Artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique -lehden numerossa 5/2015. Tilaa lehti täältä.

"Emme tiedä kuinka moni heistä palaa. Emmekä tiedä kuinka moni palanneista siirtyy väkivallantekoihin. Mutta kun tiedetään kuinka paljon heitä kaikkiaan on, tilanne on huolestuttava." Tällä tavoin EU:n terrorismintorjunnan koordinaattori Gilles de Kerchove tiivistää (Libération, 20.11.2014) Euroopan maiden johtajien huolen siitä, että kolmetuhatta Euroopan kansalaista on lähtenyt taistelemaan Isisin tai Al-Nusran rintaman riveihin Irakiin ja Syyriaan.

"Jos oletetaan, että puolet heistä palaavat", de Kerchove sanoo, "ja että 10 prosenttia jatkaa väkivallan parissa myös palattuaan, meillä on noin 150 ihmistä, jotka ovat oppineet käyttämään aseita ja räjähteitä, joilla on takanaan taistelutovereista koostuva maailmanlaajuinen verkosto ja joilla väkivallan raja on laskenut huomattavan alhaiseksi. Nemmouchen tapaus paljastaa tilanteen vaarallisuuden¹. Uhka on niin suuri, että se tietää tiedustelupalveluille unettomia öitä."

Isisin ja muiden vastaavien järjestöjen Lähi-idän sotilaallisen etenemisen ohella Euroopassa tehdään iskuja, joiden takana on yksittäisiä henkilöitä tai pieniä ryhmiä: esimerkkeinä Brysselin juutalaismuseon islamistiterrori-isku toukokuussa 2014, isku Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa sekä Montrougen ampumistapaus tammikuussa 2015 ja Kööpenhaminan terrori-iskut helmikuussa.

Huolestuneet äänenpainot ovat vallanneet keskustelun ja tilannetta on tulkittu jopa "kulttuurien sodaksi" – kuten teki Ranskan pääministeri Manuel Valls Europe 1 -radiokanavalla 28.6.2015.

Tästä on seurannut yhä uusia parlamentaarisia komiteoita, yhä uusia asiantuntijaraportteja, yhä uusia kansainvälisiä konferensseja. On luotu erilaisia järjestelyjä, kuten Euroopan poliisiviraston Europolin terroristitaistelijoita koskeva tietojärjestelmä Focal Point Travellers. Käyttöön on otettu kokonainen arsenaali toimenpiteitä, joilla yritetään estää sotimaan lähteminen ja/tai palaaminen: terroristitaistelijoita uhkaa kansalaisuuden menetys, heidän henkilöllisyyspaperinsa takavarikoidaan, sosiaalitukien maksatus keskeytetään, heidät otetaan kuulusteluihin, eritoten Internetissä leviävää propagandaa pyritään tukahduttamaan ja rajavalvontaa tiukennetaan.

Jotkut maat kuten Tanska ovat perustaneet kuntoutuskeskuksia, joissa taisteluista palaajia "hoidetaan". Kaikkialla sosiaalityöntekijöitä, terveydenhuoltohenkilöstöä, koululaitoksen väkeä ja myös perheitä kannustetaan ilmoittamaan merkeistä, jotka viittaavat jonkun henkilön aikeisiin lähteä taistelijaksi.

"Taistelijoiden haastatteluissa ison osan saa kahden erilaisen maailmannäkemyksen taistelu."

Ilmiö näyttää uudelta ja laajalle levinneeltä, joten Euroopan maiden toimenpiteet ja vapaaseen liikkumiseen tulleet tiukennukset vaikuttavat perustelluilta. Kuitenkin 1900-luvun aikana on jatkuvasti, oman maan vastustuksesta huolimatta, lähdetty taistelemaan sotiin, joilla ei ole ollut suoraa yhteyttä lähtijöiden elämään. Esimerkkejä ovat vaikkapa Espanjan sisällissodan kansainväliset prikaatit (1936–39), sandinistivallankumouksen tueksi lähteneet prikaatit, afgaani-, bosnialais- tai tšetšeenijoukot – tai ranskalaiset vapaaehtoiset, jotka taistelivat bolševismia vastaan Saksan armeijassa 1941–44 tai vielä Israelin puolella Israelin itsenäisyyssodassa 1948 taistelleet ulkomailta tulleet Mahal-taistelijat. Amerikkalainen politiikantutkija David Malet on laskenut, että ulkopuolisia vapaaehtoisia on ollut yli viidenneksessä kaikista tunnetuista sodista vuosina 1816–2005. Heidän lukumääränsä on vaihdellut muutaman sadan ja useiden kymmenien tuhansien välillä².

