Ihmisoikeuksista ja niiden vierestä on keskusteltu koko syystalvi. Termit, huhut sekä päätökset ovat keskustelujen aikana menneet sekaisin useilta toimijoilta. Sen sijaan eri ihmisryhmien ja toimijoiden vastakkainasettelussa on onnistuttu. Ihmisiä pelottaa puolin ja toisin. Turvapaikanhakijoita vastaan on hyökätty. Sitä ei tule hyväksyä. Samalla on selvää, ettei mihinkään maahan saa tulla tekemään rikoksia. Jokaisen ihmisen omaa tilaa ja fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Tällä hetkellä kotouttamisessa ja suhtautumisessa turvapaikanhakijoihin on ongelmia. Haluammeko ratkaista nämä ongelmat vai kääntyä kansana sisäänpäin? Onko nykyisessä tilanteessa tilaa universaaleille ihmisoikeuksille?

Päätöksentekijöiden tulisi tehdä vaikutusarvioita ja analysoida syy-seuraus-suhteita, jotta ongelmat voitaisiin ratkaista kestävästi. Turvapaikanhakijoiden tuloon ja kotouttamiseen liittyy monia eri osa-alueita. Kun näitä asia-, toimija- ja tapahtumaverkostoja käsitellään, tulisi ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan. Jos puhumme ihmisoikeuksista, on ymmärrettävä ihmisoikeusmääritelmät sekä, miten ne ovat muotoutuneet läpi ihmiskunnan historian. Historian ja laajojen syy-seuraus-suhteiden ymmärrys lisäävät kykyä hahmottaa nykyiset ongelmat. Tämä osaltaan lisää valmiutta luoda toimivia tosielämän ratkaisumalleja ja poliittisia päätöksiä.

Loppuvuoden aikana ihmisoikeudet ovat nousseet julkisen ja poliittisen keskustelun sekä päätöksenteon keskiöön. Tämä pitäisi olla hyvä asia. Vihdoinkin ihmisoikeuksista puhutaan. Kuitenkin kaikille toimijoille ei ole edes selvää, mitä ihmis- ja perusoikeudet ovat ja mitä niillä tarkoitetaan. Viimeaikaisessa keskustelukulttuurissa retoriikka on saanut suuren tilan. Tietenkin toimijat turvautuvat retoriseen kehystämiseen myös ihmisoikeuskeskusteluissa. Retoriikka ja kehystäminen ovat helppoja ja toimivia vallankäytön välineitä. Ymmärretäänkö tätä mediavirrassa? Termit ja tavoitteet menevät retoriikan keskellä sekaisin. Ihmisryhmät on onnistuneesti asetettu toisiaan vasten. Turvapaikanhakija, pakolainen ja siirtolainen ovat usein synonyymejä, vaikkeivat ne sitä todellisuudessa ole. Lisäksi termeistä, kuten "suvakki" ja "natsi" on tullut osa normaalia yhteiskunnallista kieltä.

Tämän kaiken retorisen heittelyn keskellä herää kysymys: kuka suojelee ihmisiä ja heidän oikeuksiaan? Käymmekö me nyt vakavissamme keskustelua siitä, onko olemassa eritasoisia ihmisoikeuksia? Ihmisoikeudet nähdään universaaleina, mutta niiden kunnioittamisesta halutaan päästä eroon. Yhteiskunnassa on äänekkäitä toimijoita, jotka eivät ymmärrä laajoja syy-seuraus-suhteita tai välitä universaaleista ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksien ulkopuolelle halutaan tietoisesti rajata joitakin ihmisryhmiä. Tällöin ihmisoikeudet eivät ole universaaleja. Tätäkö me haluamme?

"Käymmekö me nyt vakavissamme keskustelua siitä, onko olemassa eritasoisia ihmisoikeuksia?"

Loppuvuoden ihmisoikeuskeskustelu on ollut täynnä sekä näppäriä että huolestuttavia retorisia heittoja. Sanoista on kuitenkin lyhyt matka tekoihin. Toisaalta sanoista pitää seurata tekoja. Yhteiskunta ei kehity pelkästään suuta soittamalla. Puheesta on siirryttävä tosielämän poliittisiin tekoihin. Jos haluamme määritellä ihmisoikeudet uudestaan ja luoda eritasoiset ihmisoikeudet eri ihmisryhmille, tästä tulee tehdä poliittinen päätös. Jos haluamme luoda lait, jotka jakavat ihmiset eri ryhmiin, joilla on erilaiset oikeudet, historiasta ei ole opittu mitään. Jos tuemme näitä poliittisia päätöksiä, se tulee perustella hyvin. Tämä ei tarkoita retorisia heittoja, joita jälkikäteen kutsutaan keskustelunavauksiksi tai vitsiksi.

Retoriikkaa ja kehystämistä on tietenkin mielenkiintoista seurata. Sanallisesti lahjakkaat toimijat saavat paljon tilaa julkisuudessa. Somessa on omat sankarit. Mielipiteitä muokkaavat sivustot keräävät päivittäin tuhansia kävijöitä. Nykyisessä tilanteessa eri osapuolet huutelevat toisillensa omista siiloistaan ja seuraavat omaan agendaan sopivia uutisia ja foorumeita. Julkisuuteen tulevia kantasuomalaisten tekemiä polttoiskuja ja turvapaikanhakijoiden tekemiä raiskauksia käytetään retorisesti taitavasti kehystämisen välineenä eri toimijoiden välisessä valtapelissä. Valtapelin keskellä universaalit ihmisoikeudet unohtuvat.

Ihmisoikeuksien kunnioittaminen unohtuu pelon edessä, vallankäytön alla. Sitäkö me haluamme? Uhkailu, fyysinen väkivalta ja toisten vihaaminen saavat tilansa ja vaikuttavat suoraan poliittiseen päätöksentekoon. Samalla universaalit ihmisoikeudet odottavat yhä kunnioittajiansa. Viimeinen puolivuotinen on tuonut esiin, että ihmisoikeustietoisuus on Suomessa ja Euroopassa hyvin puutteellista, osin tarkoituksenhakuisesti. Se on huolestuttavaa ajassa, jossa ihmisoikeuksien kunnioittamisen pitäisi olla universaali normi, ei poikkeus.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka tutkii ihmisoikeuksia ja yhteiskunnan valtasuhteita.