Näkökulma: Sijoittajien tahdissa? | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Näkökulma: Sijoittajien tahdissa?

Taistelu transatlanttista vapaakauppasopimusta vastaan on vasta alkamassa, kirjoittaa Le Monde diplomatique -lehden päätoimittaja.


Artikkeli on julkaistu Le Monde diplomatique -lehden numerossa 3/2014. Tilaa lehti täältä.

Yhdysvaltalainen vapaakaupan kotka liitelee yli Atlantin tähtäimessään heikosti suojattu karitsalauma. Tällainen kuva on ollut eurovaalikampanjan taustalla. Kuva on iskevä, mutta johtaa harhaan poliittisesti. Ensinnäkin se estää tajuamasta, että myös Yhdysvalloissa on paikallisia yhteisöjä, jotka ovat vaarassa joutua uusien työn, ympäristön ja terveyden suojelun kieltävien liberaalien normien uhreiksi. Toiseksi se kääntää huomion pois eurooppalaisista yrityksistä, kuten ranskalaisesta Veoliasta ja saksalaisesta Siemensistä, jotka ovat aivan yhtä hanakoita kuin yhdysvaltalaiset yritykset haastamaan oikeuteen valtioita, joiden ne katsovat uhkaavan etujaan. Kolmanneksi se ohittaa vanhan mantereen instituutioiden ja hallitusten roolin oman vapaakauppa-alueen muodostamisessa.

Suuren transatlanttisen vapaakauppa-alueen (TAFTA) ja siihen tähtäävän sopimuksen (TTIP) vastustamisen ei tule kohdistua yhteen valtioon, vaikka tämä olisi Yhdysvallat. Taistelun panos on sekä isompi että kunnianhimoisempi: Kyse on uusista etuisuuksista, joita sijoittajat kenties vaativat itselleen lähinnä korvauksena talouskriisistä, jonka ovat itse aiheuttaneet. Jos maailmanlaajuinen vastustuskampanja onnistuu, se saattaa vahvistaa kansainvälistä demokraattista solidaarisuutta, joka on tällä hetkellä jäänyt pahasti jälkeen pääoman voimien välisestä solidaarisuudesta.

Tässä asiassa on varottava pysyvästi sitovia kumppanuussopimuksia. Sääntö pätee niin protektionismissa ja edistyksellisyydessä kuin demokratiassa ja rajojen avaamisessa. Historia on todellakin osoittanut, ettei kauppapolitiikassa voi olla itsestään selvää olemuksellista poliittista sisältöä.1 Napoleon III yhdisti autoritaarisen valtion ja vapaakaupan melkein samalla hetkellä, kun Yhdysvalloissa republikaanipuolue väitti kantavansa huolta työläisistä puolustaessaan maan teräsyhtymiä tullisuojaa vonkaavia rosvoparoneja vastaan.2 "Republikaanipuolue on syntynyt vihasta orjatyötä kohtaan ja uskosta siihen, että kaikki ihmiset ovat vapaita ja tasa-arvoisia. Se vastustaa ajatusta saattaa työläisemme kilpailutilanteeseen orjatyön kanssa Yhdysvalloissa tai ulkomailla", John Gerring on kirjoittanut.3 Tuolloin mielessä olivat tuhannet kiinalaiset radanrakentajat, jotka kalifornialaiset rautatieyhtiöt olivat nälkäpalkalla palkanneet tekemään pakkotöitä.

Serenadia lauletaan kilvan

Sata vuotta myöhemmin, nyt, kun Yhdysvaltojen kansainvälinen asema on muuttunut, demokraatit ja republikaanit laulavat kilvan yhä maireampaa vapaakaupan serenadia. Presidentti Bill Clinton kiilasi serenadikisan johtoon helmikuussa 1993 oltuaan tuskin kuukautta virassaan. Hän piti ohjelmapuheen edistääkseen yhdysvaltalaista vapaakauppasopimusta, josta oli määrä äänestää kuukautta myöhemmin.

"Kyse on uusista etuisuuksista, joita sijoittajat kenties vaativat itselleen lähinnä korvauksena talouskriisistä, jonka ovat itse aiheuttaneet."