Jos ei välitetä siitä, millaisia nämä historian tapahtumat sinänsä ovat olleet ja millä tavalla itse kukin niitä arvioi, niitä rinnastettaessa löytyy erilaisia yhteisiä toimintamalleja. Ne auttavat ymmärtämään, mikä saa yksittäisen ihmisen jättämään perheensä, ystävänsä, elinpiirinsä ja työnsä lähteäkseen vapaaehtoisesti taistelemaan jonkun kaukaisen päämäärän puolesta, jota hänen ympäristönsä ei välttämättä edes hyväksy, joka saattaa koitua kohtalokkaaksi ja josta odotettavissa oleva palkkio – toisin kuin palkkasotureilla – on hyvin epävarmalla pohjalla.

"Siellä missä tapahtuu"

Ensimmäinen mieleen tuleva näkökulma lähdön syihin tuntuu kaikkein selvimmältä: ideologia. Taistelijoiden haastatteluissa ison osan saa kahden erilaisen maailmannäkemyksen taistelu. "Islamissa ei ole rajoja eikä nationalismia", kertoo Murad Fares Syyriasta, "vaan muslimit muodostavat yhden ainoan yhteisön. (…) Täällä käytävä sota on kolmas ja viimeinen maailmansota. Täällä koko muu maailma sotii islamia vastaan³."

Faresin ilmaisema näkemys tuo mieleen kirjeen, jonka Henri Duval jätti isälleen elokuussa 1944: "Lontoossa ihmiset liittyvät sotimaan kansainvälisen juutalaislobbyn käsissä olevan villin kapitalismin puolesta, Pariisista taas lähdetään taistelemaan kommunismia vastaan ja uuden järjestyksen valtaan saattamiseksi. Älköön isä olko minulle vihainen, vaikka olen päättänyt oman puoleni: liityn Ranskan vapaaehtoislegioonaan ja lähden taistelemaan bolševismia vastaan⁴".

Mieleen tulee myös Ranskan kommunistisen puolueen (PCF) aktivistin Simon Lagunasin muistelmat liittymisestä Espanjan kansainvälisiin prikaateihin 1936: "On yksi asia, jota ihmiset eivät kykene ymmärtämään ja joka oli meille tuohon aikaan kaiken perusta: fasisminvastainen taistelu. Se saattoi sisältää monenlaisia suuntauksia, mutta kaikkia yhdisti tahto estää fasismin eteneminen⁵".

Kun jokin aseellinen konflikti tulkitaan voimakkaasti yleistäen ja väljitulkintaisin määritelmin (fasismi-antifasismi, kommunismi-antikommunismi, uskovat-vääräuskoiset jne.), se saa liikkeelle sellaisetkin henkilöt, joille kaikki oli siihen asti jäänyt kaukaiseksi. Tällä tavoin voidaan myöskin vaieta saman leirin sisällä vallitsevista poliittisista tai strategisista erimielisyyksistä ja vastakkainasettelu saadaan liitettyä siihen identiteettiin, joka henkilöillä siihen asti on ollut omassa yhteiskunnassaan. Kun Bosnian sota (1992–95) määriteltiin uskonnollisiin yhteisöihin rajoittunein termein – hyökkäys muslimeja vastaan – ennemminkin kuin kansallisuusnäkökulmasta puhuen – bosnialaiset vastaan serbit tai kroaatit – kasvatettiin mahdollisuuksia rekrytoida mukaan ulkomaisia taistelijoita. Tällöin mahdollistetaan se, että paljon laajempi joukko ihmisiä voi tuntea yhteenkuuluvuutta tilanteen kanssa ja samastua siitä kärsiviin ihmisiin.

Konfliktin kuvaaminen näkökulmasta, jossa vihollisten yhteenliittymä uhkaa yhteistä globaalia identiteettiä jollakin tietyllä alueella, on ulkomaisille vapaaehtoisille merkittävä vetovoimatekijä. Joillakin – epäilemättä poliittisesti valveutuneimmilla – yhteisen identiteetin puolustamisen rinnalla on halu olla mukana jonkin utopian konkreettisessa toteuttamisessa – olipa utopian nimi sitten vallankumous, uusi järjestys, juutalaisvaltio tai islamilainen valtio.

