Näkökulmat

Kun ulkomaalaisen euro onkin satanen

Kehitysyhteistyön veteraani Tomi Kuosmanen pohtii eriarvoisuutta kehitysyhteistyössä. Miksi joidenkin toimistossa on ilmastointi ja toisilla vain tuuletin? Mitä, jos Suomeen saapuisi kehitysyhteistyöntekijä, joka saisi luksusauton ja -asunnon?
Eurokolikoita hiekassa
Onko tasavertainen kumppanuus kehitysyhteistyössä mahdollista, pohtii Tomi Kuosmanen. (Kuva: Andrés Nieto Porras / CC BY-SA 2.0 )

Artikkeli on julkaistu alun perin Demon blogissa.

Yhdenvertaisuus, tuloerojen kasvu ja tasa-arvo ovat aiheina kotimaan politiikan kestosuosikkeja. Kehitysyhteistyöntekijänä kenttätyössä näitä teemoja voi joutua tarkastelemaan uudesta näkökulmasta. Työskentely kehitysmaakontekstissa saattaa johtaa haastavaan prosessiin eriarvoisuuden ja tasa-arvon taistelijan elämässä. Miksi kaikki eivät mahdu samaan pöytään yhteiskuntaluokan tai kastin vuoksi? Miksi nainen voidaan ohittaa kättelytilanteessa? Miksi joidenkin toimistossa on ilmastointi ja toisilla vain tuuletin? Idealistin tuska syvenee, kun aletaan vertailla palkkanauhoja.

Annetaanpa hiukan mielikuvituksen lentää ja käännetään kuvio omaan kontekstiimme. Otetaan esimerkiksi kehityshanke Suomessa ulkomaisen järjestön vetämänä. Hankeväki rekrytoitaisiin motivoituneista alansa ammattilaisista. Ulkomaalainen rahoittaja haluaisi kuitenkin lähettää oman henkilönsä hankekoordinaattoriksi, koska ei ole varma, voiko suomalaisiin luottaa. Niin sitten kielitaidoton ja kulttuurimme pinnallisesti tunteva henkilö saapuisi hanketta vetämään. Hän vetäisi projektia hänen oman kulttuuritaustansa ja kokemustensa pohjalta. Hänelle järjestettäisiin huippukallis asunto parhaalta paikalta, luksusauto kuljettajineen, lapset huippukouluihin ja kaikki palvelut viimeisen päälle sekä suomalaiseen kollegaan verrattuna kymmenkertainen palkka.

Kuunnellessani mitä he todella ajattelivat amerikkalaisista kollegoistamme, pystyin vain kuvittelemaan, millaisia pellejä me olimme heidän silmissään.

Työskentelin noin 10 vuotta Etelä-Aasiassa humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön parissa. Siitä jäi jälkeen suuri hämmennys, joka kalvaa vielä vuosienkin jälkeen. Halusimme vilpittömästi auttaa ja olla edistämässä meille tärkeitä teemoja. Ikävä kyllä kysyessäni paikallisilta, missä asioissa he tarvitsivat meidän apuamme, ne tarpeet eivät usein mahtuneet edes meidän top teniin.

Olin uskonut tasavertaiseen kumppanuuteen paikallisten kanssa. Tasavertaisen kumppanuuden rakentaminen näillä rakenteilla osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Hienoista periaatteista huolimatta käytännön toimillamme kuilu paikallisten ja meidän välillä kasvoi. Sain ansaitsematonta kiitosta ja kunnioitusta ihonvärin ja hankerahoituksen vuoksi. Kuunnellessani mitä he todella ajattelivat amerikkalaisista kollegoistamme, pystyin vain kuvittelemaan, millaisia pellejä me olimme heidän silmissään. Olin mennyt voimaannuttamaan mutta jouduin kysymään itseltäni, tuliko minusta kuitenkin sortaja.

Tein ehkä virheen siinä, että yritin elää lähellä paikallisten arjessa. Se avasi ikkunan todellisten kärsivien ihmisten maailmaan. Sinne minulla ja hankkeellani ei ollut mitään annettavaa. Olisiko ollut kuitenkin parempi pysyä kansainvälisten piirien kuplassa?

Kirjoittaja on on KD:n 2. varapuheenjohtaja ja Maahanmuuttoviraston ylitarkastaja. Hän toimi Fida Internationalin aluepäällikkönä (KYT) Etelä-Aasiassa vuosina 2002–2009.

avustustyökehitysyhteistyö Suomi Demo ry