Näkökulmat Koulutus kehitysmaissa

Näkökulma: Kehityshaasteena vanhempien asenteet

Nepalin opettajien ongelmat poikkeavat Suomesta: vanhemmat eivät aina päästä lapsiaan kouluun, koska työnteko koetaan hyödyllisemmäksi, kirjoittaa Lyydia Mäkinen.
(Kuva: Lyydia Mäkinen)

Artikkeli on julkaistu alun perin Taksvärkki ry:n verkkosivuilla.

Minulta kysytään usein, millainen nepalilainen koulutusjärjestelmä on suomalaiseen verrattuna, ja miten se pitäisi muuttaa. Vastaan, ettei niin mustavalkoista vertailua voi edes tehdä. Kierrän kouluja Nepalissa kartoittaakseni koulunkäyntiä vaikeuttavia asioita. Haastattelen valtion virkamiehiä, rehtoreita, opettajia, oppilaita ja vanhempia. Esille nousevat teemat ovat hyvin eri luokkaa kuin mitä Suomessa vastaavaa aineistoa kerätessä tulisi esille. Koulunkäyntiin ei ole rahaa, koulumatka on vaarallinen, luonnonkatastrofit tuhoavat kouluja ja kouluteitä, opettajat eivät saa tarpeeksi koulutusta, lapsityövoima, tyttöjen syrjintä ja lista jatkuu suomalaiselle koulutusjärjestelmälle melko eksoottisin teemoin. Yksi on kuitenkin yhteinen. Ennen suurinta osaa edellä mainituista teemoista useimmat haastatelluista opettajista mainitsevat heti taloudellisten ongelmien jälkeen sen Suomessakin opettajia puhuttavana aiheen. Vanhemmat.

Suomessa opettajat kokevat usein vanhempien aiheuttavan turhia paineita heidän työhönsä. Kaikki tuntuu olevan koulun vika. Vastuuta sysätään nykyisin yhä enemmän kouluille ja monet opettajat kokevat, että vanhemmat eivät investoi riittävästi lapsensa kasvattamiseen sillä verukkeella, että koulussahan se hoituu. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi liikunnallisuus, seksuaalivalistus tai ihan perus käytöstavat, kuten ruokapöytätavat. Monet vanhemmat näyttävät myös olettavan, että oppilaiden väliset vapaa-ajalla tapahtuvat konfliktit ovat jotain, mitä koulussa tulisi ensisijaisesti selvittää. Yhteiskasvattajuuteen ja helpompaan yhteistyöhön tarkoitettu Wilma voi näissä tilanteissa muuttua painajaiseksi. Kaikki eri osapuolet kirjoittelevat pitkiä viestejä opettajan välityksellä, vaikka olisivat voineet ottaa asian hoidettavaksi keskenään.

Toisaalta monet vanhemmat puuttuvat joskus liikaakin siihen, mitä koulussa tapahtuu. Opettajat saavat työaikansa ulkopuolella puheluita kotiin ja paljon sähköpostia viikonloppuna. Opettajat ovat onnellisia siitä, että vanhemmat ovat kiinnostuneita lapsensa koulumenestyksestä, mutta sen pitäisi mahtua opettajan työaikaan ja mieluiten pääasiassa yhteiskasvattajuuteen järjestettyyn aikaan, kuten vanhempaintapaamisiin. Jotkut ottavat hyvin vakavasti lapsensa koulumenestyksen ja soittavat opettajalle, jos kokeen numero on yhdeksän ja puoli kymmenen sijaan. Monet ylimääräiset asiat vievät yllättävän suuren osan siitä ajasta, joka on itse asiassa tarkoitettu itse opettamiseen.

"Heille opiskeleva lapsi on yksi henkilö vähemmän tekemässä elannon takaavaa fyysistä työtä."

Nepalissa painitaan vanhempien kanssa hyvin erilaisten haasteiden kanssa. Erityisesti maalaisseuduilla on yleistä, että vanhemmat eivät tunnusta koulutuksen tärkeyttä. He eivät usein päästä lapsiaan kouluun, eivätkä ole kovin kiinnostuneita lapsensa koulumenestyksestä tai opettajien tarpeesta jakaa kasvatuskokemuksia. Vanhemmat ovat itse maalaiskodista, jossa fyysinen työ on jokapäiväistä ja tarpeellista, jotta pöytään saadaan ruokaa. He eivät ole tarvinneet lukutaitoa lehmän lypsämiseen eivätkä pysty kuvittelemaan, miten koulutus muka voisi tehostaa esimerkiksi viljan tuotantoa. Heille opiskeleva lapsi on yksi henkilö vähemmän tekemässä elannon takaavaa fyysistä työtä. Fyysisen työn tulos on myös nopeammin nähtävissä ja käsin kosketeltavissa. Jollekin joka ei käynyt koulua on vaikea käsittää, että koulutus kestää pitkään ja sen kaikkein tehokkain tulos on nähtävissä vasta vuosien päästä.