"Eilen Espanja, Palestiina ja Saksa, tänään Irak ja Syyria."

Kun asioihin vaikuttaminen konkreettisesti tuntuu olevan jossakin muualla paremmin saavutettavissa kuin kotimaassa, vapaaehtoiseksi lähteminen voi edustaa todellista vaihtoehtoa. "Meidän yhteiskuntamme on poliisiyhteiskunta, se on pelkkää betonia ja ydinvoimaa. Me olemme linnoittautuneet ahdasmieliseen individualismiimme, niin että toivon kukkien nostaminen kohti aurinkoa käy välillä todella vaikeaksi", niin kuin sanoi eräs sveitsiläinen aktivisti lähtiessään Nicaraguan työprikaateihin 1983. "Meillä on nyt ensimmäisen kerran konkreettinen mahdollisuus olla siellä missä kansa on onnistunut tekemään vallankumouksen⁶."

Eilen Espanja, Palestiina ja Saksa, tänään Irak ja Syyria. Oli kohde mikä tahansa, kun "ahtaan yksityisen näkökulman ylittävä yleismaailmallisuus [yhdistetään] mahdollisuuteen osallistua paikan päällä 'utopian' konkreettiseen rakentamiseen⁷", se näyttäisi todellakin selittävän sen, miksi ulkomaisia vapaaehtoisia lähtee liikkeelle niin sankoin joukoin. He ilmoittavat olevansa tyytyväisiä siitä, että voivat olla "siellä missä tapahtuu". Näin sanoo 24-vuotias mekaanikko Souleymane, joka lähti keväällä 2013 Syyriaan vaimonsa ja lapsensa kanssa: "Tämä on historiallinen hetki ja haluan olla siinä mukana. (…) Me tiedämme, että Mahdi tulee ilmestymään siellä, ja minä haluan olla siellä silloin⁸."

Käytännössä tällaisen näkemyksen leviämismahdollisuus lähtömaissa riippuu siellä toimivista välittäjistä. Konfliktien ideologisia tulkintoja muotoillaan ja levitetään eteenpäin puolueissa, työntekijäjärjestöissä, hyväntekeväisyys- tai kulttuuriyhdistyksissä. Lähtemisen syiden lisäksi järjestöt tarjoavat myös konkreettisia toteutuskeinoja: ne keräävät varoja, vastaavat matkareiteistä vapaaehtoisille sekä kuljetusreiteistä aseille ja muulle materiaalille ja huolehtivat konfliktialueiden vastaanottopisteistä. Jotkut toimivat julkisesti kuten American League for a Free Palestine Israelin itsenäisyyssodan aikana tai Ranskan vapaaehtoislegioonaa toisessa maailmansodassa tukenut, Jacques Doriot’n perustama ja johtama Ranskan kansanpuolue (Parti populaire français 1936–45). Toiset taas toimivat taka-alalla kuten Ranskan kommunistinen puolue Espanjan sisällissodassa. Joskus viranomaiset tukevat niitä: tästä esimerkkinä on CIA, joka helpotti Yhdysvalloissa 1980-luvulla joidenkin moskeijoiden toimintaa, kun ne rekrytoivat ja kustansivat vapaaehtoisia Afganistaniin – tosin useimmiten viranomaiset tuomitsevat niiden toiminnan.

Internetin ja muiden uusien tekniikoiden ansiosta monet "virtuaaliväliportaat" ovat saaneet aivan uusia mahdollisuuksia: netissä leviävät niin propagandavideot, some-keskustelut kuin tiedot kontaktihenkilöistä ja reiteistä. Murad Fares ja Omar Diaby (joka tunnetaan paremmin salanimellä Omar Omsen) ovat hankkineet melkoista kuuluisuutta sen ranskankielisen väestön keskuudessa, jota Syyrian kriisi koskettaa. Eräs Ranskan tiedustelupalvelun edustaja kuitenkin tähdentää: "Ei pidä koskaan väheksyä henkilökohtaista kontaktia, koska juuri se tekee todeksi ne teoriat, joita ihmiset eri foorumeilta keräilevät." (Libération, 2.7.2015)