Clinton myönsi, että "maailmankylä" oli ruokkinut työttömyyttä ja alentanut yhdysvaltalaisten palkkoja, mutta ehdotti jatkamista samalla tiellä. "Totuus ajastamme on ja sen tulee olla seuraava: Kauppa ja avautuminen rikastuttavat meitä kansakuntana. Ne rohkaisevat meitä innovoimaan. Ne pakottavat meidät kohtaamaan kilpailun. Ne tuovat meille uusia asiakkaita. Ne edistävät globaalia kasvua. Ne vaurastuttavat tuottajiamme, jotka itsekin ovat palveluiden ja raaka-aineiden kuluttajia."

Erilaiset kaupan vapauttamiseen tähtäävät neuvottelukierrokset ovat alentaneet keskimääräisiä tullimaksuja 45 prosentista 3,7 prosenttiin vuosina 1947–1993. Rauha, vaurastuminen ja demokratia vaativat, että tätä jatketaan aina vain pidemmälle. "Kuten filosofit Thukydidesta Adam Smithiin, kaupan käytännöt ovat sodan käytäntöjä vastaan", Clinton sanoi. "Naapurit, jotka ovat yhdessä rakentaneet toisilleen navettoja, eivät halua niitä polttaa. Samoin ihmiset, jotka ovat auttaneet toisiaan nostamaan elintasoaan, eivät ajaudu helposti konflikteihin. Jos uskomme demokratiaan, meidän on vahvistettava kauppasuhteita." Sääntö ei kuitenkaan koskenut kaikkia maita, sillä maaliskuussa 1996 Clinton allekirjoitti lain, joka tiukensi kauppasanktioita Kuubaa vastaan.

Katse on idässä

Kymmenen vuotta Clintonin jälkeen Euroopan neuvoston komissaari Pascal Lamy – ranskalainen sosialisti, josta tuli Maailman kauppajärjestön johtaja – jatkoi Clintonin analyysiä. "Minulla on historiallisia, taloudellisia ja poliittisia syitä näkemykseen, että kaupan vapauttaminen on ihmiskunnan edistyksen suuntaista. Silloin, kun rajoja on avattu, on aiheutettu vähemmän onnettomuuksia ja konflikteja, kuin silloin, kun niitä on suljettu. Siellä, missä kauppa kulkee, aseet pysähtyvät. Montesquieu sanoi sen minua paremmin." Montesquieu ei 1700-luvulla voinut kuitenkaan tietää, että Kiinan markkinat avautuisivat sata vuotta myöhemmin: ei ensyklopedistien vakaumuksen voimalla, vaan tykkiveneiden, oopiumisodan ja Kesäpalatsin hävityksen voimalla. Sen sijaan Lamy tietää tämän hyvin.

Presidentti Barack Obama on vähemmän vuolas ilmaisussaan asettuessaan todistamaan monikansallisten suuryritysten uskoa vapaakauppaan ja puolustaessaan transatlanttisia markkinoita: "Sopimus voisi lisätä vientiä kymmenillä miljardeilla dollareilla, synnyttää satojatuhansia työpaikkoja Yhdysvaltoihin ja Euroopan unioniin ja edistää kasvua Atlantin molemmilla rannoilla."4 Hän tuskin mainitsi sopimuksen geopoliittista ulottuvuutta, joka on merkittävämpi kuin oletetut edut taloudellisessa kasvussa, työpaikoissa ja vaurastumisessa. Yhdysvalloissa tähdätään kauas. Tarkoituksena ei ole vanhan mantereen valtaaminen vapaakauppasopimuksen avulla vaan estää EU:n ja Venäjän yhdentyminen ja ennen kaikkea eristää Kiina. Tässä kohdin yhteisymmärrys Euroopan johtajien kanssa on täydellinen. "Esimerkiksi Ranskan entinen pääministeri François Fillon arvioi, että 'näköpiiriin on ilmestymässä nousevia talouksia, jotka muodostavat vaaran eurooppalaiselle kulttuurille.' Onko jakautuminen ainoa vastauksemme? Se olisi hulluutta."5 Europarlamentaarikko Alain Lamassouren mukaan transatlanttinen sopimus sallisi atlanttisten liittolaisten "sopia yhteisistä normeista ja pakottaa kiinalaiset mukautumaan niihin".6 Yhdysvaltojen valmistelema transatlanttinen kumppanuussopimus, josta Kiina on suljettu ulos, tähtää samaan.