On kovin yleistä, että lapset karkaavat kouluun. Kotona tarvitaan työvoimaa ja ainakin sitten lapsen palatessa hänen aikansa kuluu töiden tekoon, vaikka lapsi tarvitsisi oppiakseen myös lepoa ja leikkiä. Monet oppilaat väsyvät eivätkä pysy enää opetuksen tahdissa, ja lopulta heidänkin motivaationsa oppimiseen lopahtaa. Suurin osa koulun aloittavista lapsista, etenkin tytöistä ei koskaan käy peruskoulua loppuun Nepalilaisilla maalaisseuduilla. Tytöt ovat tietysti muutenkin heikommassa asemassa. Jos perheestä valitaan yksi lapsi kouluun, onni osuu tytön kohdalle vain jos perheessä ei ole poikia. Suomessa toisinaan pohditaan, syrjiikö koulumaailma ja oppimiskäsitys poikia. Tämä on kyllä aivan päinvastoin Nepalissa.

Jos Suomessa ongelma on liian painostava vanhempi, on se Nepalissa jotain aivan muuta. Vanhemmat eivät puutu lapsensa koulunkäyntiin tarpeeksi. Monen opettajan taidot ovat puutteelliset, eivätkä vanhemmat jotka päästävät lapsensa kouluun osaa vaatia parempaa koulutusta jälkikasvulleen. Eikä ole tavatonta, että opettajat käyttävät henkistä ja fyysistä väkivaltaa kouluissa. Ne opettajat, jotka todella koittavat panostaa esimerkiksi oppimisvaikeuksista ylitse pääsemiseen, kokevat yhteistyön vanhempien kanssa olemattomaksi. Vanhemmat eivät tunnu ottavan ongelmia tosissaan ja nekin, jotka oikeasti välittävät, eivät osaa kotona auttaa oppilasta, koska itse eivät käyneet kouluja.

Jotta muutosta voi tapahtua, on opittava ymmärtämään. Monet nepalilaisissa maalaisperheissä tapahtuvat jokapäiväiset asiat voidaan luokitella jopa ihmisoikeusloukkauksiksi, eikä niitä tietenkään voida hyväksyä. On kuitenkin ymmärrettävä syitä seurausten takana, jotta ongelmiin voidaan puuttua. Aiemmin pohditut näkökulmat vanhemmuuteen sekä Suomessa että Nepalissa ovat toki yleistyksiä. Ne pätevät vain tiettyihin tapauksiin ja poikkeuksia löytyy myös. Samalla tavalla voidaan kuitenkin yleistää, että yleensä jokainen vanhempi haluaa lapsensa parasta, niin Suomessa, Nepalissa kuin ihan kaikkialla muuallakin. Perusongelma on ymmärryksessä ja siinä, mikä nähdään lapsen parhaaksi.

"Jos Suomessa ongelma on liian painostava vanhempi, on se Nepalissa jotain aivan muuta."

Jos perhe on suuri, tarvitaan kaikkien hyvinvoinnin takaamiseen paljon resursseja. Lisää lapsia on enemmän työtä. Lisää lapsia on enemmän kuluvia resursseja. Jokaisen syövän suun on siis tuotava jotain myös pöytään. Tässä tilanteessa vanhemmilla ei yleensä ole edes mahdollisuutta lähettää lapsiaan kouluun vaikka haluaisivatkin. Jos he kuitenkin ovat tarpeeksi onnekkaita päästämään osan jälkikasvustaan kouluun, on se yleensä nuorin poika. Valinta on itse asiassa hyvin looginen, vaikka se onkin erityisesti naisten syrjintää. Nuorin siksi, että vanhemmat lapset ovat jo tekemässä työt jotka on pakko tehdä, jotta arki toimisi. Tyttölapset naitetaan toiseen perheeseen, kun taas pojat jäävät vanhempiensa luo. Miksi investoida tytön koulutukseen, jos hän ei kuitenkaan ole tuomassa osaamistaan omaan perheyhteisöönsä? Lisäksi koulumatkat ovat maalaisalueilla hyvin turvattomia. Uhkana ovat villieläimet ja luonnonkatastrofit sekä väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Pojat ovat vahvemmilla tällaisilta asioilta puolustautumisessa.

On selvää, että vanhemmilla Nepalissa on lapsensa tulevaisuuden suhteen aivan yhtä vilpittömän hyvä tahto kuin kaikkialla muualla. Tietämys, historia, poliittinen tilanne, rajoittuneet käsitykset, kulttuuri, koulutuksen puute ja moni muu asia on muokannut vanhemmat uskomaan tietyllä tavalla. Kyseessä on aivan eri konteksti, jossa todennäköisesti suurin osa muistakin vanhemmista toimisi samalla tavalla. Ratkaisuna edistykseen toimiikin ensisijaisesti tietoisuuden levittäminen tuomitsemisen sijaan.

Nepalissa yleistyvät kehitysyhteistyöprojektit, joissa levitetään informaatiota koulutuksen ja erityisesti tyttöjen koulutuksen tärkeydestä sekä sen tuloksista. Myös aikuiskoulutukset, joissa aikuisille opetetaan taitoja, joita he voivat hyödyntää osaamisensa myymisessä ovat hyvin suosittuja. Ne myös lisäävät samalla vanhempien ymmärrystä siitä, miten pitkäkestoista hyötyä esimerkiksi luku- ja laskutaidosta on, ei ainoastaan perheelle vaan koko yhteisölle. On tärkeää saada lapset, vanhemmat ja opettajat näkemään koulutuksen tärkeys ja vaatimaan oikeuksiaan, sekä investoimaan koko yhteisön voimin siihen, että jokainen lapsi saisi tasa-arvoisemman tilaisuuden opiskella. Nepalissa mennään kohti muutosta. Vaikka fyysisiä resurssejakin tarvitaan ja paljon, on ensiaskel muutokseen asenteessa. Ja asenne on onneksi alkanut Nepalissa hiljalleen muuttua. Yhteistyön voimin tietoisuuden levittämisellä voidaan tukea kokonaisten yhteisöjen kehitystä ja potentiaalia muuttaa omaa toimintakaavaansa ja edetä kohti parempaa tulevaisuutta.

Kirjoittaja opiskelee luokanopettajaksi ja työskentelee Nepalissa vapaaehtoisena Taksvärkin kumppanijärjestössä ECCAssa.

NäkökulmaKoulutus kehitysmaissa koulutuslapset Nepal Taksvärkki ry

Lue myös

Koululuokka Swazimaassa
Koulutuksen laatu on niin heikkoa Afrikassa, että vain yksi oppilas kymmenestä oppii lukemaan ja laskemaan kunnolla. Kuva Swazimaan pääkaupungista Mbabanesta.
(Kuva:
Mantoe Phakathi
/
IPS
)

Koulu ei aina takaa oppimista

Useimmat lapset pääsevät kouluun, mutta monet eivät opi siellä lukemaan tai laskemaan, käy ilmi Unescon tilastoista.
Ghanalaisia oppilaita tietokoneen ääressä
Monen ghanalaisen opintie jää lyhyeksi rahavaikeuksien takia.
(Kuva:
EIFL
/
CC BY 2.0
)

Ghanaan ilmainen toisen asteen koulutus – ”tieto ei ole vain rikkaita varten”

Ghanan presidentti toteutti kampanjalupauksensa ja ilmoitti, että toisen asteen koulutus on nyt ilmaista. Kriitikot huomauttavat, ettei se riitä.
Koulutyttöjä tilapäisessä koulussa Libanonissa
12-vuotiaat Alia ja Basma (nimet muutettu) opiskelivat vuonna 2014 Libanonissa tilapäisessä koulussa, joka on tarkoitettu Syyrian konfliktista kärsiville.
(Kuva:
Russell Watkins
/
DFID
/
CC BY 2.0
)

Lasten koulunkäyntitilastot junnaavat paikallaan

Koulutuksen ulkopuolella on lähes saman verran lapsia kuin kymmenen vuotta sitten, sanoo YK:n lastenjärjestö Unicef. Syynä ovat muun muassa konfliktit.