Väliportaiden rooli on sitäkin suurempi, kun tiedetään, että vapaaehtoisten lähtöpäätöksen alkuun paneva voima tulee usein luokkatovereilta tai asuinalueen kavereilta, työtovereilta, poliittisilta kumppaneilta tai uskonnolliselta yhteisöltä tai jopa perheenjäseniltä. Pierre Andrieux kertoo, miten erään Espanjan tilannetta käsittelevän tilaisuuden päätteeksi puhuja kysyi lopuksi, kuka oli valmis lähtemään: "Olin siellä ystäväni Georges Vallet’n kanssa. Me toimimme samassa aktivistisolussa. Hän nosti oitis kätensä. Kun näin sen, tuumin itsekseni: 'Mikäpä ettei…' ja niin minäkin nostin käteni." Ensimmäiset vapaaehtoiset toimivat tienraivaajina ja välittävät lähipiirilleen hyödyllisiä tietoja niin tehokkaasti, että joskus paikan päällä toimiva ryhmä koostuu toisensa jo ennestään tuntevista henkilöistä. Syyriassa ja Irakissa toimi jonkun aikaa esimerkiksi yksi parinkymmenen hengen yksikkö, jonka jäsenet tulivat Lunelin seudulta (Hérault’n departementti) ja toinen viidentoista hengen ryhmä, joka oli peräisin Strasbourgin Meinaun kaupunginosasta.

Vaikka ideologia ei riittäisikään yksinään saamaan aikaan päätöstä vapaaehtoiseksi lähtemisestä, se tarjoaa sille kuitenkin perusteen, joka tulee esiin suurimmassa osassa ulkomaisten vapaaehtoisten kertomuksia. Tosin ne jäävät samalla vaillinaisiksi tai suorastaan harhaanjohtaviksi, koska jos haastattelijoina ovat läheiset ihmiset, toimittajat tai tutkijat, vapaaehtoisten kertomukset keskittyvät oman itsen esittelyyn tai lähdön syiden perusteluun. Ja silloin on vaikea ruveta kaivelemaan arkipäiväisempiä syitä, kuten onneton rakkaus, perhesuhteiden katkeaminen, huomion tarve tai vain halu nähdä maailmaa. Tämä johtaa siihen, että vapaaehtoisten julkisesti antamat perusteet asettuvat samaan linjaan niiden perusteiden kanssa, joita tarjoilevat vapaaehtoisia rekrytoivat järjestöt – ja illuusio aktivistien ja päämäärän täydellisestä yhteensopivuudesta on valmis⁹.

On siis mentävä ulkomailta tulleiden vapaaehtoisten julkisten puheiden taakse tarkastamaan, millaisia henkilökohtaisia elämäntarinoita sieltä löytyy – sillä tavoin voidaan paljastaa lähtöpäätösten ratkaisevat yksilölliset ja kollektiiviset syyt.

Ensimmäinen yhteinen nimittäjä on nuoruus. Historioitsija Rémi Skoutelsky kävi Espanjan sisällissotaan lähteneitä ranskalaisia tutkiessaan läpi 3910 henkilötietokorttia ja sai selville, että 60 % lähteneistä oli alle 30-vuotiaita. Yli 40-vuotiaita heistä oli vain 4,4 %. Yhdysvaltain armeija sai lokakuussa 2007 Sinjarin kaupungissa haltuunsa 595 nimen rekisterin "Irakin ulkomaisista taistelijoista", ja siinä yli puolet oli alle 22-vuotiaita¹⁰. Kadelbachin Nicaraguaa koskevasta tutkimuksesta selviää, että solidaarisuusprikaatien 235 jäsenestä 65 % oli alle 29-vuotiaita ja vain 6,8 % yli 40-vuotiaita. Mitä Ranskan parlamentin selvityksiin tulee, niin Syyrian vapaaehtoisista "suurin osa on 15–30-vuotiaita"¹¹.

Persianlahden "Gucci-soturit"

Sosiaalisen ja ammattitaustan analyysi on vaikeampaa, mutta siinäkin paljastuu tiettyjä vakioita. Ensinnäkin lähtijät ovat työläisiä ja sekatyömiehiä: heitä oli Espanjan prikaateihin lähteneistä ranskalaisista 82 %. Philippe Carrard on selvittänyt Ranskan vapaaehtoislegioonasta, että "alemmat toimihenkilöt, tehtaantyöläiset ja maatyöläiset edustivat suurinta osaa organisaatiosta, mikä osoitti, että rintamalle lähtijöitä oli rekrytoitu ennen kaikkea alimmista porvarisluokista ja ryysyköyhälistöstä"¹². Irakissa ja Nicaraguassa sitä vastoin enemmistönä olivat opiskelijat: Irakissa 43 % ja Nicaraguassa 20 %.