Tuskin on sattuma, että vapaakauppasopimuksen innokkain ideologinen kannattaja on Richard Rosecrance, joka johtaa Harvardissa Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteiden tutkimuskeskusta. Viime vuonna julkaistussa kirjassaan hän kehittelee ajatusta siitä, että kahden transatlanttisen kokonaisuuden samanaikaisen heikentymisen on saatava maat tiivistämään yhteistyötään Aasian talouksien nousun edessä. "Jos länsimaiden kaksi puolikasta ei yhdenny tutkimuksen, kulutuksen ja rahoituksen kehittämisen alueilla, ne molemmat menettävät asemiaan. Idän kansakunnat ohittavat Kiinan ja Intian johdolla lännen taloudellisessa kasvussa, innovaatiokyvyssä ja lopulta sotilasmahdin luomisessa."7

Paimen kokoaa laumansa

Rosecrancen ajatukset tuovat mieleen ekonomisti Walt Whitman Rostow'n kuuluisan analyysin kasvun vaiheista: kun maa on lähtenyt nousuun, sen etenemisen vauhti hidastuu, sillä se on jo toteuttanut nopeimmat keinot tehostaa tuottavuutta. Tästä voidaan johtaa, että koska länsimaissa kasvu on saavuttanut huippunsa kymmeniä vuosia sitten, ne eivät kasvussa enää saavuta Kiinaa ja Intiaa. Yhdysvaltojen ja Euroopan tiiviimpi liitto on keskeisin tavoite, jolla voidaan sanella pelin säännöt uusille, nälkäisille mutta keskenään erimielisille tulokkaille. Toisen maailmansodan jälkeen pidettiin meteliä ulkoisesta, silloisen Neuvostoliiton ideologisesta ja poliittisesta uhkasta, nyt toitotetaan kapitalistisen Aasian talous- ja kauppamahdin uhkaa. Näin kootaan hyvän paimenen laumaan lampaat, jotka pelkäsivät, ettei uutta maailmanjärjestystä johdeta Yhdysvalloista vaan Kiinasta.

Rosecrancen mukaan pelko on aiheellinen, koska "historiassa suurvaltojen hegemonioiden siirtymät ovat osuneet yhteen jonkin suuren konfliktin kanssa". On kuitenkin keino estää "Yhdysvaltojen johtoaseman siirtyminen toisen suurvaltahegemonian haltuun" ilman Kiinan ja lännen välistä sotaa. Koska taantuma on vienyt kahdelta transatlanttiselta kumppanilta toivon liittoutua kahden Aasian tärkeimmän mahdin kanssa, on käytettävä hyödyksi niiden keskinäistä kilpailua ja eristettävä ne omalle alueelleen Japanin avulla. Kiinan pelko on hitsannut Japanin lännen leiriin ja tehnyt siitä eräänlaisen lännen pääteaseman.

Vaikka tässä geopoliittisessa projektissa vedotaan kulttuuriin, edistykseen ja demokratiaan, tiettyjen kielikuvien valitseminen kertoo vähemmän ylevästä inspiraatiosta. "Jos tuottajan on vaikea myydä tiettyä tavaraa, sen on usein fuusioiduttava ulkomaisen yhtiön kanssa laajentaakseen tarjontaansa ja kasvattaakseen markkinaosuuttaan. Näin teki Procter & Gamble ostaessaan Gilletten. Myös valtioiden on syytä pohtia, onko tällaisesta etua", Rosecrance toteaa.

Koska epäilemättä yksikään kansa ei vielä pidä aluettaan ja kansalaisiaan tavallisena kulutustavarana, taistelu transatlanttista vapaakauppasopimusta vastaan on vasta alkamassa.

1 Ks. Le protectionnisme et ses ennemis, Le Monde diplomatique ja Les Liens qui libèrent, Pariisi, 2012.

2 Ks. Howard Zinn: "Au temps des ’barons voleurs'", LMD 09/2002.

3 John Gerring: Party Ideologies in America, 1828–1996, Cambridge University Press, 2001, s. 59.

4 François Hollanden lehdistötilaisuus Valkoisessa talossa Yhdysvaltojen Washingtonissa 12. helmikuuta 2014.

5 RTL, 14. toukokuuta 2014.

6 France Inter, 15. toukokuuta 2014.

7 Richard Rosecrance: The Resurgence ot the West: How a Transatlantic Union Can Prevent War and Restore the United States and Europe, Yale University Press, New Haven, 2013.

Suomennos Heikki Jäntti. Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen johtaja ja päätoimittaja Pariisissa.


(Etusivun alkuperäinen kuva: Ulrike Schmidt / Campact / cc 2.0)

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia