppa- ja kulttuuriministeri Sampo Terho budjettiriihen tuloksia esittelevässä tiedotustilaisuudessa.

Samaa kieltä käyttää myös perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän ehdotti tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että siirtolaisia pelastavia järjestöjä alettaisiin rangaista. Laiton maahanmuuttaja toistui tekstissä kuusi kertaa, ikä ainoastaan sitaateissa. Toimittaja käytti termiä myös omassa kirjoituksessaan.

Samassa lehdessä on joidenkin toimittajien osalta yritetty kiertää termiä ja puhua luvattomista ihmisistä laittomien sijaan. Termiin tykästyneen toimittaja Laura Saarikosken perustelu Twitterissä kuuluu: ”Mä olen käyttänyt luvatonta, jotta käy selvästi ilmi, että kyse laittomista siirtolaisista erona laillisiin.” Tyhjentävää.

Järjestöt, YK mukaan lukien, ovat kansainvälisesti puhuneet paperittomista ihmisistä. Jossain määrin tökerö suomennos tulee englannin termistä undocumented tai ranskan sans papier. Parempaakaan käännöstä ei ole keksitty, vaikka ehdotuksia sääntelemättömästä dokumentoimattomaan on esitetty.

Paperiton-termin käytöllä halutaan painottaa sitä, että ihminen ei ole laiton

Paperittomuuteen voi joutua eri teitä: kielteinen turvapaikkapäätös, vanhentunut työ- tai opiskeluviisumi tai yli kolmen kuukauden oleskelu turistina EU-alueella voi johtaa oikeudettomaan tilaan. Paperiton-termin käytöllä halutaan painottaa sitä, että ihminen ei ole laiton, vaikka hänen oleskelunsa voi sitä olla. Eihän rikokseen syyllistynyttä henkilöäkään aleta kutsua laittomaksi ihmiseksi!

Median lisäksi termistä keskustellaan myös virkamiesten ja päättäjien kesken. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg painotti syksyllä 2016 Twitterissä, että paperiton ja laittomasti maassa oleskeleva eivät ole sama asia. Epäselväksi jäi, mitä hän kannanotollaan tarkoitti ja millä tavalla nämä termit tai ihmiset eroavat toisistaan.

Joulukuussa maahanmuuton ministerityöryhmä julkaisi toimenpidesuunnitelman laittoman maassa oleskelun ehkäisyyn ja hallintaan. Siinä täsmennetään Nergin näkemystä:

”Laittomasti maassa oleskelevilla tarkoitetaan tässä yhteydessä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita henkilöitä, joita ei pystytä palauttamaan, eivätkä he poistu maasta itsenäisesti ja jotka katoavat tai poistetaan vastaanottojärjestelmän piiristä. Tällöin ulkomaalaisella ei ole oikeutta oleskella Suomessa. Tässä yhteydessä yleisesti käytetyn termin ’paperittomat’ käyttöä tulee välttää.”

Ohjeistuksesta voi päätellä, että ihmisoikeusmyönteinen puhe on saanut jonkinlaisen erävoiton. Järjestöt ja siirtolaisaktiivit ovat vuosia yrittäneet saada paperiton-termiä vakiintumaan. Ilmeisesti siinä on onnistuttu niin hyvin, että ministereiden on pitänyt kieltää termin käyttö.

Pieni erävoitto tuo vain vähän lohtua tilanteessa, jossa edellinen hallitus loi kokonaan uuden paperittomien ryhmän. Yllä laittomasti maassa oleskeleviksi esitetyt henkilöt saivat aiemmin tilapäisen oleskeluluvan tilanteessa, jossa heitä ei pystytty poistamaan maasta esimerkiksi siksi, että lähtömaa oli haluton ottamaan heitä takaisin. Lakimuutoksen myötä heidät poistetaan vastaanottokeskuksesta ja ajetaan kadulle ilman oikeuksia.

Kun näiden ihmisten kohdalla on sinnikkäästi ja johdonmukaisesti korostettu laittomuutta, lakia on helppo kiristää entisestään. Hallitus esitti loppukesästä budjettiriihessä rangaistusta paperittomien auttajille. Epäselväksi on jäänyt, keitä suunnitellaan rangaistavan, kun kirkon ja järjestöjen toiminta sekä lähimmäisenrakkaus ovat ministerien mukaan edelleen sallittuja Suomessa.