Vaikka tilastot ovat valaisevia, niitä on syytä täsmentää. Ne nimittäin viittaavat siihen, että yksi lähtöpäätöksen päällimmäisiä syitä on "elämäntilanteen tarjoama lähtövalmius"¹³. Vakituisen ja arvostusta antavan työpaikan sekä perheen (varsinkin lasten) puuttuminen ovat tekijöitä, jotka helpottavat lähtöä monissa tapauksissa – "ei ole mitään mikä estäisi lähtemästä". Lähtemisen vapaus on yleistä erityisesti nuorten ja opiskelijoiden parissa, mutta heidän rinnallaan on myös vanhempia henkilöitä, jotka ovat menettäneet työnsä tai puolisonsa eron tai kuoleman takia.

Vapaaehtoiseksi lähteminen tarjoaa mahdollisuuden päästä irti arjen yksitoikkoisuudesta. David Malet mainitsee, että Afganistanissa oli Persianlahden maista tulleita rikkaiden perheiden poikia, jotka "tulivat ja menivät niin kuin olisivat olleet jollakin 'Jihad Tours' -lomamatkalla". Heitä oli sen verran että paikalliset antoivat heille pilkkanimen "Gucci-soturit".

Tuntemattoman houkutukseen yhdistyy usein myös arvostuksen tarve. Ne, joilla on jo ammattitaitoa sodankäynnin, tekniikan tai lääketieteen alalta, voivat toivoa pääsevänsä paljon korkeatasoisempaan asemaan kuin kotimaassaan; esimerkiksi entinen muukalaislegioonalainen saattaa päästä komentamaan taisteluyksikköjä Pohjois-Irakissa. Ilman erityisosaamistakin vapaaehtoinen voi päästä kouluttautumaan ja joskus saada palkkaakin. Ihmiset, joita heidän omassa yhteiskunnassaan usein pidetään "ylijäämäkansalaisina", saattavat vapaaehtoisina tuntea saavansa ihmisarvonsa takaisin. Tämä koskee erityisesti niitä, joilla on pikkurikollistausta – ja heitä on runsaasti. On selvää, että rangaistuksen pelko ja tuomion odottaminen nopeuttavat lähtöä. Yhtä selvää on, että pitkäaikainen taisteluihin osallistuminen pidentää aiempaa riskikäyttäytymistä (väkivaltaisuus, häiriökäyttäytyminen, huumeet) – mutta ei pidä myöskään vähätellä asian toista puolta, eli sitä että vapaaehtoiskokemus antaa mahdollisuuden itsekunnioituksen palautumiseen. "Oli monia ranskalaisia, jotka olivat aika heikoilla sosiaalisesti ennen Espanjaan lähtöään, mutta jotka pääsivät kuiville sen jälkeen. He sopeutuivat nopeasti kansainvälisten prikaatien henkeen ja toimintaan ja heidän moraalinsa nousi sen jälkeen aivan uudelle tasolle verrattuna heidän entiseen… kyseenalaiseen elämäntapaansa", huomauttaa ay-aktivisti François Mazou.

Aseistautuneet islamistiryhmittymät tarjoavat ihanteita ja tilaisuuden eräänlaiseen uudelleensyntymiseen, mitä nimen vaihtaminen myös vahvistaa. Sotaisilla omakuvilla, joita sosiaalisessa mediassa varomattomasti julkaistaan, halutaan kertoa juuri tällaisesta muutoksesta.

Päätökseen lähteä vapaaehtoiseksi ulkomaille vaikuttaa siis kaksi päätekijää: konfliktin ideologinen vetovoima ja henkilökohtaisten syiden työntövoima. Näiden lisäksi on vielä tarkasteltava kolmatta erittäin olennaista asiaa eli sitä mitä tapahtuu paikan päällä.

"Vapaaehtoiseksi lähteminen tarjoaa mahdollisuuden päästä irti arjen yksitoikkoisuudesta."

Kun taistelijakokelas saapuu perille, hänellä on usein takanaan hyvin mutkikas matka, jonka aikana hän on joutunut välttelemään viranomaisia ja etsimään luvattomia rajanylityspaikkoja (useimmiten maksusta salakuljettajien avulla). Edestään hän löytää äärettömän sekavan tilanteen. Kaupungit ja alueet vaihtavat valtaajia päivästä toiseen: tänään ne ovat yhden leirin tai ryhmittymän hallinnassa, huomenna jo toisen. Taistelijakokelaan yksikköön sijoittajana toimii useimmiten sattuma – Espanjan sisällissodassa kommunistiaktivistit löysivät itsensä anarkistien riveistä, ja nuorten Lähi-idän taistelukentälle saapuvien eurooppalaisten on oltava todella nokkelia, jos he haluavat olla varmoja pääsemisestä suoraan Isisin tai Al-Nusran rintaman joukkoihin.

Toisin kuin Isisin tai Al-Nusran rintaman johtajat yrittävät väittää, ne eivät suinkaan ole yhtenäisiä järjestöjä, vaan ennemminkin taisteluyksiköistä (katiba) koostuvia ryhmittymiä, joiden rekrytointi ja päätösvalta toimivat pääosin paikallisella tasolla ja jotka vain ilmoittavat kuuluvansa jommankumman organisaation lipun alle.

Poissa jaloista

Kun malttamaton taistelijakokelas saapuu paikan päälle, hänen odotuksensa eivät välttämättä vastaa paikallisia sotilastarpeita. Pelkkä tahtotila tai edes välttämättä muutaman viikon koulutus eivät riitä tuottamaan tehokkaita taistelijoita. Tästä syyrialaissyntyinen ranskalainen IT-insinööri Abou Hajar, joka on kapinallisryhmä Al-Tawhid-prikaatin jäsen, sanoo suorat sanat: "Ne nuoret ovat meille pelkkä painolasti. Niitä pitää suojella, kun ne eivät ole koskaan pitäneet pyssyä kädessään. Suosittelen aina uskonveljilleni, että ennemmin kuin liittyvät mujahidineihin (jihadia käyvät muslimit), heidän kannattaisi avustaa näitä rahallisesti." Samanlainen näkemys oli myös Espanjan sisällissodan kansainvälisten prikaatien tarkastajalla André Martylla, kun hän kirjoitti Ranskan kommunistiselle puolueelle 1936: "Se 515 miehen ryhmä, joka saapui tänä aamuna, on vielä kehnompi kuin edellinen: 42 % heistä ei ole edes suorittanut sotapalvelustaan. Joukossa on sairaita ja palveluksesta vamman takia vapautettuja."

Kun huomioidaan materiaalin vähäisyys, taistelevat järjestöt varaavat vähäiset elintarvikkeet, aseet ja ammukset niille, jotka osaavat niitä myös käyttää ja taisteluihin valitaan ne, jotka kykenevät sopeutumaan nopeasti sotilastaktisiin vaatimuksiin. Monesti Syyriaan ja Irakiin saapuvat vapaaehtoiset joutuvatkin alempiarvoisiin ja yksitoikkoisiin tehtäviin, kuten vartioimaan leirejä tai tarkastuspisteitä, ja he joutuvat hankkimaan aseensa sekä ammuksensa omilla varoillaan (AK-47 rynnäkkökiväärin hinta on 1300–1500 euroa). Pariisin esikaupungin Seine-Saint-Denis’n lähiöstä tullut Yassine kertoo: "Kun menee rintamalle, katiba antaa sulle ammukset, mutta oman turvallisuuden kannalta on parempi ostaa ne itse. Hinta on yksi euro per ammus."

Ne, joilla on tarjottavanaan erityisosaamista, ovat aivan eri asemassa. André Marty kirjoitti Espanjasta: "Käsityksemme mukaan armeijan käymättömistä tänne kannattaa lähettää ainoastaan asiantuntijoita (lentäjiä, mekaanikkoja jne.)." Maanalainen sionistijärjestö Haganah, joka toimi erityisen aktiivisesti vuosina 1947–1949 Israelin itsenäisyyssodan aikana, otti suoraan yhteyttä brittien siviili- ja sotilaslentäjiin rekrytoidakseen näitä riveihinsä. Isisin englanninkielisessä propagandalehdessä Dabiqissa on voitu lukea "…vetoomus henkilöille, joilla on erityistä sotilas-, hallinto- ja palveluammattiosaamista, sekä kaikkien alojen lääkäreille ja insinööreille. Muistutamme että Allahia pelkääville lähtö on wajib’ ayni eli henkilökohtainen velvollisuus; lähtemällä [taisteluun] he vastaavat heitä tarvitsevien muslimien kutsuun.¹⁴"

"Asiantuntijat" ovat siis kallisarvoisia tulokkaita ja heitä kohdellaan kunnioittavasti ja heille maksetaan hyviä palkkioita, kun taas muut vapaaehtoiset joutuvat näkemään vaivaa sopeutuakseen paikallisten taistelijoiden joukkoon. Kielitaidottomuus kulkee usein käsi kädessä asiantuntemuksen puutteen kanssa – ei tunneta myöskään alueen kulttuuria eikä poliittisia oloja. Ulkopuolelta tulleet taistelijat ovat muodostaneet tilanteesta käsityksen ideologisten käsitteiden pohjalta, joten he takertuvat helposti periaatteisiin kun taas paikan päällä pitäisi alueen omien taistelijoiden mukaan pystyä ottamaan käytännönläheisempi näkökulma. Jälkimmäiset taistelevat ennemmin perheensä ja oman kylänsä kuin jonkin laajemman tavoitteen puolesta. André Marty kertoo: "Espanjaan saapuneiden vapaaehtoisten yleinen vaiva oli ahdaskatseisuus ja täysi tietämättömyys Kansanrintaman politiikasta ja Espanjan tilanteesta. Kolmen kuukauden ajan ranskalaiset, puolalaiset, italialaiset ja muut eivät osanneet hokea muuta kuin: 'Eläköön neuvostot!'" David Malet kertoo kahnauksista, joita on todettu niin Afganistanissa, Bosniassa kuin Somaliassakin "totaalisen jihadin" kannattajien ja paikallisten taistelijoiden välillä, joista jälkimmäisten ensisijainen pyrkimys on karkottaa alueeltaan venäläiset, serbit, kroaatit, amerikkalaiset tai kilpailevat paikalliset ryhmittymät. Israelin itsenäisyyssodassa toiminutta ulkomaisista vapaaehtoisista koostunutta Mahal-järjestöä kutsuttiin jiddišiksi "Israelin maaperän ulkopuolelta tulleet hullut".

Ulkomaiset vapaaehtoiset, jotka ovat lähteneet taistelemaan jonkin ihanteen puolesta, kieltäytyvät usein jyrkästi solmimasta strategisia sopimuksia sellaisten ryhmittymien kanssa, joiden sotilaalliset, yhteisölliset tai uskonnolliset näkemykset ovat toisenlaiset, vaikka se paikallisten päälliköiden arvion mukaan olisi välttämätöntä. Joskus he yrittävät myös painostaa paikallista siviiliväestöä – näiden omasta historiallisesta taustasta välittämättä – hyväksymään heidän näkemyksensä asioista. Jopa Syyriassa toimivan ranskalaisen prikaatin "emiiri" Omar Omsen on hermostunut siihen, mitä hän kutsuu väärinkäytöksiksi nuorten eurooppalaisten taholta, koska nämä saattavat kerta kaikkiaan vieraannuttaa paikalliset asukkaat oikeasta päämäärästä: "Olen käynyt sanomassa heille, että he soveltavat šariaa epäoikeudenmukaisesti. (…) Jos joku harjoittaa haureutta, häntä täytyy ensin opettaa eikä määrätä ruoskittavaksi. (…) Profeetalta meni 23 vuotta luoda uskontomme perusta, ei alkoholia kielletty yhdellä iskulla."

Ulkomaalaisia pidetäänkin usein "poissa jaloista" varsinaisissa taisteluissa – aivan kuten Ranskan vapaaehtoislegioona asetettiin Saksan armeijan turvallisuusjoukkojen alaisuuteen pitämään järjestystä yllä takalinjoissa – tai sitten heitä käytetään kylmästi tykinruokana. Espanjan sisällissodan Teruelin taistelu talvella 1937–38, jossa 13. kansainvälisestä prikaatista murskattiin kokonainen pataljoona, on jäänyt eloonjääneiden muistiin, koska kuolleiden ja haavoittuneiden määrä oli niin paljon suurempi kuin muissa yksiköissä. Irakissa paikalliset taistelujärjestöt käyttävät muualta tulleita vapaaehtoisia itsemurhaiskujen tekijöinä, mikä selittyy sillä, että heillä on voimakas uhrimieli ja hyvin vähän sotilaallista arvoa¹⁵. Ulkomaiset taistelijat eivät ole tottuneet sodan kestoon eivätkä sen ankaruuteen (jopa kaukana rintamalta). Kun siihen lisätään paikallisen väestön heitä kohtaan osoittama vieroksuminen ja jopa epäluottamus, ei ole ihme, että heihin iskee helposti toivottomuus ja masennus.