Ulkomaalaisen näköinen henkilö

Poliisi harkitsee tarkkaan ihmisen tuntomerkkien tuomista julkisuuteen rikoksen yhteydessä. Erityisen tarkkaa harkintaa käytetään, jos epäilty on vähemmistön edustaja. Tuntomerkit annetaan yleensä silloin, kun niiden uskotaan auttavan merkittävästi tekijän kiinni saamisessa. Näitä periaatteita noudatti poliisi Turussakin, kun se järjesti elokuussa tiedotustilaisuuden puukotusten jälkeen.

Poliisi oli saanut epäillyn tekijän kiinni paikan päältä, eikä syytä tuntomerkkien antamiseen ollut. Tiedotustilaisuus järjestettiin nopeasti, ja myös sisäministeri Paula Risikko pääsi paikalle. Hän kertoi, että teosta epäillään ulkomaalaisen näköistä henkilöä.

Kuka näyttää ulkomaalaiselta? Kuka suomalaiselta? Keneltä riisutaan suomalaisuus tällaisilla huolimattomilla kommenteilla?

Risikko on usein esittänyt huolensa polarisaation, eli jakautumisen lisääntymisestä.

”Olen vähän huolissani siitä, että meillä on niin jakautunutta mielipidettä, ja että se keskustelu käydään niin kiihkeissä tunnelmissa”, Risikko totesi Iltalehden mukaan Porin Suomi Areenalla heinäkuussa.”

Kuka näyttää ulkomaalaiselta? Kuka suomalaiselta? Keneltä riisutaan suomalaisuus tällaisilla huolimattomilla kommenteilla?

Kommentillaan hän viittasi Vaasan yliopiston selvitykseen, jonka mukaan Suomen suurimpia turvallisuusuhkia on suomalaisten polarisaatio.

Sisäministeriön tilaamaa Vaasan yliopiston selvitystä, jota myös tutkimukseksi on kutsuttu, on kritisoitu monesta näkökulmasta. Selvityksen kysymyksenasettelu viittaa siihen, että sen perimmäinen tarkoitus on ollut hakea hyväksyntää hallituksen ulkomaalaislainsäädännön kiristyksille. Hyväksyn tää saatiin, kun esitettiin kansainvälisen oikeuden kanssa täysin ristiriidassa olevia väittämiä.

Vastaajat – joita heitäkään ei kriitikoiden mukaan valittu ihan tieteellisin perustein – saivat eteensä seuraavanlaisia väittämiä:

  • ”Turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa tulisi ensisijaisesti suosia helposti länsimaiseen kulttuuriin sopeutuvia ihmisiä.”
  • ”Suomen tulee ottaa vastaan ainoastaan kiintiöpakolaisia suoraan kansainvälisiltä pakolaisleireiltä.”
  • ”Suomen tulee tiukentaa perheenyhdistämisen kriteerejä siten, että edellytyksenä perheenyhdistämiselle on sosiaalituista riippumaton toimeentulo.”

Kaksi ensimmäistä tarkoittaisivat sitä, että Suomen tulisi luopua maailmansotien jälkeen luodusta kansainvälisestä pakolaissopimuksesta. Perheenyhdistämisen kriteerejä sen sijaan on jo tiukennettu, ja nykyään myös kansainvälistä suojelua saaneilta edellytetään toimeentuloa, jotta he voivat saada perheensä Suomeen.

Miltä vastaukset olisivat näyttäneet, jos väittämien loppuun olisi lisätty: ”vaikka se on ihmisoikeuksien vastaista”?

Juuri tällaiset riippumattomina esitetyt, mutta asenteelliset tutkimukset ovat omiaan luomaan polarisaatiota. Ei ole ihme, että kysymyksenasettelun seurauksena vedetään johtopäätös, että polarisaatio kasvaa. Yhdet ovat sitä mieltä, että ihmisoikeuksia tulisi jatkossakin kunnioittaa, toiset eivät. Noin neljännes ei osannut sanoa, kummassa joukossa seisovat.

Ihmisoikeuksien näkökulmasta on pelottavaa, että niin moni on valmis irtautumaan meitä kaikkia suojelevista sopimuksista. Maailmansotien jälkeinen ”ei koskaan enää” -ajattelu on korvattu ”ei minun takapihallani” -asenteella.

Ja kun meidän suomalaisten takapihalle tuli epäily terroriteosta, päättäjät olivat jälleen valmiita toimiin. Puheet polarisaatiosta unohtuivat, ja syytettiin kokonaista ihmisryhmää. Riisuttiin ei-suomalaisen näköisiltä suomalaisilta kansalaisuus huolimattomalla lausunnolla. Ulkomaalaiset joukkona ja erityisesti turvapaikanhakijat laitettiin kollektiiviseen vastuuseen yhden ihmisen teoista.

Pian Turun puukotusten jälkeen suunniteltiin palautuskeskuksia ja paperittomien ihmisten auttajien kriminalisointia. Kyseessä oleva epäilty ei ole paperiton eikä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ihminen, joka voitaisiin laittaa palautuskeskukseen.

Päättäjät eivät Turun puukotusten jälkimainingeissa onnistuneet vähentämään pelkäämäänsä polarisaatiota, päinvastoin. Meidän kaikkien onneksi tavalliset ihmiset onnistuivat. Puukottajan perään ja uhrien avuksi lähti ihmisiä kaikista kansanryhmistä: niin ulkomaalaisia kuin suomalaisia, miehiä ja naisia, turvapaikanhakijoita ja syntyperäisiä turkulaisia.

Maahanmuuttovastaisella Hommaforumillakin kyseltiin, miten asiaan kuuluu nyt suhtautua: onko tilanne plus-miinus-nolla?

Jos jotain, Turun puukotukset osoittivat ainakin sen, että kokonainen ryhmä ei voi olla vastuussa yksilön teoista.

Kannammeko taakkaa vai vastuuta?

Aina ei tarvitse mennä laittomuuksiin asti ihmisten epäinhimillistämiseksi. Suomeen saapuneita kansainvälistä suojelua hakevia ihmisiä on kutsuttu vyöryksi, aalloksi, tulvaksi ja jopa tsunamiksi. Onpa eräs puoluesihteeri puhunut elintasosurffareistakin, jotka ilmeisesti lainelautailevat pakolaisaallon tyrskyissä.

Lapin Kansan mukaan EU ”rimpuili pakolaisaallon kriisissä” viime vuonna. Helsingin Sanomat kirjoitti tänä keväänä maahanmuuttajien työllistymisestä ja mainitsi jutussa sanan pakolaiskriisi peräti 11 kertaa.

Kuka tämän kriisin aiheuttaa? Jos etuliitteeksi lisätään pakolais-, syntyy helposti mielikuva siitä, että pakolaiset ovat synnyttäneet sen, mitä tulee etuliitteen jälkeen. Vuoden 2015 tapahtumista puhutaan pakolais- tai turvapaikkakriisinä. Tutkija Karin Creutzin mukaan Ruotsissa puhuttiin samoihin aikoihin kriisin sijaan pakolaiskysymyksestä.

Pakolaisten kriisin syyt ovat kotimaassa: vainossa, ihmisoikeusloukkauksissa, sodassa ja muissa paon syissä. Se, mikä Suomea ja Eurooppaa kosketti, oli poliittinen kriisi.

EU-mailla on käynnissä kilpailu: jokainen valtio yrittää vuorollaan kiristää lainsäädäntöään, jotta omasta maasta tulisi mahdollisimman vähän houkutteleva turvapaikanhakijoille. Samaan aikaan kilpaillaan kansainvälisestä työvoimasta. Ei nähdä, että kiristykset ulkomaalaislainsäädäntöön tekevät maasta vähemmän houkuttelevan ihan kaikille. Argumentit, jotka perustuvat vetovoimatekijöihin, ovat heikkoja, sillä turvaa hakevat ihmiset ajaa liikkeelle painavat syyt, kuten sota ja vaino.

Globaalissa mittakaavassa Eurooppaan saapuu hyvin vähän pakolaisia. Yli 96 prosenttia kaikista maailman pakolaisista elää EU-maiden ulkopuolella. Köyhät maat kantavat suurimman vastuun, ja niissä asuu yli kahdeksan kymmenestä maailman pakolaisesta.

Turvaa hakevat jakaantuvat epätasaisesti myös EU-maiden välillä. On alettu vaatia taakanjakoa. Ihmisiä on siirretty Italiasta ja Kreikasta muihin maihin yhteisesti sovitun mallin mukaisesti. Kaikki jäsenmaat eivät kuitenkaan ole lähteneet taakanjakoon mukaan, ja osa valtioista on jopa valittanut sisäisistä siirroista EU-tuomioistuimeen, tuloksetta.

Jaammeko taakan vai vastuun? Sanakirjan mukaan taakka on kuorma, lasti, rasite ja vaiva. Taakka on raskas kantaa ja siitä halutaan usein eroon.

Kyse on ihmisistä, joita oma valtio ei enää kykene suojelemaan. Eikö silloin pitäisi puhua taakan sijaan yhteisestä vastuunjaosta?

Pakolaissopimus ja ihmisoikeusjulistus velvoittavat turvapaikkaa hakevien vastaanottoon. Albert Einstein ja Henry Kissinger olivat pakolaisia. Jalkapallomaajoukkueemme menestys olisi vielä heikompi ilman Hetemaj’n veljeksiä. Nähdäänkö heidät taakkana?

Kyse on ihmisistä, joita oma valtio ei enää kykene suojelemaan. Eikö silloin pitäisi puhua taakan sijaan yhteisestä vastuunjaosta? Miten ihminen kotoutuu, motivoituu opiskelemaan vastaanottavan maan kieltä ja työllistyy, jos hänen kerrotaan olevan rasite ja vaiva?

Jos me kantaisimme suoraselkäisesti vastuumme, tänne pohjoiseen saapuva ihminen voisi kokea olonsa huomattavasti tervetulleemmaksi.

Myös Juha Sipilä oivalsi tämän hiljattain. Uusi Suomi -lehti uutisoi Eurooppa-neuvoston kokouksen aikaan hänen sanoneen: ”Tapa, jolla keskustelemme maahanmuuttajista ja tragedian kokeneista ihmisistä ei edistä itse ongelmaan ratkaisua. Esimerkiksi ’taakanjaon’ sijaan meidän pitäisi puhua ’vastuun jakamisesta’ jäsenmaiden kesken. Olen nostanut tätä ajatusta esille myös kollegoiden kanssa keskustellessani.”

Tämä oivallus ja syyskuussa julkaistu puolueiden puheenjohtajien yhteinen vetoomus antaa toivoa siitä, että vastuu sanomisista aletaan tunnistaa. Kesärannassa järjestetyssä kokouksessa oli Sipilän johdolla pohdittu sitä, miten kaikki puolueet yhdessä voivat edistää asiallista ja kunnioittavaa keskustelua. Tavoitteena on estää yhteiskunnallisen keskustelun jakautumista ja kärjistymistä.

Ääripäitä ei enää mainittu.

Kirjoittaja työskentelee Amnestyn Suomen osaston pakolaisasiantuntijana. Hän on aiemmin toiminut Suomen Pakolaisavun viestintäpäällikkönä.

Siirtolaiset ja pakolaiset Euroopassa ihmisoikeudetpakolaisetsiirtolaisuuspolitiikka Suomi Amnesty International

Lue myös

Pelastusliivejä levitettynä nurmikolle
Lontoossa kampanjoitiin vuonna 2016 hukkuneiden siirtolaisten puolesta laittamalla pelastusliivejä esille.
(Kuva:
Howard Lake
/
CC BY-SA 2.0
)

Raportti: Euroopan Välimeren puoleinen raja on maailman tappavin

Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön mukaan viimeisten 40 vuoden aikana paperiton siirtolaisuus on kasvanut sitä mukaa kuin muuttoliikettä on yritetty rajoittaa. Tiukka jako siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen ei sen mukaan toimi.
Tietokoneen näppäimistö ja sormet
Kreikassa opetetaan koodausta paikallisille ja pakolaistaustaisille nuorille.
(Kuva:
Andrew Writer
/
CC BY 2.0
)