Ne jotka kaikesta huolimatta jatkavat taistelua, tekevät sen enemmän ylpeydestä kuin alkujaan vallinneesta vakaumuksesta, solidaarisuudesta omaa ryhmäänsä kohtaan tai velvollisuuden tunteesta kaatuneita taistelutovereita kohtaan. Monet yrittävät paeta. Helmikuussa 1937 Espanjan tasavaltalaishallituksen johtaja Francisco Largo Caballero sulki rajan ja määräsi turvallisuuspalvelun johtajan estämään "kaikin mahdollisin keinoin poliisien ja vartiojoukkojen tukemana" ulkomaisten vapaaehtoisten pakeneminen taisteluista. Isis puolestaan on perustanut Rakkaan sotilaspoliisijoukot, joiden tehtävänä on ottaa kiinni karkurit. Näistä peräti satakunta on teloitettu (Financial Times 19.12.2014). Dabiq julkaisi valokuvan, jossa näytettiin tarkkaan kahden karkurin teloitustapa¹⁶. Kun karkurit ovat alaikäisiä tai sotilaina ala-arvoisia, paikallisella tasolla päälliköt vaikuttavat olevan hölläkätisempiä ja antavat joidenkin mennä. Heinäkuun alussa 2015 niistä 1210 henkilöstä, jotka olivat lähteneet Ranskasta Syyriaan ja Irakiin, 27 % oli jo palannut kotiin¹⁷.

Mitä kotiin palanneille tapahtuu?

Vaikka lopullinen päämäärä saavutettaisiin, ulkomaiset vapaaehtoiset jäävät harvoin maahan. "Olin valmis kuolemaan Israelin puolesta, mutta en asumaan siellä", tiivisti eräs eteläafrikkalainen Mahalin taistelija, joka palasi sodan jälkeen kotiin kuten 90 % hänen tovereistaan.¹⁸ Kotiinpalaajat aiheuttavat ymmärrettävästi suuresti päänvaivaa poliisille ja tiedustelupalvelulle: jatkavatko taistelijat yhteiskuntarauhaa uhkaavaa aktivismia kotimaassaan vai saako mahdollinen taisteluväsymys heidät hakeutumaan rauhallisempaan elämäntapaan?

Vastaus on tietysti tapauskohtainen, mutta riippuu myös tilanteesta ja viranomaisten toimista. Malet ja Skoutelsky ovat todenneet selvityksissään, että ne entiset taistelijat, jotka pääsivät palaamaan siviilielämään mahdollisimman vaivattomasti (poliisin valvonnan alaisina), saattoivat jatkaa poliittista toimintaansa, mutta vähemmän aktiivisesti. Sitä vastoin ankarien rankaisutoimien ja sanktioiden kohteeksi joutuneet, kuten arabimaissa olleet afgaanivapaaehtoiset, päätyivät toisenlaiseen ratkaisuun. Koska heillä ei ollut mahdollisuutta palata kotimaahan, heistä tuli "ammattilaisia", jotka siirtyivät tarpeen mukaan konfliktista toiseen. He loivat kontaktin erillisten ryhmien välille ja yhdistivät nämä saman lipun – totaalisen jihadin – alle ja välittivät näille omaa erityisosaamistaan, kuten terrori-iskujen järjestämistä ja henkilöllisyyspapereiden väärentämistä.

Jos analysoidaan järjestelmällisesti niitä konkreettisia mekanismeja, jotka ovat saaneet äärettömän erilaiset yksilöt lähtemään taistelemaan aivan vastakkaisten utopioiden puolesta, voidaan siirtyä moraalisesta tuomitsemisesta poliittiseen itsekritiikkiin. Miten olisi mahdollista torjua sellaisten ideologisten ihanteiden valtaa, jotka saattavat tiettynä ajankohtana saada tietyt väestönosat jättämään kotimaansa siitä syystä, että kyseiset ihanteet antavat heille elämään enemmän tarkoitusta kuin kotiin jääminen? Vaikuttaa siltä, että henkisesti laiska retoriikka "kulttuurien sodasta", joka sotkee yhteen ulkoisen sotilaallisen puuttumisen ja sisäisten turvallisuustoimien tiukentamisen, ei ole oikea vastaus.